Heidi
Mäkinen Tampereelta kirjoitti vuonna 2020 julkaistun romaanin
nimeltä Ei saa elvyttää. Luin sen.
Romaanissa
liikutaan Helsingissä, ehkä siksi, että siellä on
hammaslääketieteen oppilaitos, jossa kirjan päähenkilö Auri
on työskennellyt. Tampere olisi muutoin ollut kivampi paikka
tapahtumille. Sieltäkin varmaan löytyy kahviloita ja tyyriitä
asuinalueita. Auri on oiva nimivalinta hampaitten kanssa
työskentelevälle, tulee kultahampaat mieleen.
Teemoja
löytyy moneen lähtöön, pääaihe on kuitenkin se, että Auri
tuntee eläneensä jo tarpeeksi pitkään ja haluaa pois. Meillä
mieshenkilöillä on se etuisuus, että kuolema tulee yleensä
varhemmalla iällä ja aika nopeesti, joten pikemminkin on vain
pysyteltävä sen aikaa tolpillaan, että ehtii kouluttaa seuraajan
kolaamaan pihaa. Tämän aiheen lisäksi romaanissa nousevat esiin
erilaisella vaurauden tasolla eläväin ihmisten erilaiset
elämänasenteet, sukupolvien väliset erot, työssä uupuminen,
vegaanius, vanhusten kodinhoito ja vanhusten oikeus omiin rahoihinsa.
Jopa seksi ja lasten hankkiminen elämänvalintojen suuntaajina
nousevat käsittelyyn.
Romaanin
henkilögalleria on sopivan suppea, henkilöt eivät mene lukiessa
sekaisin, vain aniharvoin palasin taaksepäin tarkastamaan jotain
yksityiskohtaa. Vaikka kerronta onkin pääosin ilmavaa, on näitä
yksityiskohtia silti siinä määrässä, että varsinkin romaanin
keskivaiheilla lukeminen hidastui hahmojen taustoittamisen takia.
Lukija kykenee kyllä muodostamaan tarinan puuttuvat osat ilman
laajempia selittämisiä. Loppua kohden, kun tapahtumat alkavat viedä
tarinaa eteenpäin ja aikaisempien aikain muistelu jää pois, sujui
lukeminenkin nopsemmin. Lopunkin olisi mielestäni voinut esittää
karsitummin, nyt romaanissa syntyy jonkinlainen loppusuvanto, joka
syö tehoja.
Koska
aiheena on kuolema, on huumori monelta osin mustanpuoleista huumoria,
tosin rennolla tyylillä esitettyä. Olen kai sitten aikamoinen
tosikko, kun tämä huumori nyt ei satu minuun puremaan. Näin Aurin
jotenkin itseni kaltaisena hahmona, joka ei luovu järkeilystä vaan
jatkaa valitsemallaan linjalla viimeiseen asti. Koin Aurissa paljon
tuttua, vaikkei hampaitten pesu minusta mukavaa ole koskaan
ollutkaan.
Tähän
loppuun halusin säästää sen seikan, joka herätti eniten
myönteistä huomiotani koko kirjassa. Nimittäin väliotsikot.
Romaani jakautuu lyhyisiin, muutaman sivun pituisiin kappaleisiin,
joilla on kaikilla oma otsikkonsa. Jotkut näistä otsikoista ovat
niin mageita, että ne tuntuvat suorastaan mietelauseilta. Ajattelin
laittaa muutaman niistä tähän näytteeksi, jotta mahdollinen
lukija voi itse kuvitella miltä tuntuisi, jos radion kuuluttaja
kajauttaisi seuraavia mietteitä ennen puolenpäivän hetkeä:
Ruoka
on rakkautta
- - -
Kaipaan
sinua kuin vaahtokylpyä
- - -
Suurin
osa ihmiskunnasta on tyhmää ja saamatonta
- - -
Tiedättekö
missä olette?
Kirjassa
on 245 sivua. Lukaisin sen kahdessa päivässä.
Katopas, me olemme kirjoittaneet tästä aivan yhtä aikaa.
VastaaPoistaSinä olet kriittisempi.
Nuo otsikot unohdin mainita omassa postauksessani, vaikka kiinnitin niihin huomiota lukiessani. Nämä on myös hienoja: Hengitys tekee kodin, Laitonta savua ja Tossut, tossut, tossut.
Vanhuuden surkeus ja asteittainen luopuminen sekä sen aiheuttama tuska on mielestäni kuvattu hyvin.
Olethan sinäkin kirjoituksesi lopussa maininnut kirjan alussa olevista mietelauseista.
PoistaEn tiedä olenko kriittinen vai mikä. Ehkä minun kannattaisi vain keskittyä kuunnelmiin ja näytelmiin ja novelleihin ja jättää romaanit muitten luettavaksi? Hyvä, että sinä olet ilmaissut selkeästi miten tykkäsit puheena olevasta kirjasta.
Minä luin kirjan. Oli selkeästi kirjoitettu ja sujuva. Henkilöt olivat Nataliaa lukuun ottamatta sen verran vastenmielisiä ihmisiä, että kirjaa oli helppo lukea, kun yhtään ei välittänyt, kuinka heidän käy. Hämmästyin lopussa Aurin ikää. Itselläni on monia (=parikymmentä) yli 80- ja 90-vuotiaita ystäviä, joilla on paljon kremppoja ja kolotuksia ja sairauksia, mutta jotka kuitenkaan eivät millään lailla itseään määrittele iän kautta. Heillä on kyllä jännä tietoisuus siitä, että kuolema ei ole ajallisesti kaukana, mitta silti he ovat suuntautuneita tulevaisuuteen. Jopa tämän koronan aikana, vaikka muutamilla on ikää niin paljon, että jos tämä vanhusten eristäminen jatkuu parikin vuotta, on todennäköistä, että he eivät eristyksestä elävänä selviä (koska siis ovat jo lähempänä sataa vuotta). Auri tuntui heihin nähden todella "vanhalta", joten oli yllätys, että oli noin nuori. Minulla ehkä on poikkeuksellisen virkeitä ystäviä? En ole osannut sitä kummenmmin ihailla, koska en ole itsekään näitä ystäviäni koskaan ajatellut oikeastaan minkään ikäisinä.
VastaaPoistaMinä samastuin lähinnä siihen Aurin tyttäreen, nimi on päässyt unohtumaan.
PoistaOlen huomannut, että monet 80-90-vuotiaat ja vanhemmatkin ajattelevat täysin selkeästi, pystyvät erittelemään kokemaansa ja tekemään mielenkiintoisia vertailuja eri aikakausien välillä. Televisiossa on joskus sotiemme veteraanien haastatteluja, joissa haastateltavat esiintyvät takuuvarmasti selkeämmin ja tasapainoisemmin kuin minä. Toisaalta monet nuoremmatkin voivat suhtautua elämään jonkin verran vähemmän terävästi. Minä puhelen toisinaan itsekseni jopa kaupassa käydessäni ja ulkoillessani. Tuntuu siltä, että mitä tuota nipottaa joka jutussa.
Ihmisten välillä on niin paljon ja monenlaisia eroja, että sen puoleen ei Auri vaikuta minusta mitenkään epäuskottavalta hahmolta.