Ville Ropponen (s. 1977) toimitti
vuonna 2010 julkaistun Volga-antologian. Kirjasta löytyy
valikoima tuoretta kaunokirjallisuutta Udmurtiasta, Mordvasta ja
Marinmaalta neljältätoista kirjoittajalta. Suomentajia on kymmenen:
Ville Ropponen, Valeri Alikov, Natalia Deviatkina, Julia Kuprina,
Jukka Mallinen, Hannu Oittinen, Jack Rueter, Kari Sallamaa, Esa-Jussi
Salminen, Sonja Tšesnokova.
Esipuheessa nimeltä Volga virtaa
tulevaisuuteen, Ville Ropponen kertoo, että esillä olevat
kansat ovat Venäjän suomalais-ugrilaisista kansoista suurimmat.
Mordvalaisia (ersiä ja mokšia)
on 844 000, udmurtteja 637 000 ja mareja (niittymarit ja vuorimarit)
605 000. Udmurteilla on vain yksi kirjakieli, sen sijaan
mordvalaisilla ja mareilla kaksi. Ropponen luonnehtii kutakin teoksen
kirjailijaa erikseen ja kertoo sitten kunkin kansan historiasta ja
kirjallisuudesta. Kansallisen kulttuurin kukoistuskausia ovat
seuranneet vaatimukset sulautumisesta venäläiseen
yhtenäiskulttuuriin, mitä kaupungistuminen onkin kiihdyttänyt.
Uusin tyylillinen kukinto Venäjän suomalais-ugrilaisilla on ollut
Virosta alkunsa saanut etnofuturismi,
jota myös tämä teos osaltaan ilmentää. Kyseisen suuntauksen
ajatuksena on yhdistää kansallinen perinne nykyajan kuvaukseen.
Eräänä saavutuksena on ollut Udmurtiassa kehitetty konstruoitu
kieli budinos,
joka on lainannut sanoja suomalais-ugrilaisista kielistä ja pyrkii
tavallaan luomaan ikivanhan kantauralilaisen kielen mukaelman!
Kirjasta
löytyy kansoittain osastoituna (udmurtit, mokšat
ja ersät, marit) ja
kirjailijaesittelyjen kera runoja, novelleja, muisteloita ja esseitä.
Pakko myöntää, että ihan kaikkiin runoihin en päässyt
jalaksille, mutta novellit olivat helpommin aukenevia.
Udmurtit:
Udmurttikirjailija Veronika
Dor on
mukana kahdella novellilla. Sateella
kertoo tarinan
rakastavaisista, jotka empivät suhteensa vakiinnuttamisessa.
Kaupunkikulttuuri tuntuu vahvana. Oravan
poika on kuvaus maalle
mieluilevan kaupunkilaisäidin ja hänen poikansa matkasta
kotikylään. Kyläelämän ihanuus ja kurjuus saavat vahvan ja
monipuolisen kuvauksen Vjatšeslav
Ar-Sergin novellissa
Ain moment.
Kylärauhan kuvauksena mainio on myös hänen toinen novellinsa
Kristja.
Udmurttirunoilijoista parhaiten herätti huomiotani Šiban
Viktor, jonka runoissa
puilla on usein oma merkityksensä. Tärkeä runo Ovi
kertoo käynnistä toisen
maailman rajalla, ovella, joka voisi aueta johonkin tuonpuoleiseen.
Larisa Orehovan
runoissa näkyy pyrkimys lyhyisiin säkeisiin. Parhaiten aukeni runo
Kohtaaminen,
jossa luen happamuutta kaupunkielämän tyhjänpäiväisyyttä
kohtaan. Arzami Otšei
– eräs budinos-kielen kehittäjistä – puhuu runossaan Silentium
metsien sijasta
puhelinpylväistä, jotka eivät enää muista puita olleensakaan –
siinäpä symboliikkaa meille Volgan mutkasta lähteneille. Muš
Nadi tahtoisi Viron
itsenäisyyspäivän runossaan elää udmurttien
vapaalla maalla.
Ersät
ja mokšat:
Osaston alkuun on sijoitettu tiedolla ja värikkäästi ilmaistuilla
mielipiteillä ladattu essee Äänettömyyden
sammaleen lävitse: volgalais-permiläisen etnofuturismin runous,
kirjoittajana Sergei
Zavjalov. Alustuksena
kirjoittaja käy läpi seutukunnan runouden historian.
Etnofuturismikin saa sijansa, mutta vähemmällä kaunopuheisuudella
olisin kenties saanut esseestä enemmän irti. Zavjalov kuvaa em.
Šiban
Viktorin runon ovea
rajaksi etnisen alitajunnan maailmaan. Kauniisti sanottu. Ljudmila
Rjabovan novelli
Valkoinen
täplä
edustaa valtavirtakirjallisuutta ilman etnofuturismia. Mihail
Bryžinskin
romaanin
Samanikäiset
katkelma ja romaanin esipuhe osoittautuivat minulle kaikkein
hämmentävimmäksi lukukokemukseksi tässä teoksessa. Kirjailija
kertoo luoneensa uuden tyylilajin nimeltä etnofantastika.
Esipuheessaan hän esittää jokseenkin niin, että muinaiset
ihmesadut
olisivat muunnellusti kertoneet todellisen elämän salatuista
puolista, tässä ennen kaikkea initiaatioriitistä,
miehuuskokeesta. Katkelma esipuheesta:
Miehuuskokeen
opettajat olivat melkein aina miehiä toisesta kylästä, klaanista
tai heimosta. He olivat valmistamassa miehiä ja isäntiä oman
klaaninsa tai heimonsa tytöille, luonnollisesti myös omille
tyttärilleen, kun näiden tuli aika läpäistä oma initiaationsa.
Bryžinski
kirjoittaa saduista löytyvistä maininnoista, joilla kuvattiin
peitellysti näitä miehuuskokeeseen liittyviä tehtäviä, jotka
saattoivat olla todella rankkoja. Muistan miten kiwaipapualaisen
heimon elämää tutkinut Gunnar
Landtman mainitsee heimon
initiaatioriiteistä, joita oli päässyt tarkkailemaan, mutta ei ala
edes kuvaamaan niitä. Landtman myös kertoo kiwaipapualaisten monien
uskomusten muistuttavan vanhoja suomalaisia kansanuskomuksia, mikä
tavallaan saattaisi tarkoittaa luonnonkansojen tapojen olleen monelta
osin samankaltaisia ympäri maailman! Bryžinski
kertoo, että myös tytöille järjestettiin omat
initiaatiotilaisuutensa. Kuulemma hallusinaatioita aiheuttavilla
lentosienillä oli
oma osuutensa ainakin poikain initiaatioissa. Oli niin tai näin
olisi mielenkiintoista lukea kokonaan Bryžinskin
pienoisromaani, sen katkelmakin on oikein innostava. Pertjan'
Andju puolestaan
kertoo esseessään Äidinkielen
voima eli miksi ersäläiset tarvitsevat omaa Wikipediaa?
ersänkielisen Wij
kepedi -an (ersän
kielellä ”voiman nostaja”) kehittämisestä ja painottaa, ettei
ole olemassa Mordvan kansaa vaan pitäisi puhua ersistä ja mokšista.
Marilaiset:
Osaston alusta löytyvä tuntemattoman tekijän Ylistyslaulu
Markeloville kertoo
Marinmaan presidentistä Markelovista, joka ei ole saanut marilaisten
jakamatonta suosiota. Sitten seuraa Valeri
Mikorin vuorimarilaisen
lapsuudenkylän maisemiin opastava muistelontapainen kertomus
Ensilumen hehku Sura-joen
rannalla. Marinmaan ja
Tšuvassian
rajoilla sijaitseva energiateollisuutta hyödyttävä patoallas on
hukuttanut alleen ison osan vuorimarien asuinalueista. Symboliikan
hehkua siinäkin.Vladislav
Samoilov kuvaa
runoissaan lyhyin vedoin elämän iloja ja vastoinkäymisiä.
Selviämiskeinoiksi hän tarjoaa kulkemista eteenpäin. Tatjana
Otšejevan
runot lennähtävät niittymarilaisina perhosina, punertuvina
haavanlehtinä ja keimailevat kärpässieninä elämässä, joka on
vain khaijjamilainen siivenräpäys. Vasili
Pektejev kirjoittaa
selkeästi kantaaottavia runoja marilaisuuden puolesta. Hänen
poleemisten runojensa sijoittaminen valikoiman loppuun vastaa
suunnilleen patarumpujen ja lautasten lyöntejä sinfonian lopussa.
Onko esi-isien henki jättänyt Marinmaan vai vieläkö muinainen
avaruus aukeaa uudella tavalla?
Kirjassa on 272 sivua, luin sen
lävitse reilussa viikossa.
Kiitos näistä viimeaikaisista blogien valtavirrasta poikkeavien kirjojen esittelyistä. Ilman blogiasi olisivat jääneet minultakin täysin huomaamatta. Laitan kirjat muistiin.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi! Lisää vuoripurojen raikkautta vs. valtavirta on luvassa jatkossa, jos vain henki vielä kulkee. Pihinä ainakin kuuluu.
PoistaNäitä novellianalyysejäsi lukee aina mielellään: ne tuntuvat löytävän sen olennaisen. Viimeiset Kallas-postauksesi johdattelivat lukemaan enemmänkin Viron muinaisuudesta.
VastaaPoistaLuetko Liivinmaan kronikkaa...? Turun Sanomien artikkelin mukaan Jaan Krossin romaani Uppiniskaisuuden kronikka kertoo Liivinmaan kronikan kirjoittajasta Russowista. Henrik Lättiläisen 1200-luvun Henrikin Liivinmaan kronikka voisi myös olla kiinnostava, ehkä kiinnostavampikin.
PoistaEn ole vielä tuohon kirjaan päässyt. Elokuisella tyämatkalla Tallinnassa kävin Püha Vaimun kirkossa, jossa Russow toimi pappina. Siitä on muistona seinälaatta. Tuo Krossin kirja lienee jonkinlainen avain virolaiseen sielunelämään. Täytyy ottaa se luvun alle. Krossin kirjoista olen kyllä kovasti pitänyt, samoin hänen elämänkerrastaan.
VastaaPoistaSe näyttää olevan aika pitkä se Krossin kronikka. Minäkin joskus kävin siellä Pühan Hengen kirkossa. Kaverini otti videokuvaa jumalanpalveluksesta lehteriltä, kun hänen kameransa akku tipahti - onneksi vain lehterin lattialle.
Poista