Volga-antologia

Ville Ropponen (s. 1977) toimitti vuonna 2010 julkaistun Volga-antologian. Kirjasta löytyy valikoima tuoretta kaunokirjallisuutta Udmurtiasta, Mordvasta ja Marinmaalta neljältätoista kirjoittajalta. Suomentajia on kymmenen: Ville Ropponen, Valeri Alikov, Natalia Deviatkina, Julia Kuprina, Jukka Mallinen, Hannu Oittinen, Jack Rueter, Kari Sallamaa, Esa-Jussi Salminen, Sonja Tšesnokova.

Esipuheessa nimeltä Volga virtaa tulevaisuuteen, Ville Ropponen kertoo, että esillä olevat kansat ovat Venäjän suomalais-ugrilaisista kansoista suurimmat. Mordvalaisia (ersiä ja mokšia) on 844 000, udmurtteja 637 000 ja mareja (niittymarit ja vuorimarit) 605 000. Udmurteilla on vain yksi kirjakieli, sen sijaan mordvalaisilla ja mareilla kaksi. Ropponen luonnehtii kutakin teoksen kirjailijaa erikseen ja kertoo sitten kunkin kansan historiasta ja kirjallisuudesta. Kansallisen kulttuurin kukoistuskausia ovat seuranneet vaatimukset sulautumisesta venäläiseen yhtenäiskulttuuriin, mitä kaupungistuminen onkin kiihdyttänyt. Uusin tyylillinen kukinto Venäjän suomalais-ugrilaisilla on ollut Virosta alkunsa saanut etnofuturismi, jota myös tämä teos osaltaan ilmentää. Kyseisen suuntauksen ajatuksena on yhdistää kansallinen perinne nykyajan kuvaukseen. Eräänä saavutuksena on ollut Udmurtiassa kehitetty konstruoitu kieli budinos, joka on lainannut sanoja suomalais-ugrilaisista kielistä ja pyrkii tavallaan luomaan ikivanhan kantauralilaisen kielen mukaelman!

Kirjasta löytyy kansoittain osastoituna (udmurtit, mokšat ja ersät, marit) ja kirjailijaesittelyjen kera runoja, novelleja, muisteloita ja esseitä. Pakko myöntää, että ihan kaikkiin runoihin en päässyt jalaksille, mutta novellit olivat helpommin aukenevia.

Udmurtit: Udmurttikirjailija Veronika Dor on mukana kahdella novellilla. Sateella kertoo tarinan rakastavaisista, jotka empivät suhteensa vakiinnuttamisessa. Kaupunkikulttuuri tuntuu vahvana. Oravan poika on kuvaus maalle mieluilevan kaupunkilaisäidin ja hänen poikansa matkasta kotikylään. Kyläelämän ihanuus ja kurjuus saavat vahvan ja monipuolisen kuvauksen Vjatšeslav Ar-Sergin novellissa Ain moment. Kylärauhan kuvauksena mainio on myös hänen toinen novellinsa Kristja. Udmurttirunoilijoista parhaiten herätti huomiotani Šiban Viktor, jonka runoissa puilla on usein oma merkityksensä. Tärkeä runo Ovi kertoo käynnistä toisen maailman rajalla, ovella, joka voisi aueta johonkin tuonpuoleiseen. Larisa Orehovan runoissa näkyy pyrkimys lyhyisiin säkeisiin. Parhaiten aukeni runo Kohtaaminen, jossa luen happamuutta kaupunkielämän tyhjänpäiväisyyttä kohtaan. Arzami Otšei – eräs budinos-kielen kehittäjistä – puhuu runossaan Silentium metsien sijasta puhelinpylväistä, jotka eivät enää muista puita olleensakaan – siinäpä symboliikkaa meille Volgan mutkasta lähteneille. Muš Nadi tahtoisi Viron itsenäisyyspäivän runossaan elää udmurttien vapaalla maalla.

