Marjukka ja Jorma Eronen toimittivat ja
suomensivat vuonna 1979 julkaistun teoksen nimeltä Mansikkasauna.
Alaotsikkonsa mukaisesti kirja on Valikoima tšeremissilauluja.
Tšeremissejä
kutsutaan nykyään marilaisiksi. Kirjasta ei ilmene ovat laulut
niittymarien vai vuorimarien perinnettä.
Koska
kirjassa ei ole mitään johdantoa eikä jälkipuheita, jää
kulloisenkin laulun käyttötarkoitus – esim. juhlahetki, johon
laulu on tarkoitettu – lukijan arvailun varaan. Takakannessa
sentään kerrotaan tšeremissirunojen
vaikuttavan ”heleällä lyyrisyydellään” enemmän kuin
myyttisen taustan kautta. Tämä heleä
lyyrisyys tarkoittaa
nähdäkseni näitten laulujen osalta sitä, että varsin vähillä
kuvailuilla oletetaan lukijan tai kuulijan pääsevän perille siitä,
mistä laulussa kerrotaan. Minun kohdallani näin ei aina käynyt,
mikä ei välttämättä kerro mitään pahaa sen enempää
tšeremissilauluista
kuin niitten esittämisestä kirjassa sellaisenaan (toki
suomennettuina). Oma rajallisuuteni vastaanottajana asettaa tietenkin
esteensä kaikkinaiselle ymmärtämiselleni. Myös
pikainen lukaisu saattaa vaikuttaa ymmärtämiseen ja varsinkin
ymmärtämättä jäämiseen. Paikoitellen niukka ilmaisu toi
mieleeni japanilaiset haiku- ja tankarunot.
Tässä
valikoimassa on mukana myös tuntemani Otto
Mannisen
aikoinsansa suomentama laulu Patam-virrasta ja sen sinikukkasista.
Eroset ovat suomennoksessaan ilmeisestikin halunneet pysytellä
lähellä sananmukaisuutta, Manninen taas on tyylilleen uskollisena
korostanut runon sointia mitallisena. Myönnän, että on makeeta
lukea versio, jossa on laulullisuutta. Olen kovasti pitänyt Mannisen
suomennoksesta. Erosten suomennoksen nelisäkeinen laulu on
Mannisella kuitenkin kahdeksansäkeinen, mitan ja loppusointujen
sanelemana. Sitä paitsi Eroset puhuvat Patan-virrasta.
Mitä,
että jokin näytekö? On aika vaikeata löytää lyhyistä runoista
näytettä, jossa ei lainaisi kokonaista runoa ja josta toisaalta
tulisi jotain olennaista esille. Löysin kuitenkin yhden säkeistön,
jonka voinen näytteenä esitellä. Runon ensimmäisessä säkeistössä
kuvataan miten maataloustyöt voivat joskus edetä nopeastikin.
Pianpa jo puidusta rukiista saadaan maltaita. Toisessa säkeistössä
paljastetaan mistä tässä oikein säkeitä sepitelläänkään:
Eivät
ne maltaita olleet vaan sokeria.
Maltaista
panin olutta.
Ei
se olutta ollut vaan mettä.
Tätä
olutta kutsuin vieraan juomaan.
Ei
se vieras ollut vaan lemmittyni.
Usein
runoissa on tietenkin aiheena rakkaus. Moni laulu sopisi häitten
yhteydessä esitettäväksi. Ja löytyy myös eroa ja surua, kuoleva
toivoo pihlajan haudalleen ja laulua ylleen.
Kirjasessa
on vain 70 sivua. Lukaisin sen eilen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti