Suomalaisia kuunnelmia 1964 – 1965

Jyrki Mäntylä toimitti kirjan Suomalaisia kuunnelmia 1964 – 1965. Esipuheen otsikolla Kymmenen kirjoitti Pekka Lounela, joka jatkoi Yleisradion teatteriosaston päällikkönä Olavi Paavolaisen jälkeen. Lounela jatkaa aikaisempien esipuheitten tapaan kuunnelman puolustamista niitten arvon todellisia tai oletettuja väheksyjiä vastaan. Hän kirjoittaa, että televisionäytelmiä ja kuunnelmia pidetään usein käyttötaiteena, joka on jotenkin alempaa kuin ikuistaide. Hän väittää kuunnelman korvaavan ehtymässä olevan lyhytproosan, kuten lehdissä julkaistujen novellien, tarjontaa.

Paavo Rintala: Ihmisiä syövät hevoset. (1964) Totalitarismi-dystopia, joka tapahtuu A:n kaupungissa. Tohtori A vedetään keulahahmoksi liikkeeseen, jonka tunnuksena ovat hevoisen kuvat, joita alkaakin ilmaantua ihmisten rintapieliin ja kauppaliikkeitten ovenpieliin. Ihmiset suostutellaan/kehotetaan nielemään sylinteri (koronavilkku?), joka syö heidän sisältään epäluotettavuuden madon ja saattaa heidät yksimielisiksi. Tohtori sanoittaa omat ajatukseni kuunnelmain runsaitten kuolemantapausten suhteen seuraavasti:

Saattoi olla, että ihmiset ennen aikaan välttämättä halusivat saada ruumiin, kun näytelmä loppui tai ainakin suuren katastrofin... Mutta me olemme tulleet uuteen aikaan... jokainen alkaa vaistota, että semmoiset murhenäytelmät eivät voi enää uusiutua...

Bengt Ahlfors: Piispan pulma. (1965, Biskopens dilemma, suom. Pentti Saaritsa) Mainosmies esittää piispalle hyvinvointivaltion dilemmaan ratkaisun, jolla voisi poistaa aineellisen puutteen koko maasta. Piispan sihteerin mielestä mies on piru mainosmiehen hahmossa. Olisi kiva kun voisi tutustua lisää Ahlforsin teksteihin.

Kirsti Hakkarainen: Onneksi on rahaa. (1965) Teinitytöt ovat menettäneet sodassa isänsä ja nyt on äitikin kuollut sairauteen. Tytöt järjestelevät äidin hautajaisia sotakorvausrahoilla. Tyttöjen kepeä keskustelu valostuttaa karua aihetta ja tekee kuunnelmasta hyvin koskettavan. Siskoksina Elina Salo ja Aila Arajuuri.

Reino Lahtinen: Syksyinen ukonilma. (1965) Ihan tuli tv-sarja Rintamäkeläiset mieleen tästä kuunnelmasta ja Lahtisen tekstiä sekin näkyy olevan. Tunnelmapala maaseudulta, jännite kasvaa lähes huomaamatta, purkautuu ukonilmaan ja päättyy potatinnostoon.

Arno Isaksson: Ei mitään uutta aamulehdessä. Pakinakuunnelma (1964) Seuraillaan pariskuntaa aamukahvipöydässä. Mies vastailee hajamielisesti vaimolleen, lukee sanomalehteä ja käy mielessään keskustelua uutisten, mainosten ja ilmoitusten kanssa.

Tapio Tyni: Joka toinen sunnuntai. (1964) Minulle tuntematon kirjoittaja, mutta tekstissä on erikoista imua. Aikuisen pojan sunnuntaivierailujen tunnelma saattaa kertojasta tuntua rasittavalta, mutta minussa se herätti voimakkaita kaipuun ja sympatian tunteita.

Juhani Peltonen: Surunapit. (1965) Peltosmainen tarina, jossa Minä matkustaa junassa ja jututtaa vierustoveriaan, jolla on surunappi. Jututukseen sekaantuu myös Metsästäjä. Juna ja kuunnelma rymistelevät keväisessä lumimyrskyssä yli siltojen, sukeltavat tunneliin ja heittelehtivät vaihteissa. Myös hätäjarru on keksitty. Minää esittää Erkki ”Kaptah” Luomala.

Simo Salo: Sukutarina. Kuunnelmaruno (1964) Edellisen kuunnelmavalikoiman vanhatestamentillinen aiheisto saa jatkoa, nyt ollaan veljellisen murhamysteerin äärellä. Kirjoittaja tuntee Raamatun sen verran hyvin, että kirkonmies hän oli. Tekstinä tämä on luettavampi kuin edellisen teoksen kuunnelma, mutta varmaan toimisi paremmin kuultuna.

Aapo Junkola: Lämmön maksimi ja minimi. Monologi (1965) Vanha insinööri muistelee, rinnalla Ääni lukee I. K. Inhan kuvausta tri Livingstonen Afrikan löytöretkistä. Myös insinööri on maailmaa nähnyt. Hän on porannut öljyä Bakussa ja Meksikossa. Hän on tarkka mies, mitannut lämpötilojen minimit ja maksimit vuodesta 05 alkaen. Nyt kello raksuttaa viime hetkiä. Livingstone kohtaa määränsä pään ja insinöörin muististakin alkaa veto loppua. Monologiksi kuunnelmassa on kaksi esittäjää, insinöörinä Toivo Mäkelä ja äänenä Heikki Kahila.

Marja-Liisa Vartio: Saara. (1964) Kuunnelma kahdesta kotiapulaisesta, jotka ovat toistensa vastakohtia. Nuori, iloinen ja huikentelevainen Saara on saanut jo loparit. Hänen tilalleen astelee neiti Kaarne, salaperäinen, vähäpuheinen työkone, joka tekee työnsä kuten on tottunut ja siihen saa isäntäperhekin totutella. Kaikki on siistiä, rauhallista, mutta pinnan alla kuohuu. Tämä kuunnelma olisi voitu kirjoittaa sata vuotta aikaisemmin Venäjällä, mutta kyllä sen nytkin voi lukea yhtäläisellä ihmetyksellä. Vuoropuhelu on sujuvaa, mutkissa luistattavaa, niin että jännite säilyy koko ajon ajan.

Kirjassa on 337 sivua. Lukemiseen kului kolme päivää. Kuolemantapauksia viidessä kuunnelmassa kymmenestä, alkujaan ruotsinkielisiä kuunnelmista vain yksi.