Kun
Tennessee Williamsin (1911 – 1983) näytelmiä ei kovin hyvin
suomeksi löytynyt, lainasin kirjastosta kirjan, jossa on kolme hänen
näytelmäänsä alkukielisinä. Sain luettua ensimmäisen
näytelmistä, nimeltään The Rose Tattoo, vaikka englannin
kielen taitoni ei ihan huippua olekaan. Näytelmässä on myös
paljon vuorosanoja italian kielellä. Näytelmässä käytetty kieli
on melko yksinkertaista. Englanti menee tietysti syvemmille
polanteille, mutta tv-englannilla siitä selviää. Vähällä
italian kielen osaamisella myös italiankielisistä vuorosanoista saa
selvän (jos on sattunut vielä lukiossa opettelemaan ranskaa).
The
Rose Tattoon ensi-ilta tapahtui loppuvuodesta 1950. Muistini mukaan
näytelmä tai sen pohjalta mahd. valmistunut elokuva tunnetaan
suomeksi nimellä Tatuoitu ruusu. Tapahtumat sijoittuvat
Yhdysvaltain eteläosaan Mississippin tai Alabaman osavaltioon,
kylään Meksikonlahden rantamilla. Melkein kaikilla hahmoilla on
sisilialainen tausta. Sisilialaistaustaiset hahmot kuvataan
leikkisästi aika sähäkkäluonteisina ja suorasanaisina,
tuntehikkaina tyyppeinä. Tämä on huumoria, jota monissa elokuvissa
ja tv-sarjoissa on käytetty (esim. Tyttökullat, engl. Golden
girls). Onko näytelmän tyylilaji sitten draama vai komedia,
riippunee osaksi katsojan/lukijan empatiaruuvin tiukkuudesta. Minulle
näytelmä avautuu lähinnä raisuna, mutta lempeään hymyilyyn
houkuttavana komediana.
Kirjasta
löytyy kutakin näytelmää ennen kirjailijan omat Forewordit kunkin
teoksensa suhteen. Koska Williamsin käyttämä englanti on näissä
selosteissa huomattavasti vivahteikkaampaa ja korkeakirjallisempaa
kuin lukemassani näytelmässä, en yrittänyt lukea näitä tekstejä
sanakirjan kanssa enkä varsinkaan ilman. Sieltä täältä
vilkuillen huomasin Williamsin tarinoineen antiikin näytelmistä.
Kun ajattelen tuntemiani Williamsin näytelmiä ja vertaan niitä
antiikin ajan tai Shakespearen näytelmiin, tulee mieleeni
erityisesti enteitten käyttö näytelmien alussa. Antiikissa ja
Shakespearella enteet virittävät katsojaan tietyt odotukset
näytelmän tapahtumia ja loppuratkaisua kohtaan. Enteet eivät
kuitenkaan välttämättä kerro, mitä näytelmässä lopulta
tapahtuu. Loppuratkaisu jää kirjailijan päätettäväksi ja
katsoja jännittää millaisen lopun kirjailija on näytelmään
kehitellyt.
Tässä
näytelmässä enteinä toimivat tatuoitu ruusu ja karkaileva musta
pässi. Niihin sisältyvä romanssiin viittava viesti ei ole vaikea
tajuta. Kissa kuumalla katolla, Cat on a Hot Tin Roof –
johon tässäkin näytelmässä tavallaan jo etukäteen viitataan,
kun huomautetaan, että talossa on tin roof – lähtee
liikkeelle Big Daddyn sairaudesta ja Maggie the ”Cat”in
lapsettomuudesta, jonka syytä sittemmin ryhdytään pohtimaan.
Nämä toimivat näytelmän enteinä, ne luovat jännitteen ja
pitävät sitä yllä.
Saahan
nähdä tuleeko minulta luettua kahta muuta kirjan näytelmää.
Ainakin seuraava, Camino Real, voisi olla ihan kiinnostava.
Tässä
näytelmässä on noin 140 sivua. Se tuli lukaistuksi muutamassa
päivässä.
Eilen, kun yllä olevaa kirjoitin, olin niin mukavalla tuulella, että unohdin kokonaan kuvailla mistä näytelmä kertoo. Kotiompelija Serafina menettää intohimoisesti rakastamansa aviomiehen, jota kutsuu Paroniksi. Mies saa surmansa salakuljettaessaan banaanilastin alla olevaa huumekuormaa. Serafina eristäytyy kotiinsa, palvoo miehensä tuhkauurnaa ja vartioi tarkasti tytärtään Rosaa. Eräänä dramaattisena päivänä Serafina saa kuulla, ettei hänen miehensä uskollisuus ollut juuri mustan pässin touhuja kummempaa. Serafinan mieli murtuu, 15-vuotias tytär alkaa seurustella merimiehen kanssa ja äidin henkilökohtainen uskonnollinen elämänasenne (johon on sekoittunut mieheen kohdistunut eroottinen palvonta) romahtaa maan tasalle. Kuten tiedämme, vankalta perustalta on hyvä rakentaa uutta...
VastaaPoista