Ersät ja mokšat: Osaston alkuun on sijoitettu tiedolla ja värikkäästi ilmaistuilla mielipiteillä ladattu essee Äänettömyyden sammaleen lävitse: volgalais-permiläisen etnofuturismin runous, kirjoittajana Sergei Zavjalov. Alustuksena kirjoittaja käy läpi seutukunnan runouden historian. Etnofuturismikin saa sijansa, mutta vähemmällä kaunopuheisuudella olisin kenties saanut esseestä enemmän irti. Zavjalov kuvaa em. Šiban Viktorin runon ovea rajaksi etnisen alitajunnan maailmaan. Kauniisti sanottu. Ljudmila Rjabovan novelli Valkoinen täplä edustaa valtavirtakirjallisuutta ilman etnofuturismia. Mihail Bryžinskin romaanin Samanikäiset katkelma ja romaanin esipuhe osoittautuivat minulle kaikkein hämmentävimmäksi lukukokemukseksi tässä teoksessa. Kirjailija kertoo luoneensa uuden tyylilajin nimeltä etnofantastika. Esipuheessaan hän esittää jokseenkin niin, että muinaiset ihmesadut olisivat muunnellusti kertoneet todellisen elämän salatuista puolista, tässä ennen kaikkea initiaatioriitistä, miehuuskokeesta. Katkelma esipuheesta:

Miehuuskokeen opettajat olivat melkein aina miehiä toisesta kylästä, klaanista tai heimosta. He olivat valmistamassa miehiä ja isäntiä oman klaaninsa tai heimonsa tytöille, luonnollisesti myös omille tyttärilleen, kun näiden tuli aika läpäistä oma initiaationsa.

 

Bryžinski kirjoittaa saduista löytyvistä maininnoista, joilla kuvattiin peitellysti näitä miehuuskokeeseen liittyviä tehtäviä, jotka saattoivat olla todella rankkoja. Muistan miten kiwaipapualaisen heimon elämää tutkinut Gunnar Landtman mainitsee heimon initiaatioriiteistä, joita oli päässyt tarkkailemaan, mutta ei ala edes kuvaamaan niitä. Landtman myös kertoo kiwaipapualaisten monien uskomusten muistuttavan vanhoja suomalaisia kansanuskomuksia, mikä tavallaan saattaisi tarkoittaa luonnonkansojen tapojen olleen monelta osin samankaltaisia ympäri maailman! Bryžinski kertoo, että myös tytöille järjestettiin omat initiaatiotilaisuutensa. Kuulemma hallusinaatioita aiheuttavilla lentosienillä oli oma osuutensa ainakin poikain initiaatioissa. Oli niin tai näin olisi mielenkiintoista lukea kokonaan Bryžinskin pienoisromaani, sen katkelmakin on oikein innostava. Pertjan' Andju puolestaan kertoo esseessään Äidinkielen voima eli miksi ersäläiset tarvitsevat omaa Wikipediaa? ersänkielisen Wij kepedi -an (ersän kielellä ”voiman nostaja”) kehittämisestä ja painottaa, ettei ole olemassa Mordvan kansaa vaan pitäisi puhua ersistä ja mokšista.

Marilaiset: Osaston alusta löytyvä tuntemattoman tekijän Ylistyslaulu Markeloville kertoo Marinmaan presidentistä Markelovista, joka ei ole saanut marilaisten jakamatonta suosiota. Sitten seuraa Valeri Mikorin vuorimarilaisen lapsuudenkylän maisemiin opastava muistelontapainen kertomus Ensilumen hehku Sura-joen rannalla. Marinmaan ja Tšuvassian rajoilla sijaitseva energiateollisuutta hyödyttävä patoallas on hukuttanut alleen ison osan vuorimarien asuinalueista. Symboliikan hehkua siinäkin.Vladislav Samoilov kuvaa runoissaan lyhyin vedoin elämän iloja ja vastoinkäymisiä. Selviämiskeinoiksi hän tarjoaa kulkemista eteenpäin. Tatjana Otšejevan runot lennähtävät niittymarilaisina perhosina, punertuvina haavanlehtinä ja keimailevat kärpässieninä elämässä, joka on vain khaijjamilainen siivenräpäys. Vasili Pektejev kirjoittaa selkeästi kantaaottavia runoja marilaisuuden puolesta. Hänen poleemisten runojensa sijoittaminen valikoiman loppuun vastaa suunnilleen patarumpujen ja lautasten lyöntejä sinfonian lopussa. Onko esi-isien henki jättänyt Marinmaan vai vieläkö muinainen avaruus aukeaa uudella tavalla?

Kirjassa on 272 sivua, luin sen lävitse reilussa viikossa.