Sylvi Kekkonen (1900 – 1974) asui pienenä tyttönä joitakin vuosia Karjalan kannaksella Metsäpirtin kunnassa, jossa hänen isänsä tuolloin toimi pappina. Noista lapsuuden suojatuista, rajaseudun pastoraalista eksotiikkaa henkineistä ajoista hän vähän vanhemmalla iällä kirjoitti kertomuskokoelman, joka julkaistiin vuonna 1968 nimellä Lankkuaidan suojassa. A vot senhä mie lukasin.
Pieni Sylvi asuu varakkaan kauppiaan joskus itselleen rakennuttamassa vanhassa suuressa talossa, jota ympäröi niin korkea keltainen lankkuaita, ettei taloa oikein näe maantieltä. Myös portti on korkea ja yleensä suljettu, mutta Sylvi ei sentään siddhartamaisesti jää aitojen suojiin vaan tekee omia retkiään ympäristöön. Harvemmin häntä päästetään ihan yksin liikkumaan, seurana on usein isä tai renkipoika Alekko. Alekkon äiti Vappu on kuin Kyllikki Mäntylän näytelmän Opri, hän on kova puuhaamaan: pesee, siivoaa, leipoo, paistaa ja siinä sivussa puhelee lakkaamatta votvotellen. Vappu asuu omassa talossaan Viisjoen toisella puolen. Sinne mennessä voi kirmata Laatokan rantahiekalla.
Sylvi kuvailee tapaamiaan ihmisiä lapsenomaiseen tyyliin, hän huomioi asioita, joihin lapsi kiinnittää huomiota, luennoinnista ei ole kyse. Ehkä kirjan tarkoitus on muistaa, tallettaa edes jotain siitä maailmasta, joka sodan myötä katosi? Nostalgia nousee esiin selkeästi. Loppupuolella kuu paistaa maiseman yllä kuin se iskelmän vanha venäläinen.
Sylvin isän ammatti saanee aikaan sen, että Sylvi kiinnittää huomiotaan tapaamiensa ihmisten uskontoon ja sen ilmenemismuotoihin. Metsäpirtissä asuu sekä luterilaisia että ortodokseja. Sylviä itseään selvästi kiehtovat vanhat uskomukset: koskella hän koettaa kuulla Ahdin soittoa, suuret koivut tuntuvat uhripuilta. Jälkimmäisen seikan isä myös vahvistaa. Noihin aikoihin viranomaisten tehtävänä kuuluu olleen ohjata ihmisiä pois pakanallisista tavoista, kristinuskon Suomeen saapumisesta kun oli kulunut jo jonkin aikaa. Vaikka isä on kertomuksissa yleensä taustalla, on hänen vaikutuksensa koko perheen elämään ilmiselvä, jo perheen asuinpaikasta lähtien.
Koska kyseessä on kertomus pienen tyttösen elämästä Kannaksella, on mukana tietenkin tarkoituksellisen tahatonta hymyilyä lapsen maailmalle. Tästä esimerkkinä katkelma, jossa Sylvi on sananmukaisesti puntarissa olemuksensa suhteen:
En minä kuitenkaan mikään surkean laiha mahda olla, koska se suuri kalakauppias, joka kerran nosti minut esiliinani nauhoista puntarin nenässä, sanoi minun painavan yhtä paljon kuin suurimmat kalat Laatokassa.
Kirjassa on 93 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.
Enpä tiennyt, että Sylvi Kekkonen oli myös kirjailija. Kristinuskon tulosta oli tuohon aikaan tosiaan kulunut jo tovi, jännä että nuo pakanalliset uskomukset olivat säilyneet niin kauan. Varmaan luontoon liittyvät uskomukset olivat tärkeitä luontoa lähellä eläville ihmisille.
VastaaPoistaPakanallisista tavoista taidetaan kirjassa mainita ja pappi puhuu taikauskosta. Monet suomalaisen luonnonuskonnon rituaalit ovat muuttuneet ns. kansanperinteeksi, kuten vaikka pyydykseen sylkäisy kalansaannin toivossa. Uudempaa taikauskoa voisi ajatella edustavan lottoaminen sillä R-kioskilla, johon on viimeksi tullut suurempi voitto tai se, että ostaa samanlaisen kynän kuin Pekka Haavistolla oli NATO-hakemusta allekirjoittaessaan. Käsittääkseni luonnonkansojen uskonnoissa nimenomaan rituaalit olivat tärkeitä. Tärkeä asia pyrittiin toistamaan täsmälleen siten kuin tapoihin kuuluu. Noita uhripuita ja -kiviä on olemassa edelleen, tosin luultavasti uhraaminen on jo vähentynyt.
PoistaSylvi Kekkosen tunnetuin teos on romaani Amalia, vuodelta 1958. Minä luin hiljattain Johanna Venhon romaanin "Ensimmäinen nainen", jossa Sylvi on romaanin päähenkilönä muistelemassa elämäänsä ja hiljaa valmistautumassa tämän nyt lukemani pienen muistelon kirjoittamiseen.