Niin, eikäkun kuuntelin tuossa äskön
ratiosta kulttuurikeskustelua, siinä oli pari kirjailijaa ja
kirjallisuudentutkija ja haastattaja. Kaikki olivat naisimmeisiä
Minna Canthin päivän kunniaksi, siitä huolimatta ihan
tuntuivat asiaa puhuvan. Vaikka niinhän ne naiset aina. Sanoivat,
että menestyvän kirjailijan pitää olla hauska mies. Ja sitten
puhuivat taas asiaa.
Sinänsä en ole menestyjä minäkään.
Jo kauppaopistossa höristin korviani, kun joku oppilas”toveri”
luonnehti halpaa kuopiolaista ravintolaa paikaksi jossa käy ”tosi
menestyneen näköisiä” asiakkaita. Eikä hänestä itsestäänkään
tullut kuin joku kaupunginjohtaja tai mikäpähän lie.
Ne naiset siinä ratiossa keskustelivat
kulttuurisesta omimisesta. Sillä taidettiin tarkoittaa sitä, että
onkohan oikein, jos kirjailija kuvaa kirjassaan itseensä nähden
ihan erilaisessa elämäntilanteessa olevan ihmisen kohtaloa.
Saattoiko siis vaikkapa Minna Canth kirjoittaa teoksessaan Köyhää
kansaa siitä, mistä kirjan otsikko kertoo, kun kerran hän itse
ei kuulunut köyhään kansaan? Samalla tavalla voisi kysyä, voinko
minä tässä kirjoittaa kirjailijan oikeudesta kuvata mitä
milloinkin, kun en itse ole kirjailija?
Keskustelussa esitettiin, että tilanne
on muuttunut Minna Canthin päivistä siinä mielessä, että nykyään
on useammalla hauskalla hemmolla mahdollisuus kirjoittaa vaikkapa
romaanin käsikirjoitus ja saada se julkaistuksi kirjana. Eräskin
firma mainosti ainakin jokin aika sitten julkaisevansa
käsikirjoituksen kirjana alle satasella. Tässä palvelussa siis
kirjoittaja maksaa kirjan painattajalle, joka markkinoi kirjaa.
Sitäkin kautta oma sanottava on mahdollista saada paperille
painetuksi ja e-kirjana julaistuksi. Tietysti tällaiseen blogiin tai
muuhun sometukseen voi upottaa vaikka millaisia kuvauksia omista
kohtaloistaan. Eikä maksa kuin ”maineen”.
Ei ole olemassa sellaista jumalaa, joka
ratkaisisi tätä maanpäällistä vaellusta kestäessämme, kenen
sanottavaa puolueettomasti arvioiden olisi viisainta tai tärkeintä
kuulla, kenen kohtalosta pitäisi lukea. Menestyksen näkökulmasta
pätee kaiketi Vox populi, vox Dei, tarkoittaen Kansan ääni
on Jumalan ääni. Niin että saadakseen sanottavansa kuuluville
kannattaa vedota laajoihin kansanjoukkoihin ja silloin on syytä olla
viihdyttävä jollakin tavalla.
Mikä se sellainen kansa olisi, joka
tahtoisi itkuvirsiä kuulla? Eihän sentään Kolumbuksen kovaksi
keitetty muna ollut murehista muovaeltu? Ei, se oli sellainen muna,
jonka lapsikin tajuaa. Ex ovo, munassa on totuus ja lasten ja
imeväisten suusta Hän valmistaa meillen totuuden. Eikö hyvä
kirjallisuuskin ole jylhää ja konstailematonta kuin Vaiennut viulu?
Miten tämä kaikki sitten liittyy
siihen kulttuurisen omimisen asiaan? Onko minulla siitä jokin
mielipide vai taasko blogeerataan nyrkillä tyhjyyteen? Ainakin aika
monia suomalaisia ovat viehättäneet Kalle Päätalon omiin
elämänvaiheisiin perustuneet autofiktiiviset tiiliskiviromaanit,
joista jo Ihmisiä telineillä antoi kansikuvaansa myöten
selvät viitteet tulevasta. Vaikka itse en saakaan Päätalon
romaaneja luettua, näen kansan maun omakohtaisuuden osalta
samansuuntaisena oman makuni kanssa. Oma kulttuur paras kulttuur.
Kirjoittajan omaan elämäkokemaan perustuvat kertomukset
kiinnostavat, mutta niitten kertomusten on sitten paras olla
viihdyttäviä. Asiaa saa olla mukana sopivasti annosteltuna, kunhan
pitää mielessään, että parhaat asiatekstit ovat muisteloita.
Tämä on hasuka kirjoitus heti otsikosta alkaen.
VastaaPoistaKyllä minustakin viihdyttävyys on tärkeää. Omaelämäkerrallisia tekstejä on kiva lukea silloin, kun ihminen ei tarkastele itseään tärkeästi vaan huvittuneesti.
En kyllä ymmärrä, miten jaksoit Hyryn Aitan ja Uunin. Kunnioitan kärsivällisyyttäsi!
Vastaan lopusta alkaen. En minä ole Uunia lukenut. Aitan luin, Uunista olen lukenut muitten arvioita, jotka tuntuvat sanovan, että kirja on samantapainen kuin Aitta. Minä kunnioitan Hyryä kirjoittajana. Luin hänen novellejaan ja pienoisromaanin Maailman laita. Jos haluat perehtyä Hyryyn, suosittelen aloittamaan lukemalla hänen novellikokoelmansa. Tosin on myönnettävä, että kun ensimmäisen kerran yritin lukea niitä novelleja - siitä on jo vuosia - nukahdin kirja sylissäni junassa. Nyttemmin luen Hyryn teksteissä hengellisyyttä, filosofiaa, vaaran (kuoleman) läheisyyttä, aikaansaamisen halua, niin ja sitä omakohtaisuuttakin! Aitassa on jonkin verran huumoriakin mukana, ei tosin sellaista mikä häiritsevästi naurattaisi, ehm.
PoistaJoskus omaelämäkerrallinen kertoja voi olla vakava, kertoessaan vaikkapa jostain kriisistä. Mutta yleensä ihmisestä on kiva kun on mukava.
Samaa meinasin sanoa kuin Marjatta, ja sanonkin: olipa hauska otsikko. Minusta tuo aihe kirjallisuudesta puhuttaessa on kyllä vetelä suo, vaarallista ruveta sensuroimaan noita kirjoittamisen oikeuksia. Eikö mielikuvitus sentään ole kirjailijan työkalu, ei vain oma kokemus?
VastaaPoistaYritän lyhyesti selittää, mitä ajattelen olevan pielessä, jos vaikkapa minä alkaisin asettautua kananmunantuottajana työskentelevän naisyrittäjän housuihin kirjoittaakseni hänestä sukupolvikokemuksellisen romaanin. No niin. Koko alkuasetelma kuulostaa jo selittävän itse oman pieleen menonsa. Ei minusta olisi siihen. Jos lukisin ummet & lammet kirjallisuutta kanankasvatuksesta, pystyisin parhaimmillaankin kertomaan vitsinomaisesti, aiheesta työlääntyneenä jotain nahkamunista ja kennoista ja kananpesistä tai luomutuotannon yritysrahoituksesta. Puhumattakaan siitä, osaisinko välittää niitä tuntemuksia, joita kananmunia kauppaavalle naisyrittäjälle kertyy vanhempien herrojen vitsintynkien parissa. Luultavasti päätyisin tyhjäpäiseen vitsiin kanankakan myynnistä lannoitteeksi.
PoistaNäkisin näin, että mielikuvitus on tarpeellinen lisä omalle kokemukselle. Jos koko teos rakentuu mielikuvituksen varaan, saatetaan tietysti päästä kivoihinkin saavutuksiin, yleisempänä linjana se tuntuu vähän turhan yleiseltä.