Daniil Harms: Perinpohjainen tutkimus

Venäläinen Daniil Harms (1905 – 1942) kirjoitti omituisia kertomuksen pätkiä ja yhtä omituisia pikku näytelmiä. Vuonna 2008 julkaistiin Mika Rassin suomentama ja valikoima kokonaisuus Harmsin tarinoita, näytelmiä ja kirjeitä nimellä Perinpohjainen tutkimus. Kirjan lopusta löytyy Jukka Mallisen laatima varsin kattava teksti, joka kuvaa Harmsin sekä hänen pietarilaisten hengenheimolaistensa nk. oberiuttien kirjailijaryhmittymän taidetta ja elämänkohtaloita.

Tämän kirjan lukeminen vei minulta aikaa vaikka kirja sinänsä on vain 221-sivuinen. Ja siinä on tyhjiä välisivuja ja kaikin puolin ilmavasti laadittu, joskin aika pientä tekstiä. Harms kuului siis oberiutteihin, jotka halusivat Venäjän vallankumouksen myötä mullistaa myös taide-elämää. Kuten tunnettua sosialistinen realismi ei sallinut kovin kummoisia taiteellisia uudistuksia ja siksipä nämä kokeilijat joutuivat painumaan maan alle joko kuvaannollisesti tai ihan oikeesti. Eikä elämä ennen tätä painumistakaan liene ollut kovin kaksista. Kirjeessään Kurskista Harms kertoo, ettei hän halua liikkua kaupungilla, sillä ihmiset pilkkaavat häntä kadulla. Harms kuvailee asiaa kenties humoristisesti, mutta uskon, että hän kertoo jotakin siitä todellisuudesta, jonka hän joutui kohtaamaan taidetta uudistavana huperona. Nykyään Harmsin tekstejä pidetään tietenkin uraauurtavana absurdismina. Monet oberiutit saivat Neuvostoliitossa maineenpalautuksen ja joitakin heistä alettiin pitää hyväksyttyinä kirjailijoina 1960-luvulla. Useimmat heistä kirjoittivat Stalinin aikaan lastenkirjallisuutta, jonka parissa he saivat huseerata vapaammin.

Sain aika monet remakat naurut lukiessani Harmsin kirjeitä. Niitten tyyli on sangen omintakeinen. Laitan pienen näytteen:

Hyvä Saša, tässä (ytimekkyyden vuoksi sanon vain ”tässä”, vaikka tarkoitan ”tässä kirjeessä”) aion puhua vain itsestäni. Tahdon, paremmin sanottuna, kuvailla elämääni. On kovin sääli, etten ole aiemmin kirjoittanut sinulle kirjeitä, muutoin olisin kirjoittanut niihin kaiken sen, mikä tästäkin jää pois.

Harms vaikuttaa kokevan maailman umpikujien ja hakoteitten kimuranttina sarjana, jonka mielenkiintoisuuden kanssa on vähän niin & näin. Koska eteenpäin ei pääse, voi vaikka keskittyä hassunkuriseen ilmaisuun. Oberiuttien ylevä ajatus oli kertoa tarinoita, jotka eivät etene kerronnan totuttujen lakien mukaan, he halusivat nähdä sanojen taakse, kuvata maailmaa sellaisena kuin se ei ole, jotta sen voisi nähdä sellaisena kuin se on. Jotakin tähän tapaan. Tämän ylevän tavoitteen takaa loisteleepi kuitenkin aika usein selkeä kriittisyys kirjoitusajan oloja kohtaan. Neuvostovaltio, joka joutui ihan konkreettisesti taistelemaan olemassaolostaan sekä ulkoista että sisäistä uhkaa vastaan, ei pitemmän päälle saattanut hyväksyä ovelasti kätkettyä arvostelua. Uudistajat työnnettiin marginaaliin.Totta kai tämä oli omiaan yllyttämään arvostelijoita jatkamaan mikäli vain keinoja keksivät.

Harmsin näytelmistä pisin löytyy tästä kirjasta suomennettuna nimellä Elisabet Bäng (alkujaan Jelizaveta Bam). Näytelmä alkaa sillä, että kaksi miestä paukuttaa Elisabet Bängin ovea ja vaatii häntä avaamaan. Ei tarvita erityisempää arvailua, jotta katsojalle selviää keitä miehet mahtavat olla. Lopussa Elisabet saa kärsiä tuomionsa. Näytelmän aikana tosin miehet einehtivät hänen kanssaan ja mieluilevat selvästi Elisabetia. Kirjan nimikertomuksessa Jermolaev puhuu lääkärille, jonka kanssa sukeutuu täysin järjetön keskustelu ja jonka lopuksi lääkäri antaa Jermolaeville tutkimuspillerin, johon hän kuolee.