Siivekkäille jumalille, jalallisille jumalille

Raija Bartens (s. 1933) toimitti ja suomensi sekä selityksin ja johdannoin varusti kirjan Siivekkäille jumalille, jalallisille jumalille, alaotsikoltaan mansien ja hantien runoutta. Kirja ilmestyi vuonna 1986.

Obinugrilaiset hantit (aikaisemmin ostjakit) ja mansit (aik. vogulit) elävät Venäjällä, Uralin itäpuolella, suuren Ob-virran ja sen sivujokien maisemissa. Esipuheessaan Bartens kirjoittaa, että vaikka onkin olemassa Hantien ja mansien autonominen piiri, elävät hantit ja mansit pienenä vähemmistönä ko. alueella. Bartens kuvailee mansien ja hantien runoutta parinkymmenen sivun verran, erityisen mielenkiintoista on lukea mansien ja hantien laulurunouden tallentamisen pioneerista, unkarilaisesta Antal Regulysta (1819 – 1858), jonka keräämiä runoja myös lukemani teos sisältää. Hänen työtään jatkoivat sittemmin unkarilaiset ja suomalaiset kansanperinteen tallentajat, tässä kirjassa nostetaan esille varsinkin Artturi Kannisto (1874 – 1943), jonka suuresta mansien karhu-runojen kokoelmasta on mukana useampia näytteitä. Bartensin johdannosta haluan lainata seuraavan kohdan, joka luullakseni hyvin kuvaa puheena olevaa aihetta:

Mansien ja hantien runous oli käyttörunoutta: tiettyihin elämäntilanteisiin kuului elimellisenä osana runous, laulu. Siihen sisältyi käyttäjäyhteisön usko ja tieto ja siihen kanavoitui sen tunne, mutta siinä sai ilmauksensa myös yksilön ikuisuusunelma: pyrkimys jättää itsestään pysyvä jälki heimon muistiin.

Jotkut ehkä tietävät, että Siperiassa on kaupunki nimeltä Hanty-Mansijsk. Siellä Kaisa Mäkäräinen voitti ampumahiihdon mm-kisoissa kultaa ja hopeaa. Lukemassani kirjassa keskitytään enemmän mansien runoihin, koska Kannisto oli kerännyt heidän runojaan. Sen vuoksi kansojen nimet ovat tässä järjestyksessä. Runot on ryhmitelty yhteisesti sekä kansan että aihealueen mukaisesti.

Teoksen runoista nousee esiin kaksi ryhmää: karhu-runot ja sankari-laulut. Bartens kertoo, että karhurunot ovat mansien bravuuria, kun taas myyttiset sankarilaulut ovat hantien heiniä. Mansien runoista on näytteenä muutakin, mutta hanteilta on mukana yksi pitkä sankarilaulu.

Karhu on obinugrilaisille myyttinen eläin. Sitä kuvaillaan eräässä runossa taivaan jumalan tyttäreksi, joka halusi maan päälle. Neuvonpidon jälkeen taivaan jumala suostui tyttärensä pyyntöön ja laski hänet kultaisilla kettingeillä alas, josta tytär lähti kulkemaan marjamaita ja tuomiharjuja. Runot kertovat karhun elämästä, sen kohtaamisista ihmisten kanssa ja karhun metsästyksestä, jossa läheskään aina ei metsästäjä selviydy voittajana. Erityisen suuri osuus on karhunpeijaisilla, joissa kaadettua karhua (turkista) pidetään 4 – 5 päivää kodassa kestittävänä. Juhlissa esitetään monenlaisia lauluja ja tansseja. Myös silkkiuikku ja kurki ovat runojen kautta mukana geimeissä. Kumpikin lähtee mukaan tanhuihin Ikikesänmaasta, jonka voi varmaan käsittää eteläksi tai sitten myyttisemmin pyhäksi, salatuksi seuduksi (vrt. lintukoto). Yhtenä piirteenä lintujen lähtöä kuvattaessa mainitaan, miten ne kiertävät pyhän meren puolentusinan kertaa myötäpäivään. Niinhän ne kurjet tekevät, vetävät pienet rinkulat ikäänkuin testatakseen lentimiään ja kerätäkseen joukkoihinsa rohkeutta lähteä pitkälle matkalle. Saattavat kyllä lentää vastapäiväänkin, eivätkä varmaankaan laske kierroksia ennenkuin ovat perillä. Laitan tähän näytteen silkkiuikun laulusta karhujuhlassa. Jokseenkin samanlaiset säkeet kuvaavat myös kurjen toimia:

Kultavetisen pyhän meren ylle

sulkasiipieni kolmella iskulla

silloin kohosin,

sulkasiipieni neljällä iskulla

silloin kohosin.

Auringon kierron suuntaisesti

seitsemästi kierrän sen,

auringon kierron suuntaisesti

kuudesti kierrän sen.

Hantien sankarilaulut kuulemma kertovat myyttisistä ajoista, jolloin hantit kukaties asuivat kaupungeissa ja kävivät sotaisilla retkillä... Teoksessa on mukana unkarilaisen Regulyn vuonna 1844 tallentama, tuolloin 74-vuotiaan laulajan laulama, 1463 säettä sisältävä laulu, jossa kaksi veljestä lähtee kosioretkelle Obia pitkin kohti Ikikesänmaan meren keskellä olevaa saarta, jolla kasvaa kaunotarmainen neitonen. Näitten lukuisten säkeitten osalta on huomautettava, että sekä manseilla että hanteilla toistossa on havaittu olevan tehoa. Niinpä iso osa säkeistä toistetaan heti perään siten, että uudessa säkeessä vain yksi tai kaksi sanaa vaihdetaan jonkin edellisen säkeen sanan synonyymiin. Laitan tästä näytteen, josta käynee ilmi runojen alkuperän sijoittuminen tundravyöhykkeelle:

Joenmutkista monet mutkat ohitettuamme,

multavatsaisen vesimammutin poikasten

loppuun käytyä,

multavatsaisen tumman mammutin poikasten

tyystin loputtua

Tosin olen minäkin mammutteja nähnyt, vaikken tundravyöhykkeellä ole käväissytkään, niin paitsi Lapissa. Mammutinpoikasen näin Leningradin luonnonhistoriallisessa museossa, se oli siellä sapelihammastiikerin vitriininaapurina. Siilinjärvelläkin näin kerran mammutin liikennevaloissa. Olin palaamassa Kuopiosta kotiin, kun Abc:n kohdalla Nilsiästä päin tuotiin luonnollisenkokoista mammuttia, jota Kuopion luonnonhistoriallisessa museossa säilytetään (sisältä käsittääkseni styroksia?). Kuorma-autonkuljettaja, jonka auton lavalla mammutti komeili, piti kai ilmettäni hauskanpuoleisena, koskapa häntä niin nauratti.

Kirjassa on lähdeluetteloineen 261 sivua. Luin sitä lopulta vain nelisen päivää, mutta välissä oli monta välipäivää. Tällä tekstillä voinen osallistua Sheferijm-blogin Tundralla tavataan -haasteeseen.