Pastori Elina Koivisto kokeili nukketeatteria ja näytelmiä seurakuntien lapsi- ja perhetyössä. Kun sanoma vaikutti uppoavan yleisöön, hän jatkoi ja kehitti tätä ilmaisua ja kutsui teatteriammattilaisen Rosa Nymanin mukaan kirjaprojektiin, jossa kirkkovuoden sanomaa välitetään. Vuonna 2018 julkaistiin Elina Koiviston ja Rosa Nymanin yhteistyön tuloksena kirja nimeltä Hiekkaa sandaaleissa: näytelmiä ja vaelluksia kirkkovuoteen. Kirja koostuu pienistä esityksistä, jotka ulottuvat adventista mikkelinpäivään. Lisäksi mukana on lapsia koskettavia aiheita kuten kouluun lähtevien siunaaminen, Lapsen oikeuksien päivä sekä Raamatun kertomuksia ja muita pikku näytelmiä, jotka käsittelevät teemoja ehtoollisesta lähetystyöhön ja rukouksesta kuolemaan.
Näissä pienissä näytelmissä ovat toistuvina hahmoina alakoululainen Joonas, hänen sisarensa, koulua aloittava Emma sekä Mummo, joka on vasta muutama vuosi sitten jäänyt eläkkeelle opettajan ammatista. Toisinaan mukana ovat myös Isä ja Äiti ja Vaari. Mummo on todellakin melkoinen sensei, häneltä ei mene sormi suuhun, kun pitää vastata lasten kysymyksiin. Vaikuttaa siltä, että tärkeintä Mummolle uskossaan on rukous. Mummo opettaa lapsille, että Jumala kyllä kuulee, vaikkemme aina ymmärrä hänen ratkaisujaan.
Raamatun kertomuksista tehdyissä näytelmissä ja vaelluksissa on usein kertoja ja tietenkin kertomusten hahmot Raamatusta. Jeesus on useimmiten tärkeässä sivuosassa. Pääosa Raamattuaiheista on poimittu Uudesta Testamentista, mutta mukana on myös Daniel leijonien luolassa. Daavid ja Goljat mainitaan, mutta heitä ei sentään lavalle marssiteta kaksinkamppailuun. Apokryfikirjoista mainitaan Tobitin kirjan suojelusenkeli Rafael.
Laitan tähän onnistuneen näytteen kirjan tyylistä näytelmästä Ikävä isää ja äitiä (Ikävä ja rukous). Mummo lohduttaa Emmaa, kun Emman vanhemmat ovat reissussa Englannissa. Mummo tarjoaa Emmalle ystäväksi Jeesusta:
Emma: (Pohtien.) Minkälainen ystävä Jeesus on?
Mummo: (Pohtien.) No, hän rakastaa, auttaa ja suojelee. (Onnellisesti.) Jeesus pitää aina huolta, eikä koskaan suutu.
Emma: (innostuu.) No se on kyllä kiva! (Allapäin.) Enni aina suuttuu mulle ja sanoo sitten, ettei halua leikkiä mun kanssa. Se tuntuu tosi pahalta.
Kävin 14-vuotiaaksi asti Eelim-seurakunnan pyhäkoulua. Siellä tädit esittivät meille taustoille liimattavilla paperinukeilla Raamatun kertomuksia. Kun he ehdottivat, että minäkin voisin ruveta joskus pyhäkoulunopettajaksi ja kun tajusin, että pienimmät pyhäkoululaisetkin naureskelivat minulle, tajusin jäädä pois. Luulen säilyttäneeni lapsen uskoni pitkälle aikuisuuteeni. Nyt lapsen uskoni on sakannut sen verran karkeasti, että uskon maljassani on vain sakkaa ja pölyä pohjalla. En tiedä miten uskoni jatkossa käy, voihan sieltä sakan seasta sinapinsiemenkin löytyä, vaikka vahvasti epäilen. Tätä taustaa vasten näitten näytelmien lukeminen ei nyt ollut minua varten.
Kirjassa on 168 sivua. Sain sen luetuksi kahdessa päivässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti