Lempi Pursiainen: Pienenä tyttönä Savossa

Lempi Pursiainen (1919 – 2012) kirjoitti ensi kerran vuonna 1979 julkaistun muistelmalta kalskahtavan romaanin Pienenä tyttönä Savossa. Teos sai kirjailijalta seurakseen vuoden välein yhteensä tusinan verran jatko-osia. Anopin kirjojen joukosta poimin luettavakseni tämän kirjasarjan aloittavan teoksen, joka anopilla oli vuonna 1992 julkaistuna isotekstisenä versiona. Sitä oli kiva lukea tämän ison tekstin takia: paitsi että sai helpommin tekstistä selvän sai myös kääntää sivua useammin ja lukeminen tuntui etenevän nopeammin. Alunperäisessä kirjassa on 160 sivua, tässä isotekstisessä painoksessa 332 sivua. Pursiaisen kirjoja on julkaistu myös äänitteinä. 

Romaani vaikuttaa siis aika lailla muistelolta. Tosin väliin ovat muistot niin tarkkoja yksityiskohdiltaan, että ehkä niitä muistoja on teroiteltu vaikkapa muitten aikalaisten ja varsinkin perheenjäsenten kanssa käydyin keskusteluin? Kerronta tapahtuu minä-muodossa, aikamuoto paikoin huojahtaikse nykyisen ja menneen aikamuodon välillä. Mutta mitäs ajoista ja muodoista, tärkeintä lukemassani kirjassa on sisältö, joka koskettaa minua ylähengitysteitä ja kyynelkanavia myöten. Kirja noudattelee aikajärjestystä, joskin se on jaettu lukuihin, joissa käsitellään otsakkeessa mainittua asiaa. Ehkä ennen muinoin asiat tapahtuivat aikajärjestyksessä, minun elämässäni lähinnä epäjärjestyksessä. 

Kuten elämään vakavasti suhtautuva henkilö toimii, kirjailija käsittää oman elämänsä alkaneen jo ennen hänen omaa aikaansa. Niinpä aluksi kerrotaan isovanhemmista ja varsinkin äidistä. Äiti Reetta oli Polvijärven tyttöjä, jonka isä oli suutari. Kun Reetta oli vielä pieni, suutari-isä kuoli eikä äiti lopulta selvinnyt perheen elättämisestä vaan hän sai jäädä asumaan taloonsa vain yhden lapsen kanssa. Muut lapset laitettiin huutolaisiksi. Kuten Kalevalassakin todetaan: Kun elänet kaunihisti, aina siivolla asunet, saat olla talossa tässä, orjan töitä toimitella. Pieni huutolaistyttö tekee parhaansa, mutta joutuu ilman omaa syytään kaameisiin tilanteisiin ja lopulta pakenee äitinsä luokse, jonne joksikin aikaa saa jäädä. 

Varttuneempana Reetta löytää työtä kestikievarista ja siellä hän tapaa elämänkumppaninsa, joka on punakka poika, savotan kymppi. Kertoja saa alkunsa kapinakeväänä ja syntyy tammi-helmikuisena yönä 1919 klo 24. Kertojan isä saa tehdä ikänsä kovia savottatöitä, joista ei suurta tuloa kerry. Äiti hoitaa kasvavaa lapsilaumaa, johon työhön myös kertoja esikoisena joutuu osallistumaan lähes aikuisen tapaan. Romaani onkin paitsi ylistys (tai ihmetys!) savolaiselle sitkeydelle, myös kuvaus äärimmäisen niukoista oloista, joissa uurastamisen kantimena on oman talon ja maatilan hankkiminen – periksiantamaton halu olla itsellinen. 

Tapahtumapaikkana on pääosin Rautavaaran soinen saloseutu, josta leivän kiskominen on jatkuvan kovan puurtamisen takana. Aniharvoin on tarjolla kahvia kummempaa herkkua, joskus sentään lapset löytävät juuresaidan ojittamattomasta notkosta valtavia mesimarjoja, jotka syövät suihinsa ennen kuin isä ehtii senkin jäkikön niittää. Kirjan sanasto haastelee paikoin omaa kieltään, mutta arvaamalla loput. 

Mikä muu kuin halu omasta tilasta saa perheen jaksamaan? Usko. Tämä tuodaan esiin alusta asti. Usko Jumalaan ja parempaan elämään kuoleman rajan takana kangastelee puheissa ja mielessä. Usko tuo lohtua silloin, kun elämä riistää lähimpiä ihmisiä viereltä, se kantaa siinäkin tilanteessa, kun yhdessä rakennettu toivo vaikuttaa sortuvan. Ripille päästyään kertoja rukoilee kirkon rappusilla yksikseen:

Rukoilin hyvää piikapaikkaa. Rukoilin ystävää, jonka kanssa voisin vieraissa ollessani puhua. Rukoilin äidille ja isälle terveyttä ja siskoille ja veljille leipää. Rukoilin, että Jumala auttaisi minua eteenpäin elämässä, antaisi minulle joskus oman kodin, olisi aina minun lähelläni ja antaisi minulle puhtaita ajatuksia.

Voi olla että luen jatkoa tälle tai sitten luen sen Sylvi Kekkosen muistelon Kannakselta tai jos vaikka molemmat? Saapas näkee minkä kenkä tekee, tapasi äitini luetella.