Kaarina Valoaalto: Äimän käki

Kaarina Valoaalto (1948 – 2021) kirjoitti paljon runoja ja proosaa sekä teki kuvataidetta. Hänen kuoltuaan vuonna 2021 ilmestyi hänen toistaiseksi viimeinen runokokoelmansa Äimän käki, alaotsikkona Runollisia korkokuvia olemassaolon sedimentistä. Sen toimitti Vesa Rantama, joka laati myös kirjan loppuun jälkisanat otsikolla Näköinen elämä. Kirjan lopussa on vielä Valoaallon piirros, ehkä peräti kubistinen omakuva?

Kaarina Valoaalto oli helsinkiläinen, mutta hän muutti maalle, hänellä oli pieni tila Keski-Suomen Toivakassa. Siellä hän asusti puolisonsa kanssa luonnon ja hiljenevän maaseudun ympäröimänä. Tontilla kasvoi metsikkö ja tontin läpi kulki joki, jossa oli koskentapainen muistona ennenvanhaisesta jauhomyllystä.

Kuten Valoaallon edellinen runokirja, Banana split, on tämäkin teos jaettu nimettyihin osioihin, joihin runot sopivat – runojen tapaan. Kirjoitan jotain kaikista osioista. Yleisesti ottaen haluan mainita, että lukemani Valoaallon runot toimivat yleensä ilman laajempia selittelyjä. Ehkä selkein yhteinen nimittäjä on aforistisuus, nämä runot kävisivät mainiosti radion päivän mietelauseiksi, monet myös yön mietelauseiksi, jos sellaisia harrastettaisiin. Runojen sävy on rauhoittunut, kokonaisuuden perusteella vaikuttaa siltä kuin runoilija olisi saavuttanut tavoitteensa.

Suomalainen maaseutu. Kuvaa maaseutua, jonka työ on rauennut ja soitto vaiennut. Maantie halkoo maisemaa entisen elon jäänteenä, maatalouden tuotantorakennukset ja asumukset harmaantuvat, lahoavat ja ennen pitkää päästävät luonnon tupaan. Vuosikausien aherruksesta ovat jäljellä enää muistot, joita runoilija ruotii myötätuntoisena tarkkailijana tai lomailevana kesävieraana.

Kuusta puuhun. Kuun kautta runoilija kuvailee öistä valoa ja valottomuutta, kuun valaisemaa maisemaa niin että minulle tulee mieleen Kuun maisema. Tuulet tuovat sitten runoihin mukaan puut, kanelipuuta muistuttavan ja hirsipuuksi soveltuvan männyn, kosken partaalla kasvavan haavan, joulukuusen rangan ja vaahteran lehtinuput.

Kirjoittaja. Tässä osiossa Valoaalto käsittelee taidetta, pääosin runoutta, mutta kirjoittamista yleisemminkin ja lopuksi myös musiikkia. Ensimmäisen runon alku tuntui minusta blogeeraajana niin koskettavalta, jotta laitan sen tähän näytteeksi:

Kirjoitus on paikka, jossa ajatus on käynyt ja ajan kanssa muuttunut himmeäksi muistoksi. Utukuvaksi. Tämänkö joskus kirjoitin. Tai: kuka tämän on kirjoittanut?

Hauska aforistinen ajatus sisältyy seuraavaan:

Unohduksen ytimekäs suo hautoo taiteilijan ajankestäväksi, kuten sinne haudattu muinaisreki säilyy koskemattomana.

Äimän käki. Käki aloittaa osion, joka kukahteleikse kultiaan ja silakankuultoisia hopeitaan kuvatessaan pääosin maaseudun näkymiä vaihtelevien vuodenaikojen värjääminä.

Suuret ikäluokat, exodus tisleeksi. Osion nimen lopusta tulee mieleen erään romaanin nimi. Suuret ikäluokat kumminkin kutistuvat tisleeksi. Voimat alkavat hyytyä, pakko on osaansa tyytyä. Runoilija tuntuu mieltävän itsensä tähän joukkoon kuuluvaksi, kuten hänen ikänsä oikeuttaakin. Osion runojen aihepiiri kulkee kohti seuraavaa, kaikenlaiset teoksenteot päättävää osiota.

Uni ja kuolema. Osion alkupuolelta löytyy kaksi riipaisevaa runoa äidistä. Masentunut äiti makasi vuoteessaan ja runoilija kuvasi tilanteen tunnelmaa runossa Depressio Post Partum näin:

Suljettujen ovien puutarhassa äitini lepäsi käsivarsi silmien peittona,
pönkkänä unen edessä, kuin tuhat lukkoa tai tuhat kieltosanaa:
”Älkää häiritkö.”

Runossa Kuningatarkuolema runoilijan tullessa katsomaan äitinsä poislähtöä, äiti onkin jo viety pois ja runoilija käy hetkeksi lepäämään äidin vuoteeseen jääneeseen painaumaan:

Laskeuduin painaumaan. Ja minusta tuntui,
että ensi kertaa todella kohtasin äitini.

Jätänkin tämän kirjan referoinnin tähän. Lainauksia tuli ylenmäärin. Kirjassa on 103 sivua. Lukeminen kesti ainakin viikon, pääosan nautin tänä aamuna.

Zaklęte Rewiry

Katselin joskus 1970-luvulla tv:stä puolalais-tshekkoslovakialaisen elokuvan, joka jäi mieleeni kiehtovana ja kosketti minua varsinkin tyylikkäällä loppuratkaisullaan. En kuitenkaan muistanut enää elokuvan nimeä. Vielä muutama vuosi sitten minun olisi ollut vaikea löytää ketään, joka olisi sen nimen voinut minulle kertoa. Nyt olemme kuitenkin edenneet niihin aikoihin, jolloin tekoälyltä voi kysyä melkein mitä tahansa ja oikea vastaus putkahtaa sieltä parissa sekunnissa. Kuvailin elokuvan tapahtumia lyhyesti ja sieltähän se tieto tupsahti noin vain. Eikä tässä vielä kaikki – nykyään tietyt kulttielokuvat voi katsella youtube-palvelusta englanniksi tekstitettyinä, tässä tapauksessa vielä hyvin tekstitettynä.

Kyseessä on Henrik Worcellin vuonna 1936 ilmestyneen romaanin pohjalta tehty, Janusz Majewskin vuonna 1975 ohjaama elokuva, jonka nimi on tuo otsikossa mainittu Zaklęte Rewiry (suomeksi esim. Suljettu piiri tai Lumottu piiri). Tosin on mahdollista että elokuva esitettiin Suomessa nimellä Hotel Pacific, jolla nimellä elokuvaa on esitetty kansainvälisesti tapahtumapaikan mukaan.

Elokuva kertoo alle 18-vuotiaana kaupunkiin työnhakuun tulevasta maalaispojasta, joka löytää työpaikan keittiöapulaisena Hotelli Pacificista. Nuorukainen, Roman (Marek Kondrat), tuttavien kesken Romek, saa asua hotellin henkilökunnan asuinhuoneessa toisen nuoren miehen, Frycin (Roman Skamene) kanssa. Nopeasti asioita oppivana ja komeana Roman etenee baariin viinurin hommiin Frycin seuraksi ja pian hän jo ohittaa Frycin ja pääsee tarjoilijaksi. Elokuva esittelee hotellin ja varsinkin ravintolan henkilökunnan eloa ja niitä kovia ja julmia lainalaisuuksia, joilla töitä paiskitaan – välillä esimiestaso herra Fornalskin (Roman Wilhelmi) johdolla paiskii rajusti pitkin korvia myös alaisia.

Ravintola on ensiluokkainen, asiakaskunta varakasta ja vaativaa. Tarjoilijan työ ravintolasalissa sisältää paljon pieniä yksityiskohtia, eikä aikaa unelmointiin jää. Työntekijöitä erotetaan pienistä rikkeistä, eroottiset suhteet työntekijöitten välillä on kielletty ja hierarkia on täydellinen ja ankara. Viime kädessä asioista päättää omistaja, johtaja Pancer (Čestmír Řanda).

Minulle jäi aikoinaan näkemästäni elokuvasta mieleen juuri Romanin ja Frycin suhde. Roman menestyy, Fryc jää paitsioon. Molemmat suorittavat hovimestarin ammattitutkintoa samaan aikaan, Fryc jännittää ja epäonnistuu, Roman vastaa olutta koskevaan kysymykseen kuin pullon etiketistä lukisi. Roman tuntuu tekevän vaikutuksen ennen kaikkea miellyttävällä olemuksellaan. Hän läpäisee tutkinnon, Fryc häkeltyy vastatessaan eikä muista mitä on opetellut. Roman unohtaa myös miten tärkeä asia tutkinnon suorittaminen olisi Frycille, miten hän on sanonut riistävänsä henkensä, ellei läpäise tutkintoa.

Roman tekee hotellin ravintolassa pitkähkön uran, mutta kokee työpaikan ilmapiirin kahlitsevaksi. Herra Fornalskin osuutta asiaan on ehkä turhaan korostettu. Joka tapauksessa eräänä päivänä Romanin mitta täyttyy ja hän tekee oman ratkaisunsa, joka kuten todettua on tyylikäs.

Joku voi nähdä tässäkin elokuvassa jonkinlaista sosialistisen maailman kritiikkiä kapitalismia kohtaan ja joku toinen sosialismissa elävien ihmisten peiteltyä kritiikkiä sosialistista järjestelmää kohtaan. Minusta elokuvan kertoma tarina on yleisinhimillinen. En näe siinä mitään kätkettyä poliittista viestiä. Puolalainen luokitus näyttää olevan psykologinen draama.

Kesto 95 min.

Kaarina Valoaalto: Banana split

Kaarina Valoaalto (1948 – 2021) kirjoitti ison määrän runoja, joista hän valikoi Vesa Rantaman kanssa runot kokoelmaan nimeltä Banana split. Kokoelma ilmestyi vuonna 2020. Se jäi viimeiseksi kokoelmaksi, joka Valoaallolta julkaistiin hänen eläessään. Vuonna 2021 ilmestyi vielä kokoelma Äimän käki, josta raatailen toivoakseni vain hieman myöhemmin.

Runoissa tyyli on vapaa runomitoista ja riimeistä. Runot eivät ole niin vaikeaselkoisia kuin usein nykyrunot tuppaavat olemaan. Lauseet ovat kokonaisia, kerrottavan rytmi on tasapainoista. Runot ovat runollisia, paikoin herkkiä ja kauniita, paikoin rempseällä tavalla suoria tai päinvastoin. Näen runoissa paljon huumoria, joka usein pehmentää rankkaa aihetta. Vitsailua runot eivät silti ole. Kokoelma on jaettu viiteen osioon. Tämä kertois näistä kaikista näistä osioista erikseen edes jotakin.

Viisi kaistaa kapitalismiin ei ehkä erityisemmin avaa kaistoja kapitalismiin vaan pikemminkin se kertoo kirjoittajan sisäisen maailman näyistä ja hänen tavastaan kuvata maailmaa. Runoilija kertoo kärsivänsä viisisuuntaisesta mielialahäiriöstä. En tiedä mitä se tarkoittaa, mutta ehkäpä riittää, kun ajattelee runoilijan kokevan oman ajattelunsa jotenkin omalaatuisena. Erään runon nimi on Elohiiri aivoissani nykii. Runoilijan ajattelutyötä ja samalla hänen järkeilyään kuvaava pitkä Tyhjäntoimittajan päiväkirjasta on mielestäni kokoelman parasta antia. Valoaalto kuvaa siinä orientoitumista tyhjyydessä, ajatussilmukoiden luontia astumalla tyhjyyden virtaan. Runo on kolme ja puoli sivua pitkä, joten kattavaa sitaattia en voi tarjota. Sen sijaan seuraava runo Avoin vuodeyliopisto päättyy näin:

Opillisen sivistykseni kehräämössä punon eri lähteistä tiedon lankoja yhteen.
Kaikesta luetusta kudon hullunkurisen käyrätorvifilosofiani, jonka törähdykset
ovat valmiiksi salonkikelvottomia.

Tuulen kohtu sisältää runoja, joissa mainitaan tuuli ja sitten on runoja, joissa ei mainita tuulta. Ihan parhaalla tavalla en päässyt näihin tuuliin mukaan. Pääni ei nähtävästi ollut riittävän kuohkea.

Muotokuvia tarjoaa osion nimen mukaisesti kirjallisia muotokuvia runoilijoista, joilta Valoaalto kertoo saaneensa virtaa. Tärkeä hahmo on mm. Gabriela Mistral, chileläinen nobelisti. Kattavat maininnat saavat myös Charles Bukowski, Erno Paasilinna, Fernando Pessoa ja Sirkka Turkka.

Nimeen vihreän viivan tarkoittaa elävää luontoa. Runot ovat usein mietelauseenomaisia, lyhyehköjä, niitä on aseteltu useampia samalle sivulle. Minuun vetosi seuraava runonen:

norsunharmaa haapa kurottuu
oksillaan puron yli
vastarannalle unohtamiaan tavaroita
hapuillen

Banana split on nimenä kokoelman päättävälla osiolla. Nimen yhteys kokoelmaan tai sen runoihin jää minulle avautumatta. Osio jatkaa edellisen osion luontoteemaa. Varsinkin pohjoinen metsä talvella mainitaan monessa runossa.

Ihan maistuvainen kokoelma. Runoilijat eivät totutusti ole olleet keskivertokansalaisia, vaan on runonsepittäjään tupannut liimautumaan eksentrikon leima. Valoaalto vaikuttaa alusta lähtien korostavan erilaisuuttaan. Silti hänen luomansa runous säilyy runoutena, se on kantaaottavaa ja minulle ihan riittävän tarkkanäköistä. Valoaalto ei piiloudu lukeneisuutensa taakse vaikka se lukeneisuus kyllä näkyy ilman Muotokuvia-osiotakin.

Kirjassa on 102 sivua. Lukeminen eteni hitaasti erinäisten ulkonaisten haasteitten vuoksi. Tänään lukaisin suurimman osan, että saan homman etenemään.

Kaarina Valoaalto: Huono iho

Kaarina Valoaalto (1948 – 2021) kirjoitti vuonna 1986 julkaistun kirjan Huono iho. Kyseessä on muistelo hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Kerronta on paikoin vauhdikasta sisältäen sekä koomillisia että traagisia aineksia. Loppua kohden sävyt synkkenevät sarastusta enteillen.

Valoaalto kertoo varttuneensa Helsingissä, joitain kadunnimiä mainitaan, ne eivät kerro minulle mitään. Jossain vaiheessa hän puhuu Ogelista, ehkä koulu sijaitsi siellä, en muista (Ogeli on muunnelma Oulunkylän ruotsinkielisestä nimestä Åggelby). Kerronta on sirpaleista, tapahtumia on paljon, mutta harvat niistä vaikuttavat erityisen merkittäviltä. Merkittävältä tuntuisi se, että Kaarinalla on kaksossisar Pirkko ja aluksi tätä suhdetta myös korostetaan, mutta jostain syystä se tipahtaa nuoruuden myötä pois kuvioista. Kaarinalla on myös isompi veli ja sisko. Isä on diplomi-insinööri, äiti vaikuttaa kotiäidiltä. Suhde perheeseen vaikuttaa yhteenkuulumiselta sattuneesta syystä.

Kaarina huomaa koulussa, ettei hän ole sellainen kuin haluaisi olla eli ei ole kavereitten ihailema ja opettajien kiittelemä. Niinpä hän etsii menestystä koulun ja opetuksen ulkopuolisista asioista. Hänen ryhmänsä Avantgarderob tarkastaa sopivina aikoina naulakossa roikkuvien takkien taskut ja syö niistä löytämänsä Pectukset. Puberteetti-iässä Kaarina huomaa ihonsa olevan jotenkin erilainen kuin hän toivoisi, veljellä on ilmeisesti akne, mutta en käsitä mikä Kaarinan ihossa sitten on vikana. Joka tapauksessa Kaarina vetäytyy omiin oloihinsa, alkaa lintsata koulusta ja kuljeskelee kaupungilla. Tästä pieni katkelma, joka tuntui osaksi tutulta omasta nuoruudestani:

Mun minäkuvani säröili kuin porevesi. Istuskellessani viilenneillä puistonpenkeillä tuijotellen viimeisten uimareiden hiekkarantaan ammoin sitten kätkettyjä askeleita vihelsivät oudot mietteet lävitseni. Tarkastelin puiden muotoja, oksien surullista tekstitystä. Olin haaveilija. Parantumaton uneksija. Olin hurjalla pakomatkalla, itsestäni.

Katkelmassa näkyy Valoaallon maalaileva tyyli ja laaja sanavarasto. Hän pysähtelee tutkailemaan nuoruutensa näkymiä ja ilmiöitä runollisina kuvina. Eräs kiusallisesti silmiinpistävä seikka on kuin-sanan runsas käyttö. Jos kirjoittaja viljelee kuin-sanaa niin, että sivu toisensa jälkeen löytää puolenkymmentä kuin-vertausta, se syö kerronnalta eteenpäin vyöryvää voimaa ja tavallaan pakottaa lukijankin ihastelemaan kirjailijan hauskoina pitämiä sanaleikkejä.

Kun sydänystävää ei löydy, kulkee Kaarina omia polkujaan. Ensimmäiset kokeilut mieshenkilön seurassa eivät tunnu miellyttävän, niinpä hän hakeutuu hämyiseen ravintolaan, jossa kokeilee tanssia naisimmeisen kanssa. Asiat eivät sillä selviä, joten Kaarina löytää itsensä nuorisokodista, joka on täynnä itsensä kanssa kipuilevia neitosia. Paikka ei miellytä, ilmeisesti jotain dramaattista jätetään kertomatta, joka tapauksessa Kaarina passitetaan takaisin kotiinsa.

Kaarina makaa sängyssään masentuneena, kunnes vanhemmat lähtevät lomille ja Kaarinan on pakko alkaa huolehtia itsestään. Eikä pelkästään itsestään vaan myös koirasta, jonka vanhemmat hänelle jättävät. Koira alkaa ulkoiluttaa Kaarinaa ja saa hänet heräämään eloon. Kaarina tutustuu toisiin hämyihin, asuu heidän kanssaan jossain hylätyssä talossa ja tapaa lopulta elämänsä naisen.

Halusin lukea tämän kirjan, sillä Valoaalto on jäänyt kirjailijana minulle tuntemattomaksi. Tämän kirjan oli määrä kertoa siitä miten hänestä tuli toisintekijä ja -ajattelija. Jotenkin kertomus tuntuu siltä osin loppuvan kesken. Siellä täällä on ohimeneviä mainintoja kirjojen lukemisesta ja elokuvien katselusta, mutta mistään erityisemmästä omasta tuotannosta ei oikein kerrota. Lainasin kumminkin muutaman muunkin hänen kirjoittamansa teoksen. Niistä sitten lisää, jahka tulevat luetuiksi.

Kirjassa on 144 sivua ja sain sen selviteltyä neljässä päivässä.

Sininen hetki

Luin teoksen nimeltänsä Sininen hetki, alaotsikoltaan Hyvän mielen lukemisto. Kirjan kokosi Marjatta Varis ja se ilmestyi vuonna 1994. Alkusivulle kirjoittamastani päiväyksestä päätellen olen ostanut sen äidilleni synttärilahjaksi vuonna 1997.

Kirja sisältää mietelauseita, runoa ja proosaa ihmisen elon eri vaiheista. Eri kirjoittajilta koottu kerronta on järjestelty aikajärjestykseen – lapsuudesta nuoruuteen, rakastumisista keski-iän mielenliikkeisiin, sitä tehen sitten vanhuuteen ja pois haipumiseen. Loppuun on vielä sijoitettu iltasatuja – voihan ihmisen eloa verrata päivänkiertoon, jossa illan ja yön jälkeen on lupa odottaa uutta sarastusta. Kirjoitukset on jaettu seuraavien otsikoitten alle:

Aidot asiat, ”Hän rakasti minua”, Mistä päivä alkaa?, Sininen hetki, Käänteisiä, Iltasatu ja Yölaulu.

Kirjoittajat ovat sekä suomalaisia että muunmaalaisia: V. A. Koskenniemi, Edgar Lee Masters, Aila Meriluoto, Edith Södergran, Arja Tiainen, Viljo Kajava, Eeva Kilpi, Leif Färding, Astrid Lindgren, Tove Jansson, Aale Tynni ym. Sivuilta löytyy Kanteletarta, Kiveä ja Topeliusta. Kirjan koostaja Marjatta Varis on sijoittanut mukaan myös omia ja perheensä tekstejä, jotka sopivat seuraan oikein mainiosti.

Kirjan kansikuvaksi on valittu Edelfeltin maalaus Kaukolanharju auringonlaskun aikaan. Se sopii hyvin nimeen Sininen hetki, joskin tunnettu, ikoninen maalaus luo ehkä odotuksia puhkikuluneitten klassikoitten suuntaan. Tosin lahjakirjaan kansi sopii aika täydellisesti. Eikä kirja sisällä pelkästään tunnetuimpia klassikoita, mukana on kivoja löytöjä. Sitä paitsi runon ja proosan vuorottelu sinällään piristää ainakin minua.

Kirja on helppo lukea, sivuja on vain 241. Äitini on selvästi viihtynyt kirjan parissa, kulutuksen jäljet näkyvät kansissa. Äiti on kääntänyt koirankorvalle pari lehteä. Sieltä löytyy Kaarina Valoaallon runo – vanhainkotiin – ja Edith Södergranin runo Jumala on kaikkialla. Laitan näytteeksi katkelman Valoaallon runosta:

valmiina lähtöön
koko kodin kalusto, lapsuuden viime muistot… kaikki
käärittyinä ja pakattuina,
viimeisen linnoituksensa raunioilla…
kotinsa kiveyksillä… lapsuutensa pihamailla,
lähtövalmiina siihen uuteen, lopulliseen

Äiti täytti kirjalahjan saadessaan 71 vuotta. Siihen aikaan hän kulki vanhojen ihmisten tapahtumissa ja oli halukas esiintymään. Äiti on luultavasti lausunut nämä runot jossain tilaisuudessa.

Minua koskettivat monet runot ja viihdyttivät monet pakinat sekä vitsikkäät mietelauseet. Enimmin mielen päälle jäi kirjan loppupuolelta löytyvä Astrid Lindgrenin satu Punasilmäinen lohikäärme.

Juha Hurme: Europaeus

David Emmanuel Daniel Europaeus (1820 – 1884) oli suomalainen tiedemies, joka ei saanut osakseen erityisempää arvostusta aikalaisiltaan. Jälkipolvetkin kirjoittavat usein hänen nimensä muodossa D. E. D. Europaeus. Ylen sivuilta löytynee edelleen Europaeuksen elämää valottava artikkeli, joka julkaistiin 30.11.2020. Siinä kerrotaan mm. siitä miten hän keksi suomen kieleen useita uutissanoja, joista monet mekin tunnemme, kuten ilmansuunta, miehittää, ulkomaalainen, toimeentulo ja tasa-arvo.

Juha Hurme (s. 1959) kirjoitti hänen elontiensä lopumpaan osaan keskittyvän näytelmän nimeltä Europaeus, jossa Europaeuksen ajan tiedemaailman hahmot vauhdikkaasti jakavat näkemyksiään joko näytelmän keskushahmosta tai itsestään. Näkemykset eivät ole erityisen mairittelevia, jotkut ovat vajonneet omaan synkkyyteensä eivätkä pääse sieltä pois, toiset näkevät Europaeuksen joutavana rauhanhäiritsijänä. Näytelmävihkosen kanteen on kirjoitettu kuvailevaksi alaotsikoksi Komedia Suomen Don Quijotesta. Näytelmä julkaistiin vuonna 2014.

Näytelmä on hauskaa luettavaa, Hurme on sovittanut näytelmään 1800-luvun kulttuuriprofien tekstejä tai ainakin heidän tyyliään hyvin uskottavalla tavalla. Vaikka itse en oikein jaksa ymmärtää naureskelua August Ahlqvistin närkästykselle Aleksis Kiven romaania Seitsemän veljestä kohtaan, on sekin kuitenkin niin tyylillisesti oikein esitelty, että jäin pohtimaan lieneekö ihan Augustin omaa tekstiä. Ainakin se pilkkaruno taisi olla? Hommafoorumin ottamista mukaan näytelmään pidän päälleliimattuna. Toisaalta samoin voi sanoa myös Eino Leinon runosta Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, niin hyvin kuin se sopiikin kuvaamaan oman tiensä kulkemista.

Europaeus esitetään näytelmässä paitsi kansanrunouden kerääjänä, myös omaleimaisena tutkijana, jonka esittämät tuoreet olettamukset eivät kelvanneet Ahlqvistin kaltaisten vaikuttajien ylevään kuvaan suomalaisesta tieteenharjoittajasta. Minulle parhaiten uppoaa näytelmässä esitetty teoria Kalevalan sijainnista Suomenlahden eteläpuolella, jolloin nykyinen Suomen seutu olisikin Pohjolan valtakuntaa. Puuttui vain liiviläisten mainitseminen ja Väinäjoen nimellinen yhteys kalevalaiseen mytologiaan.

”Rehellisyys ilman rakkautta on julmuutta”, tapasi isäni mainita, milloin ei voinut olla ihan rehellinen, mihin hänkin ajoittain sortui. Olen tässä blogeeraajana sen verran rehellinen, että tunnustan tilanneeni puheena olevan näytelmävihkosen (83 sivua) ntamo-kustantamolta alkupuolella vuotta 2025. Sieltä vielä kauniisti pahoiteltiin, kun minulle lähetettäväksi piti tilata uusi kappale painosta heikkokuntoisen varastossa olleen tilalle. Jonkin verran muistan joskus alkua lukeneeni, mutta kyllä se nyt piti aloittaa alusta. Enkä vieläkään saanut näytelmää päivän aikana luettua, vaan piti pitää välipäiväkin.

Sitä kauniimpaa rehellisyyttä harjoittaa näytelmän loppuvaiheessa Elias Lönnrot, joka kömpelösti rakennellussa vertauksessaan kuvaa matikkakeiton valmistusta ja näkee Europaeuksen osan Suomen kulttuurielossa maustepippurina matikkakeitossa, sellaisena, joka siirrellään lautasen syrjään, mutta jota ilman matikkakeitto ei ole matikkakeittoa.

Päätän raporttini tähän enkä hämmennä enempää.

Rautalampi, entinen emäpitäjä

Eilen kävin vaimoni kanssa asioikseni lyhyellä vierailulla Rautalammilla, koska siellä ei ollut ennen tullut käytyä. Matka ei ole kovin pitkä, vain reilut 90 km, joten kun puoliltapäivin lähdimme kotipihasta Turun tuomiokirkon kellojen saattelemina, olimme perillä tunti ja 20 minuuttia myöhemmin. Välillä tankattiin autoa etelä-Kuopiossa, kun siellä on yleensä vähän halvempaa.

Rautalammilla paikoitimme auton Alatien varteen kirkossakävijöille varatulle paikalle. Sitten katselimme hetken Rautalammin kirkkoa ulkoapäin. Se on iso keltainen puukirkko, joka kauempaa näyttää suurelta kerrosteiselta rasialta. Itse olisin valinnut värisävyksi rusehtavamman. Kirkko on valmistunut vuonna 1844, arkkitehtina Carl Alexander Engel, tyylinä empire, työtä johti rakennusmestari Mauno Tolpo, tiedot wikipediasta.

Kirkko sijaitsee kirkkojen tapaan pienellä kumpareella, mikä on järkevää vesien ohjauksen vuoksi. Sisällä käydessä kirkko vaikuttaa hyväkuntoiselta, lattia natisee vain paikoin ja maalipinnat ovat ehjät. Sisätilat ovat laajat, parvet molemmilla sivuilla vetävät paljon väkeä, urut ovat isot ja komeat. Alttaritaulun maalasi pääosin Väinö Hämäläinen, jonka kuoltua hänen poikansa Lauri Hämäläinen teki työn loppuun. Jeesus siinä puhuu venheestä Genesaretin järvellä.

Yleisvaikutelmaltaan kirkko on siisti, valoisa ja laaja. Alttariseinän korkeat pylväät on tehty puusta ja niihin on maalattu marmorikuvio. Tekstiilit ovat yhtenäisen vihreäsävyiset ja nätisti pelkistetyt.

Kellotapuli on erillinen kaunis rakennus, joka sijaitsee hautuumaan yhteydessä. Tapuli on vuodelta 1768. Hautausmaan laidalla kasvaa Konttipihlaja, jonka oksille ovat aikoinaan kirkossakävijät voineet jättää eväskonttinsa. Pihlajan juurelle on laitettu laakea laattakivi, jota voi mokartaa pienellä kivellä, jolloin laatta kajauttaa ilmoille menneitten polvien keskinäistä luottamusta ja rehellisyyttä meriteeraavan äänen.

Kirkon viereisessä laajassa puistossa lepäävät sankarilliset vainajat. Sieltä löytyy myös Toivo Anttilan laatima muistomerkki niille uutisraivaajille, jotka Rautalammilta lähtivät muinoin Ruotsin Värmlantiin ja sieltä sitten Pohjois-Amerikkaan, jonne perustettiin aikanaan Yhdysvallat.

Rautalammin keskustaa halkova keskusraitti on nimeltään Kuopiontie. Sen toisella puolen sijaitsee kirkko ja toisella puolen Rautalammin museo.

Alle kolmentuhannen asukkaan Rautalampi voi olla ylpeä museostaan. Jo sisäänkäynnin edustalla tervehtää tulijaa Ville Vallgrenin veistos Sielulintu. Pysyvät kokoelmat ovat vaikuttavat, sieltä löytyy mm. Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus allekirjoitettuna, tosin kopiona. Syy tähän on, että erään allekirjoittajista, John Morton nimeltään, arveltiin pitkään olleen Rautalammilta lähtöisin olleen Marttisen suvun poikia.

Tämän kesän vetonaulana on toiminut paikkakunnalla asuneen runoilijan Yrjö Kaijärven ja maalaustaiteilija Reidar Särestöniemen rakkaussuhde ja sen merkit Särestöniemen tuotannossa. Vaikka esillä olevat Särestöniemen maalaukset jättivätkin minut melkein yhtä haaleaksi kuin esille asetellut Yrjö Kaijärven runot, oli siellä kumminkin yksi kaunis maalaus lappilaisesta koivikosta pohjoisen auringon loimussa. Emme alkaneet hieroa siitä kauppoja, ostimme sen sijaan jääkaappimagneetin teoksesta Rakastuneet hylkeet. Sanoakseni hyvän puoltolauseen Yrjö Kaijärvestä runoilijana, olen blogiaikanani tutustunut hänen Baudelaire-suomennokseensa Pahan kukkia ja pidän sitä oikein mainiona.

Tuulimylly Pieksämäeltä.

Museossa on esillä paljon rautalampilaisten siististi pitämää ja huolella säilömää tavaraa vuosikymmenten takaa. Vermlannin metsäsuomalaiset ovat myös saaneet oman osastonsa. Museorakennuksen ympärille on siirretty vanhoja maatalous-Suomen rakennuksia, joitten hirret ja pärekatot ovat hyvin hellyttäviä.

Jokaisen aitan takaa pälyilee museo.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Koska kahvilaa emme kyliltä löytäneet, ajelimme Ysitien varteen Koskeloon ja kahvittelimme siellä ennen kotimatkaa. Kotona oltiin joskus viiden seutuun.

Ulkohuussi muistoissani

Svenska Ylellä pyydettiin pari viikkoa sitten yleisöä kirjoittamaan muistojaan ulkohuusseista. Ajattelin ensin kirjoittaa sinne jotain, mutta sitten arvelin, että minulla on sen verran tuota muistoa, että sitä tulisi kuin lapamatoa, joten viisaampi olisi muistella vain kotonaan tai sitten kirjoittaa tähän omaan rakkaaseen blogiini. Onhan blogi joillekin ihmisille vähän vastaava alusta kuin ulkohuussin reikä.

Muistoni ulkohuusseista alkavat jostain 1960-luvun loppupuolelta. Asuimme vuoden vuokralla talossa, joka sijaitsi Kuopion kaupungin Julkulan kylässä. Niin, kylässä, Julkulaa on paikallislehden jutussa nimitetty karjalaiskyläksi. Siellä asui näet paljon siirtolaisia Salmista. Minun perheeni ei ollut siirtolaisia, paitsi vanhin veljeni, joka läksi siirtolaiseksi Ausseihin, kun ei sulattanut isäni ryyppäämisestä aiheutunutta jatkuvaa muutteluamme ja sitä, että hänen piti lopettaa lukio mennäkseen töihin Itkonniemen vanerille. Tai ehkä hän muutti vain päästäkseen elämään jonnekin, jossa ulkohuussin asemesta tarpeet tehtiin vesiklosettiin.

Julkulassa asuimme vuokralla talossa, jossa ei ollut sisävessaa. Tarpeilla käytiin ulkohuussissa, joka sijaitsi erillisessä rakennuksessa kuin asuinhuoneusto. Asumisesta muistoni ovat hajanaisia, olin tuolloin kansakoulun ekaluokkalainen, taisin aloittaa Julkulassa asuessani jo toisen luokankin. Elämä oli erilaista kuin nykyään. Pyörryin saunassa, kun siellä oli häkää. Vanhin veljeni nappasi minut kiinni, etten pudonnut lattialle. Nuorin veljeni ei aina tykännyt kaikesta ruuasta mitä tarjolla oli, etenkin keitetyt kananmunat etoivat häntä ja hän piilotti niitä keittiön seinän sisään, josta äiti ne joskus hoksasi. Meidän koiramme Taru jäi kerran hankalaan nalkkiin vuodesohvan väliin. Vuodesohvan selkänoja putosi koiran niskoille, mutta silloinkin vanhin veljeni ehti pelastaa koiran. Naapurissa asui mustalaisperhe, jonka lasten kanssa leikin joskus. Pyydystin Kallen kanssa järvessä kivien alla piilotelleita kaloja. Kalle sai kerran kiinni matikan.

Jostain kautta perheeseemme oli siunaantunut lelu, joka oman aikansa tuntui arvokkaalta. Se oli erään tunnetun sarjakuvahahmon muovinen minifiguuri, joka iloisena, kädet levällään katseli pientä leikkijää. Kerran tein lähtöä ulkohuussiin ja päätin ottaa tuon pienen hahmon mukaani, että se näkisi vähän maailmaa. Äiti varoitti, etten vain pudottaisi sitä pikku kaveria huussin reiästä. Lupasin etten tee niin, vaikka kerran olin antanut vastaavan lupauksen, kun olin mennyt tekemään polttopuita ja löin sitten kirveellä sormeeni. Äiti arvasi mitä tuleman piti. Huussikäynnin tuoksinassa pikku figuuri tipahti reiästä sontaläjään ja katseli sieltä iloisena ja syli avoinna odottaen mitä maailmalla tällä kertaa olisi hänelle tarjottavana. Aluksi vähän harmittelin tapahtunutta, mutta kun kelit alkoivat viiletä, oli aina mukava tarkkailla vieläkö sitä pikku veijaria näkyisi kokkareitten joukossa.

Jouluun mennessä muutimme Kuopion keskustaan. Sielläkin oli pihalla ulkohuussit, mutta ne eivät enää olleet käytössä. Talon alakerrassa sijaitsi kalakukkoleipomo, yläkerran pinkopahviseinät oli vallannut verenhimoinen lutikka-armeija, jonka kanssa perheemme oli jatkuvassa sotatilassa.

Mummoni oli eläkeellä ja asui Varkaudessa. Hän oli päässyt työnantajansa vanhainkotiin, maaseudulle, vanhan kartanon sivurakennukseen. Kävimme usein mummon luona, vanhainkodista muodostui meille eräänlainen epävirallinen kesäpaikka. Vaikka toiset vanhukset saattoivat katsoa meitä karsaasti, ei meitä kumminkaan häädetty pois mummolastamme. Mummo eleli omaa eloaan omassa hellahuoneessaan, paistoi ruokansa hellalla ja ohraryynirieskan pienessä leivinuunissa. Hän kantoi jätteensä likaämpärissä likakastiin, joka sijaitsi noin sadan metrin päässä, ulkohuonerakennuksen vieressä. Siitä lähistöltä sai mummo myös polttopuut.

Ulkohuone oli harmaantunut rakennus, jossa oli neljä tai kuusi osastoa ja joka osastossa ainakin kaksi reikää istujille. Oven sai lukkoon tarvitessaan yksityisyyttä. Sisällä oli lattialla pientä räsymattoa ja seinillä viikkolehdistä leikattuja kuvia. Kuvissa oli nättejä mannekiineja kesämekoissa ja muuta mukavaa. Yhdessä kuvassa oli Venusmies Valiant, jonka kuvatekstin mukaan tiesi Venusmieheksi, koska hänellä ei ollut lainkaan uurteita sormenpäissään. Toisessa kuvassa oli amerikkalainen näyttelijätär, jonka kuvateksti kertoi olevan kyltymätön hunajapupu. Kuvatekstistä ei selvinnyt, mistä näin oli päätelty.

Kun vanhin veljeni, reilun vuosikymmenen minua vanhempi, tuli ainoan kerran lomalle Ausseista, pääsin hänen seurassaan mummon luo. Kävimme kerran yhtä aikaa huussissa. Veli halusi mennä toiseen osastoon. Kun istuin jo reiällä, veli tuli takaisin ja pyysi paperia, kun hänen osastossaan ei ollut. Minä irrotin vessapaperirullasta kolme palasta ja ojensin ne hänelle. Veli vilkaisi papereita ihmeissään.

– Minkälaisen perseen näillä muka pyyhkii?

Minä vastasin kujeillen:

– Haluatko että näytän?

Veli meinasi hikeentyä, mutta hän sai melkein täyden rullan ja jätti minulle ne irtopaperit ja vähän hätävaraa lisäksi.

Ulkohuoneen lähellä oleva likakasti oli oma entiteettinsä ja ekosysteeminsä. Sen haju yhtyi ulkohuoneen lemuun ja ne muodostivat yhdessä ilmeisen herkullisen yhdistelmän, joka houkutteli paikalle isoja sinervänmustia koppakuoriaisia, jotka mennä pöristelivät likakastin ympärillä. Lentelyssä oli kuitenkin riskinsä, sillä likakastin liepeillä päivysti keltavästäräkkejä, jotka popsivat näitä herkkuihin kiinni päässeitä kuoriaisia. En ole koskaan mummolan jälkeen nähnyt keltavästäräkkejä, niin elinvoimaisia kuin kuuluvat olevankin.

Polku ulkohuoneelta mummon asunnolle oli ihanan pehmeää nurmea, vissiin jotain erityistä sorttia, se tuntui aina lyhyeltä ja hiveli paljaita jalkapohjia.

Henrik Ibsen: Peer Gynt

Norjalainen Henrik Ibsen (1828 – 1906) kirjoitti vuonna 1867 julkaistun näytelmän Peer Gynt. Lainasin kirjan tammikuun viimeinen päivä ja jo nyt lukaisin sen, kun en voinut enää uusia lainaa. Minussa ja Peer Gyntin hahmossa voi olla joitain yhteneväisyyksiä, sillä Peer Gynt haaveilee paljon ja teettää työt muilla, jos vain voi. Lisäksi häneen liitetään pyrkimys olla oma itsensä. Minulle jollain kurssilla tuumattiin, että ole vain oma itsesi, mutta älä ole sitä ihan niin paljon.

Peer Gynt on runonäytelmä. Niinpä suomentaja onkin ollut Suomen suuria runohahmoja: Otto Manninen. Mannisen tasoiselta taitajaltakin näytelmän suomentaminen on varmaan vaatinut paljon. Suomennos toimii osin epätasaisesti, vaikuttaa siltä kuin Manninen olisi parhaimmillaan kevyen sananvaihdon käänteissä. Pitemmät monologiseeraukset tuppaavat muuttua koukeroisemmiksi. Toisaalta luotan siihen, että Manninen lienee seurannut alkuperäistekstiä varsin tarkkaan, niin että suomentajan syytä ei ajoittainen pitkäveteinen takkuisuus voi olla. Ja kuten totesin, toimii teksti paikoitellen hauskasti – etenkin milloin vuoropuhelu on vilkasta. Myöhemmin on julkisuuteen saatettu myös Pentti Saarikosken laatima suomennos, josta allekirjoittaneella ei ole tarkempaa tietoa.

Onko Peer Gynt sitten komedia vain tragedia? Näkisimpähäntä näin, että nykyinen luonnehdinta draama-komedia sopisi aika hyvin. Olkoonkin, että Peer on veijari, joutuu hän elämänsä aikana tilanteihin, jotka eivät yksinomaan naurata. Tosin tässäkin pätee sääntö: elämä on tragediaa sille, joka tuntee ja komediaa sille, joka ajattelee. Itse asiasssa näytelmän viimeisessä näytöksessä rakennellaan jonkinlaista päättötodistusta Peerin elämälle, hän on vaarassa joutua kuoltuaan valinkauhaan, jossa kehityskelpoiset sielut sulatetaan ja kierrätetään etiäppäin. Tämän voi tulkita huumorina tai vaikka varoituksena. Joukossamme (?) voi olla niitäkin, jotka ihmettelevät mitä väliä sillä sitten on, mitä meille maallisen elämämme päätyttyä tapahtuu. Peerille tällä tuntuisi olevan väliä, hän on arvonsa tunteva veikko.

Peer Gynt käynnistyy Norjasta, tuntureitten ja vuonojen maasta. Peerin äiti Åse oottelee poikaansa kotiin ja kyllähän poika saapuukin kertoen äidilleen käsittämättömästä metsästysseikkailusta. Ensin poikaansa uskottuaan, äiti tajuaa tämän kertoneen juttua, jonka on joskus aikoja sitten kuullut toisen kertovan. Peer on tarinoitten kertoja, seutukunnalla tunnettu mytomaani, jonka jutuille enemmäkseen naureskellaan. Mutta naisia kohtaan hänellä on vetovoimaa ja se on hänen hyvä piirteensä, joka tosin johtaa hänet hankaluuksiin, niin että lopulta Peerin on pakko laittautua muille maille kultuja vuolemaan.

Neljännessä näytöksessä tapaammekin Peerin Marokosta, pohjoisesta Afriikasta. Hän tekee kansainväliselle kuulijakunnalle selkoa elämästään – ja rikastumisestaan. Erinäiset sattumukset kumminkin kääntävät asiainhaarat mullin mallin ja viidennessä näytöksessä Peer on laivan kannella, matkalla kotimaahansa. Kotiseudullaan hän päätyy seuraamaan hautajaisia, loppulitviikin aika käynnistyy, taakse jätetty näyttäytyy uudessa valossa.

Joo, ja kuten tunnettua ja ehkä jopa tunnetumpaa kuin itse näytelmä, on se, että Edvard Grieg sävelsi näytelmää varten musiikkia, joka on tullut tutuksi kevyen klassillisen musiikin piirissä. Koulun musiikin tunneilla opettaja kutsui tämän tyyppisiä musiikkikappaleita sinfonisiksi runoelmiksi.

Kirjassa Ibsen Valitut draamat 3 on 249 sivua. Aloitin lukemisen joskus talvella, mutta jumituin kahteen ensimmäiseen näytökseen. Nyt sitten tempaisin loput ennen kuin pitää kirja palauttaa.

Juhannuskirkossa Siilinjärvellä

Kävin taas kerran pitkästä aikaa juhannuskirkossa Siilinjärvellä. Juhannuksena on mahdollista kokea sanajumalanpalvelus, mikä tarkoittaa, ettei ehtoollista ole tarjolla. Tämän vuoksi osallistujamäärä juhannuksen jumalanpalveluksissa on kohtuullinen, tällä kertaa laskin kirkossa olleen noin 20 seurakuntalaista pastorin, suntion ja kanttorin lisäksi. Kanttori muuten tarjoili kuulijoille kevyttä klassillista: alkusoittona oli Aamutunnelmia, Griegin musiikkia näytelmään Peer Gynt ja lopuksi kuultiin Vivaldin vuodenaikojen concerto grosso -sarjan Kevätosion Allegro, joka kirvoitti kuulijoilta spontaanit kättentaputukset.

Pastori Ville Hassinen puhui seurakunnalle Johannes Kastajasta, jonka syntymää juhannuksena muistellaan ja muistutellaan muillekin. Johannes oli Jeesuksen serkkupoika, joka jo äitinsä Elisabetin kohdussa ollessaan ihan hypähti, kun Jeesusta odottava Maria saapui vierailulle. Pastori ei tosin tainnut tätä mainita vaan hän keskittyi ilokseni puheessaan tieasioihin. ”Tasoittakaa Herralle tie.” (Joh.1:23) Hän puhui omasta kokemuksestaan muistellen moottoritien tuloa Siilinjärvelle. Tie oli ensin pitänyt suunnitella, sitten raivata ja tehdä siihen tarkat kallistuskulmat. Johannes Kastaja oli ollut tienraivaaja Jeesukselle. Kulmakivien asettelu jäikin sitten Mestarin hommaksi. Pastori kuitenkin selitti seurakunnalle kallistuskulmien merkitystä. Tien kallistus johtaa sadevedet ja sulamisvedet pois ja mutkien kallistus helpottaa ohjausta. Raamatussa taidetaankin mainita, että mutkat tulisi suoristaa ja louhikot tasata teiksi. Liiallinen mutkien suoristaminen saattaa tosin johtaa jutut samoille teille kuin nämä minun tekstini, joissa on usein enämpi intuitiota kuin tietoa. Jeesuksen osaksi oli valittu louhikkoinen loppu.

Pastori kertoi myös teitten koristelusta viitaten Siilinjärven keskustaan, hiljattain puretun kunnantalon eteen, liikenneympyrän keskelle sijoitettuun vinkeään taideteokseen, josta on kuulemma käytetty nimeä ”savolainen suorakulma”. Kyseisen Ihana-taideteoksen tekijät ovat sukunimiltään presidentillisiä – nimittäin kuvataiteilija Viliina Koivisto ja arkkitehti Mark Nixon.

Jumalanpalveluksessa laulettiin joitakin virsiä, joista yhden osasin vaikken muistakaan mistä. Kyseessä on virsi 258, virsikirja.fi -sivustolta luen, jotta Hemminki Maskulaisen sanat vuoden 1605 virsikirjaan on uudistanut Elias Lönnrot vuonna 1864 ja niitä on muovaellut virsikirjakomitea vuonna 1937 – Lauri Pohjanpää sihteerinä ja kieliasun tarkastajana. Kyseessä on aidosti juhannusvirsi, se siis kertoo siitä miten Johannes Kastaja muokkasi maata Jeesuksen tuloa varten: ”Profeetta tietä Kristuksen valmistaa eteen ihmisten.” Sävelmän kerrotaan olevan toisinto Pohjanmaalta. Kyseistä sävelmää käyttää myös virsi 107, jonka kohdalta löytää halullinen lukija lisää tietoa sävelmän alusta ja perästä sekä näitten tasoituksesta. En jaksa muotoilla tietoja uudelleen vaan lisään ne sävelmän osalta tähän sellaisena kuin ne virsikirja.fi -sivuilta virren 107 kohdalta löytyvät:

”Vanhat hymnisävelmät olivat jo 1600-luvulla jääneet pois käytöstä ja korvautuneet uudemmilla. Vuonna 1986 hymniyhdistelmän sävelmäksi osoitettiin Pohjanmaalta muistiin merkitty ja kolmijakoiseen sävellajiin sijoitettu toisinto. Se pohjautuu vuoden 1702 kokoelmassa Yxi Tarpelinen Nuotti-Kirja olevaan sävelmään, jonka esikuvat näyttävät olevan 1500-luvun Puolassa ja Böömissä.”

Virren 258 viidennessä säkeistössä mainitaan kuolon varjossa, synnin vankeina istuvista, jotka Kristus vapahtaa ja rauhan tielle johdattaa. En edes tuntenut pistoa sydämessäni, sillä koen että kyllä ne toisetkin pojat varjojen teillä vaeltavat. Kuten minä itse vaelsin kirkkoon tullessani, eikä se siitä muuksi muutu. Lippahattunikin unohdin seurakuntatalon vessaan, mutta onneksi muistin käydä hakemassa sen kirkonmenojen jälkeen. Ilmankos päivän lukukappaleessa (Jes. 51:6) julmistellaan seuraavasti:

”Taivas hajoaa kuin savu ja maa ratkeaa kuin kulunut vaate, sen asukkaat kuolevat kuin kärpäset.”

Kotimatkalla otin muutaman kuvan päivän tekstin pohjalta ja kuvasin myös Siilinjärven tulevan katuruokatapahtuman mainoksen ja kauniiksi laitetun Apteekkarinpuiston. Hiki tuli kotia kävellessä, mutta perillä odotti reilu annos lettuja, joita nautin vadelmamarmeladin kera.

Hämeenlinna

Vierailin vaimoni kanssa Hämeenlinnassa, koska meistä kumpikaan ei ollut ennen siellä käynyt. No, ehkä junan kyydissä on siitä sivuitse ajeltu pari kertaa.

Ajelimme Kanta-Hämeeseen vaimoni autolla, minulla ei autoa olekaan, kun olen niin köyhä. Minä kumminkin ajoin koko menomatkan, takaisin tullessa vaihdeltiin ajovuoroa. Ensin pysähdyttiin Jyväskylän keskustan eteläpuolella Keljonkankaan ABC:llä, jossa oli tietysti remontti meneillään ulkoalueilla. Ravintolassa oli paljon einehtijöitä, saimme silti ikkunapöydän, josta sai seurata remontin etenemistä. Söin runsaasti ja unohdin lippalakkini sinne ikkunapöytään. Paluumatkalla kävimme noutamassa sen, kun kerran tytär oli sen Australiasta tuonut.

Sitten käytiin Jämsässä sijaitsevalla Juvéninkoskella. Siellä haavoituin käteen, kun yritin päästä kosken alajuoksulle väärältä puolelta, risu repäisi kyynärvarren verelle. Opasteet olivat pienellä jossain tuonnempana. Koski oli komea ja vettä kulki innolla alaspäin.

Koskelta jatkoimme Lahtisen huopatossutehtaalle, jossa on tehtaanmyymälä. Vaimo osti sieltä kumipohjaiset lipokkaat työjalkineiksi. Koska olimme ainoat asiakkaat, vitsailin, että onko täällä nyt hiljaista kuin huopatossutehtaalla. Myyjä oli kuullut jutun ennenkin.

Sitten ajoin vähän harhaan, mutta kun kysyttiin neuvoa, niin päästiin takaisin ysitielle Tampereen suuntaan. Tamperetta lähetessä liikenne yltyi. Vaimo katseli navigaattoria ja neuvoi mistä piti kääntyä, että päästiin Pälkäneentielle. Kun neljän ruuhka hellitti, ajeltiin hyvää matkavauhtia, ohitettiin lasikatolla päällystetty Pälkäneen rauniokirkko ja vaimo sai otettua siitä kuvan vauhdissa. Olin etukäteen katsellut reittejä, joten osasin melkein ilman navigaattoria ajaa Hattulan Pyhän Ristin kirkolle. Se on todellakin keskiaikainen kuvakirkko, kunnioitusta herättävä tiilirakennus 1400-luvun lopulta. Katto on palanut usein ja kirkkoa on laajenneltu. Joskus 1700-luvulla tehtyä saarnastuolia kannatteli Pyhä Kristoffer – tai kuten kirkon esittelijä korjasi – Pyhä Kristoforos. Vaikea sanoa, miksi 1700-luvulla on vielä katolisia pyhimyskuvia laadittu, ehkä Krisse on tuotu jostain toisesta kirkosta? Vanhempi saarnastuoli on yhä kirkossa, lienee maamme vanhimpia. Kirkon tunnelmaa elävöittivät naakat, jotka lentelivät kirkon ympärillä ja istuskelivat kattorakenteilla.

Kun nämä must nähtävyydet reitin varrelta oli nähty, ajattelin, että käydään vielä Aulangolla ennen kuin mennään majapaikkaan. Kiersin autolla Vanajaveden kapeikon pohjoisen puolelta, ettei tarvinnut ajaa Hämeenlinnan kautta. Aulangon reissu sujui ihan ok. Käveltiin metsässä katsellen valkovuokkoja. Lopulta löydettiin se näkötorni ja kavuttiin pitkät rappuset ylös. Vaikka yleensä en kärsi korkean paikan kammosta, nyt en uskaltanut mennä edes tornin reunalle. Vaimo sen sijaan otti valokuvia reippaasti. Näköalat ylhäältä ovatkin ensiluokkaiset.

Käytiin kauppakeskus Goodmanin S-marketissa ostamassa syötävää ja juotavaa, valikoima oli jokseenkin sama kuin Siilinjärvellä. Alkosta ostin muovisen pullon valkoviiniä. Auto löydettiin parkkihallista, kunhan ensin seikkailtiin väärässä kerroksessa. Majoituimme mukavaan asuntoon, jonka olimme netistä löytäneet. Siellä oli kaikki ok, kuten koko Hämeenlinnassa.

Seuraavana päivänä sää oli epävakainen. Ajoimme auton keskustaan ja jalkauduimme katselemaan kaupunkia. Hämeenlinna vaikutti siistiltä ja rauhalliselta. Kuvasin joitakin komeita rakennuksia, minkä jälkeen jatkoimme Hämeen linnaan. Siellä oli paljon nähtävää. Linna on rakennettu ylemmiltä osiltaan tiilistä, alaosa graniittia. Oppaat eivät häirinneet, kävijöitä oli vähän. Kokeilin päälleni käytettyä haarniskaa, olen sen verran harteva, että haarniska tuntui vatsan seuduilta kitjakkeelta. Otin kuvan hilparista, kun sellaisen kerran näin. Myös upea paarivaate keräsi jakamattoman huomioni.

Kun olimme linnassa toimineen naisvankilan elosta kertovalla osastolla, vaimoni huomautti, että oli hänen syntymäpäivänsä. Häpeäkseni olin sen unohtanut, olin ajatellut aiemmin että huopatossut olisivat hänen syntymäpäivälahjansa. Koetin paikata epähuomiotani käyttämällä vaimoani asemuseossa, jossa oli esillä mörssäreitä ja neuvostoliittolaisvalmisteisia ajoneuvoja. Hän sai vaivoin peiteltyä innostustaan.

Käytiin kuitenkin kahvila Hoffissa kakkukahvilla. Sieltä poistuessamme huomasimme seinällä esitteen, jossa kerrottiin Iittalan naivistisen taiteen näyttelystä. Laskeskelin kuumeisesti aikataulua, sillä sulkemisaikaan oli enää 80 minuuttia. Onneksi Hämeenlinnan keskustan ja Iittalan välillä on pitkä moottoritieosuus, jossa saa ajaa 120 km/h. Meille jäi melkein tunti aikaa tutustua näyttelyyn ja kyllä se kannatti! Upeita teoksia monilta omaleimaisilta tekijöiltä. Tietyt taiteilijat muodostuivat suosikeiksemme. Vaimo tykkäsi Kikka Nyrénin ja minä Maija Kanervan töistä.

Maija Kanerva tekee linopiirroksia, joissa on paljon yksityiskohtia. Netissä kerrotaan hänen kuvaavan mielellään kissoja, mutta töissä jotka vetosivat minuun, en niinkään nähnyt kissoja vaan kaloja. Kuvissa on pääosassa elävä vedenalainen maailma ja sen hiljaisena, elottoman oloisena vastakohtana maanpäällinen kaupunkinäkymä. Linopiirroksia elävöittää sinisillä pastellisävyillä värjätty meri. Jokainen tulkitsee kuvia omista lähtökohdistaan ja Kanerva on antanut katselijalle vinkiksi kenties töittensä johdattajana toimineita laulunpätkiä, usein Juice Leskisen sanoituksista. Muutamalla eurolla ostin itselleni postikortin kappaleesta Syvänmeren sukeltaja nimensä saaneesta teoksesta ”Hukuin, nukuin, heräsin – mä täältä löysin taivaan”. Toisen kortin hankin vaimolleni Edith Södergranin runon pohjalta nimetystä teoksesta ”Kummalliset kalat liukuvat syvyydessä, tuntemattomat kukat loistavat rannalla”. Näistä molemmista ja muistaakseni jostakin muustakin teoksesta nousi mieleeni Aaro Hellaakosken runoista löytyvä ajatus mystisestä tarkkailijasta, joka silmäilee maailmaa veden alta, pohjamudista, sen kummemmin keskittymättä ihmisen tekemisiin:

Hourailen vain, hourailen

raskaanlaisen ja mustan mietteen
tuijottajasta pohjalietteen
syvien syrjällä vaikenevalla
vetten hirveän painon alla.

(katkelma Aaro Hellaakosken runosta Pohjalla, kokoelmasta Hiljaisuus, vuodelta 1949)

Kotimatka sujui kohtalaisesti. Vaimo ajoi osan matkasta, koska olin niin kovin väsynyt.

Juvéninkoski

Hattulan Pyhän Ristin kirkko

Aulanko

Haarniska, Hämeen linna

Vankilamuseo

Tykinvetolaite

Mitenkä lukeja runoja?

Kuopion kaupunginkirjastolla oli eilen keskustelu runoista. En päässyt sinne paikan päälle, mikä oli ehkä kaikkien kannalta hyvä. Sitä paitsi keskustelun voi kuunnella ja katsella youtubesta osoitteella: https://www.youtube.com/watch?v=F_IXL2Bn5ZQ . Niinpä minäkin saatoin seurata keskustelun kaarteita ja väittää mielessäni vastaan sekä kiitellä keskustelijoita hyvistä mielipiteistä ja mielenkiintoisista tiedoista.

Haastattajana toimi toimittaja ja kirjailija Riitta Kylänpää, jonka tentattavina olivat kriitikko ja kulttuuritoimittaja Vesa Rantama sekä runoilija Helvi Juvosesta elämäkerran kirjoittanut Katri Viitaniemi.

Ajatuksena keskustelussa oli määränä olla miten lukea runoja ja kirjoittaa niistä. Ehkäpä tämä lukemistaan runoista kirjoittaminen jäi keskustelussa vähemmälle tai sitten se käsiteltiin siihen tapaan, etten ehtinyt huomata sitä? Alussa Vesa Rantama kertoi tosin miten jossain runokilpailussa runoja valikoidessa joutuu lukemaan autolastillisen runoja, niin ettei kokemus ole yksinomaan miellyttävä. Ja tietysti Rantama on kirjoittanut esseeteoksen Runominän vuosi, jossa hän kertoo vissiin jotain runojen lukemisesta.

Enemmän ehkä käytiin läpi sitä, mitenkä immeisten on edelleen vaikea päästä sisään ei-mitallisen ja ei-riimitellyn runouden maailmoihin. Vesa Rantama oli sitä mieltä, että vaikka runon on sisällettävä sepittäjänsä tunnelatinkia, ei se pelkästään riitä, vaan runo tulee osata laatia taidolla. Ihan keskustelun lopulla, yleisökysymyksen herättämänä Rantama palasi aiheeseen runosta kuvana. Hän nosti esiin suomalaiseen runouteen vaikuttaneitten Kiinan ja Japanin runojen lyhyen ilmaisun voiman, jossa jopa yhdestä sanasta, tai sitä esittävästä kirjainmerkistä, avautuu runo, joka aukenee moneen suuntaan. (Näin minä itse sen ymmärsin!) Katri Viitaniemi ilahtui ajatuksesta runosta muuttuvana kuvana, joka kehittyy aikain saatossa lukijan sitä tulkitessa. Hän kuvasi Helvi Juvosta rakkausrunoilijana, vaikkei häntä aikanansa rakkausrunoilijaksi mainittu. Tutustuminen Helvi Juvosen elämään ja hänen omiin ajatuksiinsa, joita oli säilynyt hänen kirjoittamiensa kirjeitten kautta, oli avannut runot Viitaniemelle uudella tavalla. Niinpä Viitaniemi jopa oli ajatellut, ettei runokirjasta voi noin vain sanoa milloin se on luettu, koska näkemys runosta saattaa muuttua iän myötä. Toisaalta voisi mielestäni ajatella, että sehän se vasta opettaakin runon lukijaa, jos huomaa runosta uusia asioja vielä aikain kuluttua.

”Jokaisella sanalla on oltava oma ilmaisutehtävä runossa.” Näin kertoo Viitaniemi Helvi Juvosen kirjoittaneen tarkoittaen, että mitan ja riimittelyn takia ei runossa saisi käyttää tarpeettomia sidesanoja. Tätä mieltä voi tietenkin runoilija olla. Mutta voi olla toisenlaisiakin mielipiteitä. Kuten Rantama myöhemmin toi esiin, ei vaikkapa Juice Leskinen noudattanut tällaista kantaa iskelmälyriikassaan. Ja minun mielestäni Juice onnistui teksteissään monin paikoin aika mainiosti. Juha Vainio kirjoitti myös erinomaista iskelmälyriikkaa, jossa on parhaimmillaan puhekielenomaisesti viety kuvausta eteenpäin (”sillä suoraan sanottuna suurinpiirtein sellaista elämä on” kappaleessa Sellaista elämä on). On hienoa, että runouden ystävät arvostavat myös kevyenä pidettyä iskelmälyriikkaa, sillä luulen niitten iskelmien nousevan monen mielessä runouden asemaan.

Keskustelussa nousi esiin myös kysymys siitä, pitääkö runoilijan sielun olla mukana runossa. Minähän olin muutama vuosi sitten pohtivinani sitä, onko runolla itsellään sielu, kun kirjoitin: Onko runollakin sielu? Mites hampaat taikka nielu? Nielemistä niillä riittää, joita runon hampaat kiittää. Runon sielu Aika-jokeen ongen viskaa, riimitrokeen. Mitä lienen sillä tarkoittanut, voisin tietysti näin jälkikäteen väittää, että ajan virrassa runo saattaa saaliiksensa saada jotain, en tiedä mitä. Rantama tuumi, että runoilijoista saatetaan olla kiinnostuneempia kuin heidän runoistaan.

Viitaniemi ihmetteli, miksi ihmiset kuvailevat runouden olevan niin vaikeata. Hän myös ajatteli, että ihmiset eivät välttämättä halua ymmärtää kaikkea runosta. (Sekö mitä ei ymmärrä on sitten se sielu?) Rantama arveli, ettei runojen tulisi tuntua sanaristikon ratkaisemiselta.

Viitaniemi siteerasi Juvosta, joka oli tuuminut, että yksityisen runon synty on pohjimmiltaan yhtä selittämätön kuin itse ihmissielu, joka on eri tilaisuuksissa eritapainen, murtaa sille asetetut kahleet. Jotenkin noin.

Ihan täpäkkä keskustelu. Oli mukava kun sen pystyi seuraamaan netin kautta.

Ugetsu monogatari

Katselin vielä Kenji Mizoguchin elokuvan Ugetsu, kun kerran sekin löytyi Youtuben aarreaitasta. Ugetsu on valmistunut vuonna 1953 ja sitä pidetään huomattavimpana ohjaaja Mizoguchin elokuvista. Kopioin nyt tähän wikipediasta käsikirjoittajain nimet Yoshikata Yoda ja Matsutarō Kawaguchi. Päätehtävissä nähdään Masayuki Mori (Genjuro) ja Kinuyo Tanaka (Miyagi) sekä Eitaro Ozawa (Tobei) ja Mitsuko Mito (Ohama) aviopareina. Mystistä kalvasta neitsyttä Wakasaa esittää Machiko Kyō.

Ugetsu monogatari (monogatari tarkoittaa tarinaa) on suomeksi saanut lisänimekseen kalpean kuun tarinoita. En tiedä mistä tämä laajennus on peräisin, mutta kuten jo edellä tulin maininneeksi, esiintyy elokuvassa Wakasa niminen neito, jota voi hyvällä syyllä kutsua kalvaaksi neitseeksi. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun Japaniin, Biwa-järven maisemiin. Elokuvassa kuullaan musiikkia, joku melodia voi olla soitettu perinteisellä japanilaisella biwa-luutulla. Lavasteet ja puvustus sekä muu maskeeraus on tehty niin hienosti, että välillä tunnelma on kuin vanhasta japanilaisesta kuvakirjasta henkiin herätty.

Teemana on sota, mutta ei suinkaan ainoana teemana. Mukaan on leivottu mystisiä hahmoja, kummitustarinastakin voi puhua, joskaan ei varsinaisesti pelottelumielessä. Elokuvan filosofia tai sen opetus eivät ihan kerralla aukene minulle. On vaikea sanoa, miten elokuvan hahmojen olisi kannattanut toimia – sotatilassa on liian paljon liikkuvia sotilaita.

Mikään iloinen tarina ei ole kyseessä, vaikka kyllä elokuvassa riemun hetkiäkin koetaan. Keskushenkilö Genjuro asuu maalaiskylässä ja toimii savenvalajana. Hän dreijaa käyttöesineitä ja polttaa ne omassa polttouunissaan. Sitten hän vielä myy valmistamansa esineet jossain kaupungissa. Sota on vaarallinen tapahtuma, Genjuro näkee siinä kuitenkin tilaisuuden ansaita. Hän käy myymässä tuotteitaan ja saa niistä hyvän hinnan. Hänen naapurinsa Tobei, jota hän nimittää veljekseen, haaveilee samurain ammatista. Häntä ei huolita joukkoihin, sillä hänellä ei ole haarniskaa eikä keihästä. Vaimot toivoisivat miestensä pysyvän kotona. Toisaalta Genjuron vaimo Miyagi on hyvillään saamastaan uudesta kimonosta.

Kun taistelu lähestyy kylää Genjurolla on vielä savipotit uunissa. Hän tuskailee lähinnä niitten suhteen. Ihan tuurilla saviastiat onnistuvat hyvin, vaikka Genjuro joutuu muitten mukana pakenemaan kylästä. Genjuro lähtee Tobein ja hänen vaimonsa Ohaman kanssa myymään savipotteja Biwa-järven toiselle rannalle kaupunkiin. Siellä Genjuro kohtaa kalvaan neidon, joka haluaa ostaa hänen savipottejaan ja pyytää Genjuroa tuomaan niitä kartanoonsa. Varakas, kaunis nainen on liian hyvää ollakseen totta, mutta köyhiin oloihin tottunutta Genjuroa viedään niin, että nautinnonhalu voittaa itsesuojeluvaiston.

Mitä tästä kaikesta seuraa, ei ainakaan pelkkää hyvää. Toisaalta katsojan kannalta elokuvan näkemys kuoleman ja elämän rajan ylittämisestä on parhaimmillaan jopa lohdullinen. Lopussa elämä jatkuu pienessä, köyhässä maalaiskylässä melkein entiseen malliin. Viimeinen kuva kylästä tuo mieleen kiinalaisen tarinan onnellisten kylästä, jossa kulkija pääsi käymään, mutta ei koskaan löytänyt takaisin sieltä kerran lähdettyään.

Kesto 94 min.

Pari Kenji Mizoguchin elokuvaa

Japanilainen ohjaaja Kenji Mizoguchi (1898 – 1956) ohjasi wikipedian mukaan reilut sata elokuvaa, joista likikään kaikki eivät ole säilyneet. Minä katselin Youtubesta kaksi hänen ohjaamaansa elokuvaa, jotka oli kunnolla tekstitetty englannin kielellä. Näistä varsinkin varhaisempi elokuva kärsi siitä, että minun piti keskinkertaisella englannin kielen taidollani kamppailla tekstin ymmärtämisen kanssa niin että tunnetilan syntyminen kerrottuun oli välillä nihkeää. Katselin ensin sen myöhemmin valmistuneen elokuvan, mutta kerron kumminkin elokuvista valmistumisvuoden mukaisessa järjestyksessä.

Musashino fujin (englanniksi The Lady of Musashino, suomeksi vissiin Musashinon nainen). Valmistumisvuosi 1951. Päätehtävissä Kinuyo Tanaka (Michiko) ja Akihito Katayama (Tsutomu), jotka muodostavat elokuvan hyveellisen lemmenparin, joita syrjähyppyihin ja muihin irrotteluihin tempautuvat sivuhahmot piirittävät kuin kerrassaan pikkupaholaiset.

Elokuvan tapahtumat käynnistyvät Musashinon maalaisidyllissä Tokion suurkaupungin lähellä toisen maailmansodan loppuvaiheissa. Ilmahälytykset ovat arkipäivää. Michikon vanhemmat ryhtyvät kaivamaan sirpalesuojaa tontilleen. Isä ja äiti ovat jo vanhoja. Michiko käy ostosreissulla, mutta joutuu palaamaan sieltä mukanaan vain annokset kaliumsyanidia, jota jaetaan väestölle pahimman (amerikkalaismiehityksen) varalta.

Isä on suorapuheinen ja itkettää tytärtään sanomalla hänelle suoraan, ettei tytär taida oikein tulla juttuun ihmisten kanssa. Isä ei ole koskaan tykännyt miehestä, jonka tytär valitsi puolisokseen. Elokuvan kestäessä katsojalle selviää, että tytär itkee, koska isä on tyttären itsensäkin mielestä oikeassa. Isän ja tyttären yhteisestä kohtauksesta hautausmaan portilla siirrytään suoraviivaisesti isän hautajaisiin. Siunaustilaisuudessa puhutaan, että Japaniin pudotettu pommi ei tainnut olla mikään tavallinen pommi, maailmanloppukin mainitaan. Hautajaiset keskeytyvät ilmahälytykseen.

Tapahtumissa siirrytään pari vuotta eteenpäin. Michikon äitikin on kuollut. Jostain kaukaa, metsäpolkua pitkin vaeltaa Musashinon maille Tsutomu, Michikon serkku, joka on ollut Singaporessa sotavankina useita vuosia. Michiko ja hänen miehensä ottavat Tsutomun asumaan Michikon vanhempien taloon, jota he nyt itse asuttavat. Michikon mies on kirjallisuuden professori, hän on Stendhalin romaanin Punaista ja mustaa lumoissa suhtautuen asioihin melko kyynillisesti.

Kuten kaikille muillekin, myös katsojalle selviää, että hyveellinen Michiko ja hänen serkkunsa Tsutomu tuntevat vetoa toisiinsa. Michiko ei kykene pettämään miestään vaan vaatii Tsutomua lupaamaan, että he pysyttelevät hyveellisinä. Vaelleltuaan kahden kesken Musashinon maisemissa, joitten kauneus saa ne tuntumaan lavasteilta, pari joutuu myrskyn yllättäessä majataloon, mikä tarjoaa houkuttavan tilaisuuden hyveen tieltä poikkeamiseen.

Elokuvan lopussa toivotaan muutosta yhteiskunnassa vallitsevalle turmeluksen tielle.

Kesto 92 min.

Gion Bayashi (englanniksi A Geisha, enkunkielisen wikipedian mukaan japanilainen nimi tarkoittaa festivaalimusiikkia). Valmistumisvuosi 1953. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat sodanjälkeiseen aikaan, mutta geisha-aihe tekee siitä monin paikoin vanhemman näköisen. Päätehtävissä Ayako Wakao (Eiko) ja Michiyo Kogure (Miyoharu) noin enimmäkseen.

Nuori Eiko tarvitsee paikan, jossa elättäisi itsensä. Hän hakeutuu geisha-koulutukseen. Geishat pukeutuvat muinaisaikain tyyliin, liikehtivät sirosti ja tarjoilevat teetä seremonian mukaisesti. Nämä asiat Eiko oppii tarkan koulutuksen aikana. Luonnehdin asiaa vaikka siten, että geishat ovat seremoniallisia seuraneitejä, eivät prostituoituja. Tämä muodostuu elokuvan teemaksi, mikä ei oikeastaan ole kovin kiinnostavaa.

Eiko pääsee heti eka kerralla pitämään seuraa isoille ponssareille, joista toinen ihastuu Eikoon ja toinen Miyoharuun, Eikon kouluttajaan. Antaako vai eikö antaa on kieltämättä vanha seuraleikki, mutta en saanut tästä paljoa irti. Johtajatason mieshenkilöistä eli geishojen asiakkaista tehdään elokuvassa ota&omista-henkisiä. Heidän valttikorttinsa on raha, mikä yllätys.

Samana vuonna kyseisen elokuvan kanssa valmistui Mizoguchin ehkäpä tunnetuin ohjaustyö Ugetsu, johon on pantu paukkuja laajemminkin. Englanninkielisen wikipedian mukaan tosin geisha-aihe on koskettanut ohjaajaa henkilökohtaisesti.

Kesto 85 min.

Sofia Kovalevskaja taideteosten aiheena

Venäläinen matemaatikko Sofia Kovalevskaja (1850 – 1891) asui osan elämästään Ruotsissa, jossa hän toimi matematiikan professorina ensimmäisenä naisena Euroopassa. Sofian – tai Sonjan, jopa Sofjan – elämä on innoittanut paria taiteentekijää kertomaan hänen elostaan. Näistä taideteoksista seuraavaksi jokunen mielipide.

Berget på månens baksida. Ruotsalainen elokuva vuodelta 1983, ohjaus Lennart Hjulström, käsikirjoitus Agneta Pleijel. Päätehtävissä Gunilla Nyroos (Sonja K.), Thommy Berggren (Maxim K.), Lina Pleijel (Foufa), Bibi Andersson (Ann-Charlotte Leffler). Sonjan kotipiikaa esittää Birgitta Ulfsson.

Elokuva keskittyy niihin vuosiin, jolloin Sonja Kovalevskaja eleli Ruotsissa. Isona teemana on naisen asema ja mahdollisuus tehdä uraa kodin ulkopuolella. Tämä onnistuu Sonjalta, mutta rakkaus on mutkikkaampi kysymys. Leskenä elävä Sonja saa ystäväkseen Ann-Charlotte Lefflerin, kirjailijan, joka elää aviossa miehen kanssa, jota ei rakasta. Sonja kertoo, ettei hän ole koskaan ollut rakastunut. Konsertissa Sonjalle esitellään Maxim Kovalevski, joka luennoi yliopistolla sukupuolten tasa-arvosta, vapaista avioliitoista, työntekijöistä omaisuuksien kerryttäjinä ja valtiosta, jonka kuuluisi jakaa näin kertyvää kakkua – ja seuraavalla luennolla on luvassa roomalaista oikeutta. Maxim kosiskelee Sonjaa, mutta Sonja epäröi, hän vaikuttaa suhtautuvan kaikeen epävarmana, kunnes toisin todistetaan.

Omassa työssään Sonja ryhtyy kohoamaan vuorelle, hän tavoittelee ranskalaista Bordin-tiedepalkintoa, jossa rahapalkkion lisäksi olisi luvassa Kuun pimeällä puolella olevan vuoren nimeäminen voittaneen tieteilijän mukaan. Sonjan tutkimuksen aihe käsittelee pyörivien kappaleitten kiintopisteitten määrittelyä, ruotsiksi roterande kroppars fasta punkt. Aihe voitaneen elokuvassa tulkita runollisen symbolisesti. Immeiset pyörivät ympäriinsä löytämättä elämälleen kiinnekohtia.

Maximin Sonja nai ja kiintopiste löytyy sieltä mistä pariskunnilla yleensä, noin alkuun ainakin. Muuten Maxim pyörii ympäriinsä kuin samannimisen konekiväärin piippu eikä vapaa avioliitto jää tyhjäksi käsitteeksi. Sonja on odottanut rakkautta niin kauan, ettei hän kestä tätä vaan tulee mustasukkaiseksi. Samalla Ann-Charlotte jättää miehensä ja ryntää toisen miehen perässä Italiaan. Sonjan tytär Foufa kasvaa äitinsä kodissa yksinäisenä, katsellen häkkilintua, Fjodoria, joka joutuu hänkin elämään häkissään yksin, ilman kaveria.

Elokuva on toteutettu kunnioituksella aiheeseen, aikakausi on pukuja ja rekvisiittoja myöten hienosti esillä.

Kesto 101 min.

Alice Munro: Liian paljon onnea. (Too Much Happiness) Niminovelli vuonna 2009 ilmestyneessä kokoelmassa, suomentanut Kristiina Rikman. Novellin pituus alle 70 sivua.

Alice Munro käy läpitse Sofja Kovalevskajan eloa lähtien liikkeelle hänen varhaista kuolemaansa edeltävästä vuodenvaihteesta. Hän esittelee Sofjan ja Maksimin ja alkaa sitten kertoa Sofjan elämästä takautumien kautta. Tämmöinen takautumakeino rasittaa minua lukijana. Mikä siinä aikajärjestyksessä pysymisessä niin mutkallista olisi?

Luettavuus paranee huomattavasti, kun novellissa päästään aikajärjestykseen. Vierailu Berliinissä professori Weierstrassin luona on novellin parasta antia. Vanha professori näyttäytyy ainakin minulle juuri sellaisena kiinnekohtana, joka olisi Sofjan elämän voittojen tielle kääntänyt. Vaikka saahan hän tieteellisen voiton, mutta novellin lopun paljastukset hänen terveydentilastaan saavat voiton näyttämään liian suurilla uhrauksilla hankitulta.

Munro keskittyy novellissaan varsinkin Maksim Kovalevskiin sekä Sofjan ensimmäiseen puolisoon ja sisareen, samoin kuin Sofjan perheen asenteisiin. Sofjan kirjalliset harrastukset tuodaan esille, mutta hänen yhteistyönsä tällä alalla Ann-Charlotte Lefflerin kanssa (esim. yhteinen näytelmä) jätetään mainitsematta. Munro on silti tehnyt kiitettävästi tutkimustyötä novelliaan varten, tutustunut mm. Sofjan kirjoittamiin kirjeisiin, joten hänen tekstinsä tuntuu luotettavalta.

Ruotsi mainitaan usein hyvänä asuinpaikkana, turvallisena, rauhallisena ympäristönä, luottavaisena ja luotettavana maana. Vain novellin loppuvaihe tapahtuu Ruotsissa.

Wikipediasta löytyy kuva Kuun kraatterista, joka on saanut nimekseen Kovalevskaya.

Muutama vanhempi elokuva

Vanhempia amerikkalaisia elokuvia pre-Code Hollywood-aikakaudelta olen katsellut Youtubesta.

Paid. Amerikkalainen rikoselokuva vuodelta 1930, ohjaus Sam Wood. Päätehtävissä on Joan Crawford, jonka ympärillä on joukko rikollisia ja toinen joukko poliiseja sekä muutamia muitakin henkilöitä näytteleviä hahmoja.

Tarinan juoni tulee selkeästi esiin jo alussa, kun Mary (Crawford) tuomitaan varkaudesta syyttömänä vähintään kolmeksi vuodeksi vankeuteen. Hänet on lavastettu syylliseksi ja ennen poistumistaan oikeussalista hän vannoo kostavansa varakkaalle herralle, joka kevein mielin toimitti hänet kiven sisään. Kyseessä on siis tavallaan naisimmeinen Monte Criston kreivinä.

Vapauduttuaan vankilasta ja opittuaan siellä kaikki vähän fiksummat kieroudet, Mary alkaa toimia kuten kylmähermoinen rikollinen. Hänestä tulee kiristäjä, joka saattaa nuorista tyttösistä kiinnostuneet setämiehet maksamaan, etteivät joudu oikeuden eteen. Mary kasvattaa ympärilleen oikein koplan ja hankkii taitavan lainoppineen suojelemaan omiaan. Lopulta Mary joutuu tiukan paikan eteen haukatessaan liian ison palan. Poliisi on virittänyt hänen koplalleen ansan ja siitä pääseminen merkitsee voittoa, joka murtaa sydämensä paaduttaneen Maryn.

Kesto 86 min.

Min and Bill. Vuoden 1930 amerikkalainen draama-komedia, joka muljahtaa loppua kohti vahvasti draaman puoleen. Ohjaus George W. Hill, elokuva perustuu Lorna Moonin romaaniin Dark Star, käsikirjoituksen elokuvaan tekivät Frances Marion ja Marion Jackson. Päätehtävissä Wallace Beery (Bill) ja ennen kaikkea Marie Dressler (Min), joka sai osastaan Oscarin. Dorothy Jordan esittää teinityttö Nancyä, jonka Min on ottanut hoitaakseen hänen hepsankeikka-äidiltään Bellalta (Marjorie Rambeau).

Elokuva alkaa leppoisan realismin kuvin, mutta pian käynnistyy vauhdikas tilannekomedia merellä, sataman tuntumassa. Sitten siirrytään Minin kolmannen luokan rantaravintolaan, jossa Bill, selkeä komediallinen hahmo pyrkii pääsemään käsiksi Minin rahoihin tai viinoihin tai molempiin. Nancy saa hoitaa työtehtävät. Poliisi käy lastensuojelun merkeissä kyselemässä Nancyn koulunkäynnistä. Nancylle tarjotaan mahdollisuutta muuttaa keski-ikäisen pariskunnan luo, niin että koulu tulisi käytyä eikä lapsen tarvitsisi tehdä työtä. Min ei suostu ehdotukseen.

Elokuvassa riittää käänteitä. Wallace Beery on komediallinen hahmo, kun taas Marie Dressler on tiukka täti, jolle ei ryttyillä, hän pitää sen minkä on itselleen luvannut. Mihin se Minin johtaa, se selviää kun elokuvan katselee suloisen-katkeraan loppuun saakka.

Kesto 66 min. Tämän elokuvan tietoja poimin wikipediasta.

En natt. Ruotsalainen draamaelokuva vuodelta 1931. Ohjaaja Gustaf Molander, käsikirjoitus Ragnar Hyltén-Cavallius. Päätehtävissä Björn Berglund (Armas), Ingert Bjuggren (Marja), Uno Henning (Vilhelm). Armaan ja Vilhelmin äitiä, everstinnaa, esittää Gerda Lundequist, Marjan sukulaisena, mylläri-Minkana nähdään Karin Swanström.

Tapahtumat käynnistyvät Minkan myllytuvalla Salossa, joka sijaitsee lähellä Venäjän rajaa, ajallisesti toiminta sijoittuu Venäjän vallankumouksen aikoihin. Huipennus nähdään sisällissodan melskeissä samalla seudulla. Armas heilastelee venäläisen Marjan kanssa. Alussa Marja laulaa ja soittaa balalaikalla balladin ritarista, joka nousee haudastaan vieraillakseen rakastettunsa luona – aamulla hänen on poistuttava takaisin leposijoilleen. Kyseessä on ihan selvästi vanhaan perinteeseen perustuva tyylikikka, jossa katsojalle heti alussa syötetään elokuvan tulevat tapahtumat ja katselunautinto syntyy siitä, kun katsoja seuraa henkeään pidätellen miten tarkoin ennuste pitää paikkansa. Tätä samaa jippoa käytetään nykyään sääennusteissa.

Armas on aatelisperheestä, suvun herraskartanosta Koistulasta ei Minkan myllylle ole pitkä matka. Armaan äiti ja veli Vilhelm ovat selkeästi konservatiiveja. Kun Armas ilmoittautuu vallankumoukselliseksi, hänen äitinsä pistää välit kerrasta poikki. Armas kumminkin lähtee sotimaan vallankumouksen puolesta Venäjälle ja palaa lopulta kotiseudulleen jatkamaan tätä sarkaa, vaikkakin epäilys vallankumouksen suhteen näkyy jo hänen väsyneillä kasvoillaan. Kohtalokas yö käynnistyy, kun Armas jää porvarillisten joukkojen vangiksi lähellä Koistulaa ja kohtaa veljensä Vilhelmin silmästä silmään.

Elokuvassa on tuttua musiikkia, Tshaikovskin baletista Romeo ja Julia on pari kohtaa, jotka tunnistaa kuuluisasta alkusoitosta, Venäjällä vedellään ruotsiksi Kansainvälistä ja lopussa marssitaan leijonalipun alla laulaen uljaasti Ateenalaisten laulua på svenska, Viktor Rydbergin sanoin ja säveltäjämestari Sansipeelin sävelin.

Kesto 77 min. Poimin tähän tietoja Svensk Filmdatabas-sivustolta. Elokuvan katselin Youtubesta.

Aprillipäivän teksti-tv

 

 

Pre-Code Hollywood -elokuvia

Vuoden 1934 heinäkuun alusta astui Yhdysvaltain elokuvamaailmassa voimaan Hayes Code. Elokuvien tuotantoyhtiöt alkoivat harjoittaa elokuvien sensuroimista moraalisesti arveluttavasta sisällöstä. Sitä ennen nämä nk. pre-Code -elokuvat saattoivat sisältää rohkeita juttuja, joita voi ponkailla pienellä tsägällä vaikka Youtubesta. Toisinaan kyseisiä elokuvia esitetään Suomen televisiossa ihan tekstitettyinä. Nykyään näitä elokuvia tuskin liiemmälti sensuroitaisiin. Viehätys vanhaan syntyy siitä, mitä elokuvat kertovat aikansa elosta ja minun mielestäni myös siitä, miten näytteleminen osaakin olla paikoitellen niin aidontuntuista.

Katselin kaksi pre-code ajan elokuvaa. Ensimmäinen niistä on näytelmän sovitus elokuvaksi ja toinen on erikoinen musiikkielokuva, joka yltyy perin titanicillisiin mittoihin.

Double Door. Perustuu samannimiseen suosittuun näytelmään, jonka kirjoitti Elizabeth A. McFadden, elokuvaksi käsikirjoittivat Jack Cunningham ja Gladys Lehman. Elokuvan ohjasi Charles Vidor, valmistumisvuosi 1934. Päätehtävissä Evelyn Venable ja Mary Morris. Tärkeitä sivuosia esittävät Ann Revere, Kent Taylor, Colin Tapley ja Guy Standing.

Kyseessä on jännäri. Victoria on vanhin kolmesta sisaruksesta, jotka asuttavat suurta taloa New Yorkin keskustassa. He ovat asuneet talossa koko ikänsä. Vanhemmat ovat kuolleet, mutta heidän tuhkauurnansa vahtaavat tapahtumia suuressa olohuoneessa, jonka ikkunat kaihtimia myöten pidetään yleensä suljettuina. Sisarukset ovat erittäin varakkaita, eikä Victoria aio luopua varallisuudesta.

Kun velipoika Rip menee naimisiin, kääntää Victoria kälylleen selkänsä. Rip haluaisi lahjoittaa morsiamelleen Annelle suvun omistaman puolen miljoonan dollarin arvoisen helminauhan, mutta Victoria ottaa sen haltuunsa, koska arvelee nuorikon tavoittelevan vain miehensä suvun rahoja. Victoria vie helminauhan isänsä vanhaan salahuoneeseen kahden kätketyn oven taakse. Vain Victorian alistama sisar Caroline tietää salaisesta huoneesta, jonka isä oli rakennuttanut saadakseen nukkua rauhassa.

Elokuva toimii henkilöhahmojen luonteitten johdattamana. Victoriasta on rakennettu niin piinaavan pirullinen, että katsoja alkaa pian toivoa hänen kivuliasta loppuaan. Koska Victorian (Mary Morris) ja Carolinen esittäjät olivat esittäneet osiaan jo Broadway-näytelmässä, eivätkä muutkaan ihan aloittelijoilta vaikuta, on elokuvan vuoropuhelua helppo seurata, sanoista saa selvän eivätkä tunnetilatkaan jää arvailujen varaan. Anne (Evelyn Venable) värisyttää ääntään epävarmana nuorikkona niin uskottavasti että tekisi mieli ohjeistaa häntä lähtemään talosta kun vielä kerkeää.

Kesto 75 min.

Madam Satan. Komediallinen musiikkielokuva, ohjaus Cecil B. DeMille, valmistumisvuosi 1930. Päätehtävissä Kay Johnson, Reginald Denny, Lilian Roth ja Roland Young.

Nuori, kaunis, vaalea ja varakas Angela (Kay Johnson) lukee aamulehdestä miehensä törttöilleen kylillä ja joutuneen oikeuteen seurassaan naisimmeinen. Mies palaa kotiinsa kaverinsa Jimmyn kanssa ja he menevät yhdessä suihkuun, josta Angela heidät yhyttää. Juhlatuulta on vielä jäljellä, sillä miehet kylpevät vaatteet päällään. Kun jonkinmoinen selviäminen on tapahtunut kuulustelee Angela miehensä kaveria, joka joutuu tunnustamaan, että lehdessä mainittu nainen on nimeltään Trixie. Angela päättää vierailla naisen luona.

Vierailu Trixien luona sisältää minusta niin hienoa näyttelyä, että on vaikea uskoa katselevansa lähes satavuotiasta elokuvaa, pre-Code sen sijaan kuulostaa hyvin uskottavalta. Angela saa varmuuden, että hänen miehellään on jo pitemmän aikaa ollut suhde Trixien kanssa. Jimmy, joka on hänkin Trixien luona, neuvoo leikillään Angelaa tulemaan naamiaisjuhliin, jotka hän järjestää zeppeliinissä (!). Jimmy ehdottaa, että Angela pukeutuisi enkeliksi, niin olisi varmaan ainut enkeli niissä geimeissä.

Angela saapuu naamiaisiin pukeutuneena mustaksi Madam Sataniksi, joka puhelee ranskalaisittain. Naisimmeisistä järjestetään huutokauppa ja korkeimmasta tarjouksesta kilpailevat Angela ja Trixie. Jos jaksaa kuunnella vanhoja iskelmiä, saa aikansa odotettuaan nähdä aika yllättävän spektaakkelin, kun taivahan tuomio kohtaa zeppeliinissä juhlijoita. Kyseessä on komedia, joten kaikki selviytyvät vaikkei kaikille riitäkään laskuvarjoa.

Kesto 116 min.