Norjalainen
Henrik Ibsen (1828 – 1906) kirjoitti vuonna 1885 ensi kertaa
esitetyn näytelmän Vildanden. Luin Eino Palolan laatiman
suomennoksen nimeltä Villisorsa vuonna 2001 julkaistusta
teoksesta. Kirjan alusta löytyvän esipuheen kirjoitti Liisa
Lampi.
Lampi
kertoo esipuheessa, että Villisorsaa on esitetty ensimmäistä
kertaa Suomessa jo vuonna 1892. Lisäksi esipuheessa selviää
näytelmän kantava pohjatarina, menneisyydessä tapahtunut vääryys.
Tämän paljastaminen ei vie mitään näytelmän jännitteeltä,
sillä myös näytelmän ensimmäisestä näytöksestä lähtien on
selvää, että jonkin muinoin tapahtuneen vääryyden kautta on
tukkukauppias pysynyt vauraana ja samalla hänen hyvä ystävänsä
menettänyt pelin täydellisesti. Näytelmä alkaa kuitenkin
jonkinlaisen sovinnon eleen kuvauksella: vääryyttä kärsineen
ystävän pojan on kutsuttu päivälliselle tukkukauppiaan kotiin.
Nuori mies on päivällispöydän kolmastoista vieras, minkä muut
vieraat panevat merkille. Hänet on kutsunut päivälliselle
tukkukauppiaan poika, jonka korkeat moraaliset vaatimukset tuntuvat
olevan jostain ylemmistä sfääreistä peräisin – ihmisistä hän
ei löydä totuudessa eläjiä.
Kaikkiaan
näytelmän asetelma muistuttaa antiikin draamoja. Tämä pätee
muittenkin lukemieni kolmen Ibsenin näytelmän suhteen. Kun jumalten
huippuvuorilta tuulee, on ihmisolentojen syytä kyyristyä suojaan
sinne mistä sitä suojaa löytävät. Tässä näytelmässä, kuten
aikaisemmissakin, suojaksi tarjotaan tosiasioitten peittelyä tai
kuten näytelmässä suoremmin sanotaan: elämänvalhetta.
Elämänvalhe on metsästettäessä loukkaantunut villisorsa – se
elää raajarikkona ullakolla muistamatta menettämäänsä vapautta.
Ibsen tuntuu tarjoavan ihmisille kahta vaihtoehtoa: elämänvalhetta
tai kuolemaa. Näin hän on samoilla linjoilla kuin vaikkapa Uuno
Kailas, jonka talosta ovet avautuvat vain uneen ja kuolemaan
(runossa ”Talo”).
Ibsen
on taitava ihmisten kuvaaja, hänen hahmonsa tuntuvat tosilta ja
eläviltä. Tämänkin vuoksi näytelmän voi lukea vaikka tietäisi
mitä siinä tulee tapahtumaan. Itse asiassa antiikin näytelmien
katsojat tunsivat hyvin tragedioissa ja komedioissa kuvatut
taruaiheet ja silti voin kuvitella näytelmien naulinneen heidät
seuraamaan miten se kaikki tapahtuikaan.
Kissa
valitsi tämän kirjan luettavakseni nuuhkimalla, kun siltä neuvoa
kysyin. Tuntuukin tykkäävän lähinnä linturavinnosta, joten
villisorsakin taipuu siltä pohjalta. Kirjassa on ainakin 154 sivua.
Eilen tai toissapäivänä aloitin lukemaan, mutta simahdin jo
esipuheen ja muutaman sivun jälkeen. Tänään sitten paremmilla
voimilla lukaisin koko näytelmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti