perjantai 5. helmikuuta 2021

Yli rajojen että räsähtää

Kuuntelin pari kuunnelmaa Yle Areenan Audiosta. Niistä muutama sananen.

Mustien tähtien alla. Kuunnelma pohjaantuu eteläafrikkalaisen Alan Patonin (1903 – 1988) vuoden 1953 romaaniin Too Late the Phalarope, jonka Jouko Linturi suomenti vuonna 1954 nimellä Liian myöhään vesipääsky. Kuunnelmaksi Patonin tarinan kirjoitti Onni Halla ja Radioteatterille sen ohjasi vuonna 1959 Urpo Lauri. Audio Areenassa kuunnelma on varustettu kuvalla, jossa etualalla on nuori musta nainen ja taempana poliisimies kuin etsiskelemässä jotain. Kuunnelman hahmot ja heidän esittäjänsä on nimetty, nimiluettelon alla lukee: Ohjelma sisältää vanhahtavia ilmaisuja, joita ei nykyaikana käytettäisi. Tällä tarkoitetaan kai mm. sanaa neekeri, jota käytetään kuunnelman alussa, kun eräs näyttelijöistä lukee samaisen luettelon kuunnelman hahmoista ja esim. Stephanien kuvaillaan olevan neekerityttö. Audio Areenalla samassa luettelossa lukee vain tyttö. Kuuntelin kuunnelman uudelleen laskeakseni niitä vanhahtavia ilmaisuja. Sain laskettua neljä neekeriä, yhden alkuasukkaan ja pari rotua. Sitten nukahdin.

Muistan mitenkä lapsena 1960-luvun puolivälin paikkeilla kuuntelin tämän kuunnelman uusintaesitystä kotona Kuopiossa. Istuin matolla ja kuulin kuinka Matti Ranin jylhästi julisti: ”Tässä kivisessä maassa on kivisen maan laki.” Ihan sanasta sanaan noin se ei kuunnelmassa mene, mutta ajatushan se on tärkein. Tarinan ajatus on se, että valkoisen hallitsevan luokan ja alistettujen mustien väliset eroottiset suhteet olivat tuolloin Etelä-Afrikan apartheid-politiikan mukaisesti kiellettyjä. Matti Ranin esittää lujaa ja sympaattista poliisiluutnanttia ja Emma Väänänen kertojana hänen tätiään, joka sivusta seuranneena muistelee tapahtuneita ja katuu sitä, ettei tehnyt mitään vaikka näki mitä oli luvassa. Luutnantti van Vlaanderen solmii muutaman pikasuhteen nuoren ja viekoittelevan Stephanien (Elvi Saarnio) kanssa. Suhteen paljastuminen tarkoittaa hänen uransa loppua ja perhesuhteittensa kariutumista. Kuunnelmasta on muokattu pienimuotoinen, luultavasti romaanissa olisi paljon sellaista paikallisväritystä, jolla ei itse tarinan kanssa olisi juuri mitään tekemistä. Kesto 90 min.

Oudot virrat. Onni Hallan vuonna 1949 julkaistun, tositapahtumia luotaavan samannimisen romaanin pohjalta kuunnelmaksi kirjoitti ja vuonna 1956 Radioteatterille ohjasi Urpo Lauri. Tämä kuunnelma ei ilmeisesti Audio Ylen mielestä sisällä vanhentuneita ilmaisuja, ainakaan niistä ei erikseen varoiteta. Niinpä Elvi Saarnion roolina on Muuan akka ja Tarmo Mannin roolina Juoppohullu. Kuunnelmassa mainitaan, että päähenkilö on hullun ja huoripukin poika.

Onni Hallan romaanin pohjalta oli jo pari vuotta kuunnelmaa aiemmin (1954) valmistunut Aarne Tarkaksen ohjaama elokuva Olemme kaikki syyllisiä. Tarkaksen elokuva lähtee liikkeelle siitä mihin tämä kuunnelma loppuu eli elokuvassa tapahtumat esitetään takautuvasti. Kuunnelmassakin siirtyillään ajassa, mutta lopputulema on molemmissa yhtä traaginen – nuori opiskelijamies surmaa tyttöystävänsä eikä oikein taida käsittää itsekään miksi sen teki. Kuunnelma korostaa miehen vaikeaa lapsuutta ja nuoruutta, vanhempien ennenaikaista kuolemaa ja jonkinlaista outoa kuolemanhoukutusta, joka asustaa niin äidissä kuin sittemmin pojassakin. Myös ympäristön alemmassysivä asenne tuodaan vahvasti esille, samoin kuin elämän tarjoamat houkutukset. Väittäisin, että tämä kuunnelma on rakennettu turhan runsaista aineksista. Vertailun kohteena olevassa kuunnelmassa jäykkämoraalinen isähahmo kuvataan yhdessä kohtauksessa eikä hänen asennemaailmansa jää vähääkään epäselväksi. Tässä taas johdatellaan katsojaa huomaamaan miten huomaamattomilta tuntuvat seikat saattavat johtaa murheellisiin seuraamuksiin – se vain osoitetaan minun makuuni turhan lavean kaavan kautta. Kyllä kuulijalla on korvat kuulla. Kuulija tykkää kun niitä käytetään. Kesto 90 min.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti