Luin vuonna 1981 julkaistun kirjan, joka sisältää Kerttu-Kaarina Suosalmen (2021 – 2001) näytelmät Satahampaiset ja Vanha morsian. Lunttasin wikipediasta sen verran, että Kerttu-Kaarina Suosalmi oli huomattava kirjailija, jonka tuotanto sisälti runoja, romaaneja, näytelmiä ja elokuva- ja tv-käsikirjoituksia. Äkkiä laukaisten hänen tunnetuin teoksensa lienee käsikirjoitus tv-sarjaan Takiaispallo (1970, myös elokuvana). Esitänpähäntä jotain kummastakin lukemastani näytelmästä.
Satahampaiset eli Vyötiäisten perhe-elämää. Modernin balladin tapaan. Kuopion näytelmäkilpailun voittaja vuodelta 1980. Näytelmän alussa, keskikohdassa ja lopussa kuullaan kauniisti sanoitettua laulua, jonka tuomenlehtien takana piilottelevissa toukissa voi nähdä viittauksen Runebergin pisempään runoon Hanna. Näytelmän viritys on traagillinen.
Keski-ikäinen pariskunta suunnittelee miehen äidin saattamista holhoukseen, jotta hänen omaisuudellaan voitaisiin tehdä kuten parhaaksi nähdään. Vanhan Mamman hallussa on arvokas merenrantatontti ja vanha, iso, rappeutunut talo sekä muita huonekaluja. Asiaa on valmisteltu jo pitkälle, viimeinen silaus eli holhoukseen johtava lääkärinlausunto ja kauppakirjojen allekirjoitus vain puuttuvat. Lallusmainen poika ei ole matador-ainesta, hänen vaimonsa ja vaimon rakastaja sen sijaan ovat. Mamma on kuitenkin juonista perillä ja hammastelee vastaan. Paikalle kutsuttu psykiatrian erikoislääkäri heittäytyy runolliseksi. Hän on nähnyt monta vastaavaa tapausta, jossa vanha ihminen takertuu kiinni omaisuuteensa, jota toiset ovat häneltä viemässä. Hän nimittää potilaitaan pieniksi satahampaisiksi vyötiäisiksi, joihin on suhtauduttava lempeän diskreetisti. Psykiatri on näytelmässä sivuhenkilö, mutta lainaan hänen vuorosanojaan, jotka mainiosti kertovat ihmisen kiinnittymisestä maalliseen:
Eihän sitä enää kukaan saisi edes omaisuudeksi nimittää, se heidän elämänsähän siinä on, pitkät päivät ja valvotut yöt, itketyt itkut, kivut ja tuskat, siinä se kaikki on pienenä ja konkreettisena läjänä heidän edessään.
Asetelmia mutkistavat pariskunnan aikuiset lapset, poika ja tytär, joilla on omat ongelmansa. Menneisyys kummittelee isossa talossa kuin Ibsenin näytelmissä. Toisaalta lasten kautta kirjailija rakentaa toivon madonreiän kohti puhtaampien arvojen maailmaa.
Vanha morsian. (Kantaesitys Kansallisteatterissa vuonna 1978). Elellään 1930-lukua. Asemapäällikkö Ivarilla on melkein aikuiset lapset Uljas ja Päivikki, vaimo Synnöve on kuollut. Nyt mies on löytänyt uuden vaimon, joka ei ole ihan nuori neito, koska on jo 36-v. Ivar vaihtaa työhön eteläisen Suomen asemalle Pohjanmaalta. Mukana seuraa Anna-täti, joka on hoitanut Ivarin taloutta vuosikaudet. Uuden vaimon, Esterin tukena on hänen luotettava ystävänsä Linda. Koko näytelmä tapahtuu asemapäällikön virka-asunnon olohuoneessa, jossa kaikki ahdistuvat omaan ja toistensa menneisyyteen ja nykyisyyteen. Tulevista puhumattakaan. Ivarin mukaan tässä vain elellään oppimassa toisiamme.
Ajankohdan valinta ja Pohjanmaa eivät ole sattumaa. Ajan ahdistukset lyövät näytelmän hahmoja Pohjanmaan kautta. Näytelmässä nautitaan enemmän ja vähemmän hienostuneesti alkoholipitoisia virvokkeita, näytöksiä on kolme, joten arvelisin väliajoilla kopsun maistuneen, Hamlettiin ihan viitataankin. Ahdistus näytelmässä on sen verran sakeaa, jotta ajattelin välillä missä hengessä tämä näytelmä kannattaisi esittää. Voisiko jonkinlainen valoisa absurdismi keventää tunnelmaa? Toisaalta kirjailija armahtaa katsojaa lopetuksellaan. Toivoa perheen eheytymiselle rakennetaan tosin kulkemalla hyvinkin ahtaasta portista.
Näyttämöohjeet huonekaluista ja niitten sijoittelusta sekä ikkunasyvennyksestä ovat tässä todellakin paikallaan. Tekstissä mainitaan huomiota herättävästi jännitysromaani ”Tohtori Fu Manchu, eli kauhujen mies”, sattui jännästi, että pari viikkoa sitten katselin Teemalla esitetyn Fu Manchu -elokuvan vuodelta 1932.
Kirjassa on 200 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti