Yle Areenan Virginia Woolfila

Kuuntelin Yle Areenalta kaksi kuunnelmaa, jotka oli dramatisoitu Virginia Woolfin (1882 – 1941) teksteistä. Vuonna 2005 valmistui Kirsti Simonsuuren suomentama ja Eira Johanssonin sovittama ja ohjaama Oma huone, joka perustuu esseehen nimeltä A Room of One's Own. Monologikuunnelman esittää Aino Seppo.

Kuunelmassa Woolf kipaisee British Museumiin mietiskelemään naisten kirjoittamaa kirjallisuutta. Sitä on aika vähän, mihin on syynä naisiin kohdistunut sorto, heidän luovuutensa ohjaaminen sukkien parsimiseen yms. Tämä on varmaan ihan totta. Moni muu väite kuunnelmassa aiheuttaa epäilystä. Nimi Oma huone viittaa Woolfin ajatukseen siitä, että naisetkin kyllä kirjoittaisivat, jos heillä olisi riittävä toimeentulo ja oma huone.

Woolf kirjoittaa keskiluokkaisista naiskirjailijoista, kuten Bronten sisaret ja Jane Austenista, jotka kirjoittivat olohuoneessa, Austen ilmeisesti muilta salaa. Tätä kautta Woolf auttaa lukijaa tai tässä tapauksessa kuuntelijaa ymmärtämään mihin sitä omaa huonetta tarvitaan. Keskiluokalla tosin saatettiin Englannissa tuolloin tarkoittaa varsin varakastakin väkeä, joilla oli kellarikerros täynnä palvelijoita ja luultavasti jokin kirjoitussoppikin löytyi.

”Ne [mestariteokset] syntyvät tuloksena monien vuosien samansuuntaisesta ajattelusta. Ihmisryhmän ajattelusta. Niin että joukon kokemus on yksittäisen äänen takana.” Näin Woolf kirjoittaa Simonsuuren suomentamana. Toisaalta hän toivoo mielen vapautta kirjoittaa niin kuin haluaa. Tietenkään nämä ajatukset eivät sulje toisiaan pois. Olen joskus kuullut ajatuksen, jonka mukaan mestariteoksia kirjoittavat vain mestarit, ei se sorrettu kansa, jonka vaiheista teos kertoo. Olen tosin kuullut monia muitakin ajatuksia.

Risto Ahti kirjassaan Runoaapinen (osa 1 tai 2, en muista kumpi) kirjoittelee jotenkin siihen suuntaan, että satatuhatta apinaa voi sadallatuhannella kirjoituskoneella kirjoittaa maailman parhaan romaanin. Siinä oli joku jatkokin, joka taisi viitata niihin mestareihin, mutta oli miten oli. Nykyään voi aikamoisella vaivalla lukea nettikeskusteluista porukalla väännettyjä mestariteoksia, joita ei jaksa moderaattorikaan lukea. Woolf taitaa myös haikailla todellisuutta, jota kuvata kirjoissa. Ei kukaan halua lukea todellisuutta kirjoista. Todellisuus on valtaosaltaan sellaisten väliaineitten täyttämää, ettei sitä pirukaan jaksa sellaisenaan kuvata saati sitten lukea.

Toiseksi kuuntelin Virginia Woolfin romaaniin tai johonkin perustuvan kuunnelman Aallot (kirja on vuodelta 1931). Ohjaus ja dramatisointi Eira Johansson, suomennos Kai Kaila, mukana tarpeellinen määrä näyttelijöitä. Lukaisin kirjan joitakin vuosia sitten ja aika vähälle jäi tajuntani virtaus. Kuunnelmassa ei yritetä selittää teosta, vaan kaikki esitetään samantapaisena sekametelinä kuin se on lukemani perusteella. Seitsemän nuorta kertoo mitä kertoo omasta näkökulmastaan, aallot alkavat hommelinsa auringonnoususta ja päättävät sen auringonlaskuun. Ohessa menee näitten ihmisten elämäkin alusta loppuun.

Bernard tässä kuunnelmassa pohdiskelee onko tarinoita lainkaan olemassa. Hän kertoo täyttäneensä muistikirjojaan lauseilla, joita käyttäisi päädyttyään aitoon tarinaan, johon kaikki kerätyt lauseet liittyisivät. Tarinaa ei kuitenkaan ole löytynyt. Ehkä Aallot on Woolfin keino kertoa tarina, jossa on irrallisia huomioita, joitten kautta ei suoranaisesti rakennu mikään täsmällinen tarina? Ehkä hän näin pyrkii kuvaamaan todellisuutta sellaisena kuin se rakentuu useampien satunnaisten rikkinäisten peilien kautta?