Pauli Taskinen (s. 1949) kirjoitti vuonna 2021 julkaistun romaanin Hätäisesti hirtetty. Tyylilajina kesätekkari. Luin hiljattain Taskisen ensimmäisen romaanin Katiskalla hukutettu.
Uuden teoksen tapahtumat sijoittuvat samalle seudulle kuin edellisenkin, Kuopion läheisyydessä sijaitsevalle Paloniemen kylälle. Myös henkilögalleria on isolta osin jatkoa aikaisempaan, joten ihan tolkuttomasti uusia hahmoja ei kirja sisällä.
Koska tämänkertainen seikkailu käydään kesäteatterin maailmassa, on kirjailija sisällyttänyt alkuun henkilöluettelon, jossa hahmojen nimien ohesta löytyvät heidän esittämiensä kesäteatterinäytelmän roolihahmojen nimet. Tämä onkin paikallaan, sillä kerronnan sekaan on ujutettu katkelmia kyseisestä näytelmästä, jossa ainakin jotkut näistä fiktion hahmoista esittävät tunnistettavasti itseään.
Kirjan näytelmä on paikallisen julkkiskesäasukkaan laatima. Miehen tapana on kuleksia ympär kyliä ja jututtaa paikallisia oppiakseen lisää seutukunnan ihmisistä. Lukija uitetaan kyllä romaanin maailmoihin, eli hänelle selitetään kuka kukin on, mutta luultavasti enemmän kirjasta saa irti, mikäli on jo lukenut edellisen romaanin. Sitä paitsi tämän uuden romaanin myötä lukija saa tietää mitä tapahtui edellisen jälkeen. Aikaa on kulunut viisi vuotta, aikaisempi romaani sijoittuu kesään 2008, tämä uusi kesään 2013. Taskinen on onnistunut luomaan kirjoihinsa niin valmiin maailman, että voisi kuvitella jatkoakin seuraavan.
Isoimmalta osin tämäkin romaani kertoo kylän asukkaista, kesäasukkaat mukaanlukien. Vanhojakin muistellaan, mutta ei tökitä kovin pahasti tikulla silmään. Vakavia poikkeuksiakin tosin on. Yhtä auvoista idylliä ei paloniemeläisten elämä ole, vaikka arki sujuukin sitä latua mitä se kesät talvet on hiihätellyt. Tietenkin pienet kylät tuppaavat ukkoutumaan ja akkautumaan, mutta Paloniemeltä löytyy nuorta ja viriiliäkin väkeä. Osa ihmisistä on muualta tulleita, täysin sisätekoista väki ei siis ole.
Itse kuolemantapauksen selvittely vaikuttaa välillä jäävän sivumaininnaksi. Näinpä se taitaa elämä ylipäätäänkin mennä. Jokaisella on oman arkensa työt ja aamut, yöt ja haamut. Onko tällainen suhtautuminen toisen äkilliseen poismenoon sitten tunnekylmyyttä vai elämän ylläpitämiseen perustuva tosiasia? Kaikilla tietenkin oma suu on lähinnä ja kun se vielä tuottaa mukavaa jutustelua ja muita nautintoja, niin puhellaanhan siinä sitten vaikka vanhan rysän kunnostuksesta tai Zetorin startista. Takakannessa romaanin kuvataankin olevan hyvän mielen kertomus, joka ei toivottavasti vie yöunia. Ja tulee se kuolemantapauskin selvitettyä ihan ilman miss-marplen apua.
Kirjassa on 240 sivua. Se tuli selviteltyä viikossa. Katon remonteeraus vei tästä ajasta muutamia lukupäiviä. Kirja tuli luetuksi ja kohtahan se kattokin kuntoutuu, kun kelit viilenee ja vesi väsyy lumen alla.
Tunnistan tuon järkevän suhtautumisen kuolemaan, joka saattaa ulkopuolisesta näyttää tunnekylmyydeltä, mutta on vain tosiasioiden hyväksymistä.
VastaaPoistaKun Tellervo Koivistolta kysyttiin mielipidettä Manun kunniaksi suunnitellusta muistomerkistä, hän sanoi voittaneen pienoismallin äärellä, että hän toivoo elävänsä vielä kun muistomerkki julkaistaan vuonna 2023. Arkista puhetyyliä.
Hyvä kun nostit tuon asian esille! Tuli nimittäin sen ansiosta mieleen, että kirjassa kyllä muistellaan vanhaa Kuopion teatterin näytelmää, jossa perheen asuntoon ilmestyy elävä kalakukko. Perhe koettaa olla koko otusta huomaamatta siinä toivossa, että se katoaisi tiehensä itsestään. Tätä esitetään yhdeksi syyksi ihmisten hieman välttelevään käytökseen omituisen kuolemantapauksen suhteen.
PoistaMuistin myös, että taitavat kirjassa paikkailla nuottaa eikä rysää, mutta niitten sotkeutuminen johtuu siitä, että en ole ihmeempiä kalamiehiä, paitsi horoskooppimerkiltäni. Uistinta olin joskus soutamassa, kun isä tykkäsi sitä järvessä uittaa. En muista, että oltaisiin koskaan saatu mitään kalaa.