Ruotsin
kirjallisuuden suuri August Strindberg (1849 – 1912) kirjoitti
1880-luvulla historiallisiin ympäristöihin sijoitettuja novelleja,
joista suomennettuina julkaistiin vuonna 1990 valikoima nimeltä
Onnellisten saari ja muita kertomuksia. Novellit suomensi
Antero Tiusanen. Takakannessa on lyhyesti mutta erinomaisesti
kuvailtu kutakin novellia.
Kehitystä
(Utveckling, 1883). Jäntevä ja silti pohdiskellen etenevä novelli
nuoresta, uskonnollisesti virittyneestä kuvataiteilijasta 1500-luvun
alussa eli renessanssin ja reformaation tulohaminoissa. Päähenkilö
on nimeltään Botvid. Hänen maallinen, kauneudenhaluinen
vastahahmonsa on nimeltään Giacomo. Tavoiteltavana toimii neitonen
nimeltä Maria, Gripsholmin linnanvartijan tytär, jota Botvid
aidosti rakastaa, mutta jonka hän ujouttaan luovuttaa Giacomon
käsiin. Giacomo maalaa neidon sensuelliksi Mariaksi munkkiluostarin
alttaritauluun. Aikakauden aatemaailma, mystillis-katolisen
kristillisyyden vaihtuminen riisutumpaan reformoituun
uskonnonharjoitukseen toimii tapahtumien kiihdyttäjänä ja luo
tarinaan jännitteen muutoin melko tavanomaisen rakkauskertomuksen
lisäkkeeksi. Tai oikeammin rakkauskertomus se taitaa lisäkkeenä
ollakin. Kyse on sen pohdinnasta, mikä on aitoa (tai mitä on
kauneus). Strindberg kuvaa Gripsholmin kartusiaaniluostarin elämän
askeettisempana kuin on reformoitu uskonharjoitus. Ajat ja osat
vaihtelevat, eikä edes Botvid pysy kylmänä näille vaihteluille.
Sattuneesta syystä haluan näinä kuvallisina aikoina poimia tähän
kuvainpalvontaan liittyen repliikin:
Enhän
minä rakastanut hänen ruumistaan, sillä se viruu tuolla ylhäällä
vuoteessa, en minä rakastanut hänen sieluaan, sillä sehän on yhä
tuolla hänen ruumiissaan, minä rakastin hänen kauneuttaan, ja se
on jotain muuta, korkeampaa kuin sielu ja ruumis. No, minä näen
hänen kauneutensa uudelleen ja palvon sitä ja se on täällä!
Suojelijat
(Beskyddare, 1883). Kertomuksen pääosassa on kannunvalajan
kisälli, joka on fyysillisesti erilainen kuin muut ja hänen
mestarinsa, joka on edistyksellisyydessään erilainen kuin muut.
Tapahtumat sijoittuvat Tukholmaan Kalmarin unionin aikaan,
1440-luvulle, jolloin saksalaisilla oli vahva asema unionin
hallinnossa. Vahvaa asemaansa puolustivat myös kannunvalajain killan
mestarit, joita oli koko kaupungissa vain neljä. Kyse on
kekseliäisyydestä, uusien tapojen esiin murtautumisen vaikeudesta
ja hyväosaisista, jotka haluavat pitää kaiken itsellään.
Uusin
asein (Nya vapen, 1883). Verot köyhälistön verta juopottelevat
tässä tarinassa, joka sijoittuu noin 1560-70-lukujen Öölantiin,
josta ei alvariinsa juttuja kuulekaan, ehe-ehe. Parasta on
maaseudun kuvaus, sen sijaan tarinan opetus, jos tässä sellaista
haluaa nähdä, ei aukene mulle. Öölannin maaseudussa on
Strindbergin kertomana jotain samaa kuin Liivinrannassa, jossa
mereltä leviävä hiekkamaa asettaa viljelylle vaatimuksensa.
Onnellisten
saari (De lycksaliges Ö, 1884). Käynnistyy laivamatkalla kohti
Uuden Ruotsin siirtokuntaa. Atlantilla alus ajautuu myrskyssä
karille ja matkalaiset joutuvat aloittelemaan uuden elämän tyhjin
käsin paratiisillisella saarella. Vähän kerrassaan juttu kääntyy
ivailuksi Strindbergin oman ajan yhteiskunnallisista oloista. Siis
nimenomaan oloista Ruotsissa. Eihän Suomessa tällaista sattuisi? Ei
Suomessa pappi voi menettää muistiaan ja julkisesti väittää
ihmisille, ettei ennen vedenpaisumusta Raamatussa verta vuodateta.
Eihän voi...? Kaikkiaan ehkä himpun verran turhan pitkä ja
seikkaperäinen ivailu minun makuuni, mutta varmaankin olisi
sopivalla mielialalla voinut tuntua hauskaltakin.
Kirjassa
on 175 sivua. Lukaisin sen neljässä päivässä, novelli/päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti