Kohentaisiko lukuinnon edistäminen yhteiskunnan tasa-arvoisuutta?

Lukeminen ei käy aina niin helposti.

Tänään tulisi lukea tunti päivässä iltaseitsemältä. Enpä tiedä tuleeko silloin luettua. Yleensä yritän lukea aamupäivästä, koska iltaa kohti alan olla sen verran notkeeta poikaa, ettei mikään ponnistelu oikein luonnista. Saunassakin käyn nykyään paljon lyhyemmän aikaa kuin sitä lämmitän.

Tänään puolen päivän seutuun luin parikymmentä sivua Tolstoita. Teksti oli sangen soljuvaa. Tolstoi perustelee asiansa juurta jaksain sortumatta silti liioittelevaan tarkkuuteen. Hän kuvailee sanottavansa esimerkkien avulla, ei käytä liiemmälti sivistyssanoja ja vaikka hänen kielitaitonsa lienee ollut lavea ja vankka, ei hän pyri loistamaan vieraskielisillä lainauksilla ellei koe niitä tarpeellisiksi.

Olin lukenut Tolstoita noin tunnin kun vaimoni kutsui minut syömään. Hän valmisti eilen ison kattilallisen kurpitsakeittoa valtavasta kesäkurpitsasta, jonka hankimme rompemarkkinoilta, koska puolukat olivat lopussa. Tänään kurpitsakeittoa vain lämmitettiin. Einehdimme yhdessä ja kehuin kurpitsakeittoa kuten eilenkin. Päivälliseksi syömme eilisiä tähteitä niinikään. Vaimoni valmisti eilen myös mifurisottoa. Minä autoin maustamisessa. En muista katoinko pöydän. Sitä risottoa siis syömme ehkä kuuden maissa. Lisäksi tarjolla on vaimoni eilen leipomia sämpylöitä.

Olen ollut kiusaantunut niistä kampanjoista, joissa patistetaan poikia lukemaan. Mitäs jos patistettaisiin tytöt tekemään? Ajattelin, että pitäähän sitä tehdäkin jotain eikä vain lukea, katsella elokuvia ja näytelmiä, käydä teatterissa ja matkoilla, shoppailla ja laatia blogikirjoituksia. Toisaalta oma tekemiseni on niin vähäistä, että ihan hyvin voisi minua joku persiille potkia senkin suhteen. Varsinkin kun tekemisiäni vertaa vaimoni työmääriin.

Keksimistäni vastaväitteistä huolimatta olen sitä mieltä, että lukemisen tärkeyttä kenties hieman liioitellaan. Ei kaikkien ihmisten tarvitse valmistua tohtoreiksi. Tarvitaan myös putkiasentajia, nuohoojia, puuseppiä, muurareita, autonkuljettajia, prosessinhoitajia, vahtimestaajia ja konserttibalalaikan soittajia. Puhumattakaan minunlaisistani pitkäaikaistyöttömistä.

Millainen repivä kilpailun yhteiskunta meillä olisikaan, jos kaikki työttömät taistelisivat keskenään viimeisistä työpaikoista! Nyt vallitsee yhteiskuntarauha, jota voi aivan hyvin verrata roomalaiseen rauhaan. Korotkin ovat matalalla, kun kukaan ei uskalla yrittää mitään. Voisipa jopa kuvitella, että yhteiskunnallinen seisahtuneisuus liittyy siihen, että osa ihmisistä syrjäytetään työelämästä täysin laillisin keinoin ja nämä syrjäytetyt ovat niin masentuneita, että hyväksyvät sen, sillä he ovat kokeneet saman jo alakouluajoista lähtien, kun lukeminen sen paremmin kuin laskeminenkaan eivät huvittaneet. Tämähän takaa sen, että työssäoleva väki ei kohtaa työmarkkinoilla kilpailua.

Lukeminen vaatii toisinaan putkinäköä.

Pystymetsästä tuleva valmiiksi lyttyynlyöty työtön ei kykene niihin vaativiin töihin, joihin työpaikkansa valloittaneet pystyvät vuosikymmenestä toiseen – eläkkeelle saakka.

Kyse on kilpailusta, jossa toiset voittavat ja toiset häviävät. Aikoinaan filosofi Nietzsche toivoi yhteiskuntaan riittävää jännitettä hyvin toimeentulevien ja köyhien välille, koska se pitäisi yllä verevää kilpailua alhaalta ylemmäs tavoittelevien pyrkiessä näyttämään kyvykkyyttään. Tosiasiassa jännite syntyy kuitenkin vain tuloerojen suhteen. Niitten tasoittaminen poikien lukuintoa kohentamalla kuuluu hurskaisiin toiveisiin, joitten toteutumista oman työuransa aikana eläkevirassa elelevä väki tuskin edes toivoo.