Juhannuskirkossa Siilinjärvellä

Kävin taas kerran pitkästä aikaa juhannuskirkossa Siilinjärvellä. Juhannuksena on mahdollista kokea sanajumalanpalvelus, mikä tarkoittaa, ettei ehtoollista ole tarjolla. Tämän vuoksi osallistujamäärä juhannuksen jumalanpalveluksissa on kohtuullinen, tällä kertaa laskin kirkossa olleen noin 20 seurakuntalaista pastorin, suntion ja kanttorin lisäksi. Kanttori muuten tarjoili kuulijoille kevyttä klassillista: alkusoittona oli Aamutunnelmia, Griegin musiikkia näytelmään Peer Gynt ja lopuksi kuultiin Vivaldin vuodenaikojen concerto grosso -sarjan Kevätosion Allegro, joka kirvoitti kuulijoilta spontaanit kättentaputukset.

Pastori Ville Hassinen puhui seurakunnalle Johannes Kastajasta, jonka syntymää juhannuksena muistellaan ja muistutellaan muillekin. Johannes oli Jeesuksen serkkupoika, joka jo äitinsä Elisabetin kohdussa ollessaan ihan hypähti, kun Jeesusta odottava Maria saapui vierailulle. Pastori ei tosin tainnut tätä mainita vaan hän keskittyi ilokseni puheessaan tieasioihin. ”Tasoittakaa Herralle tie.” (Joh.1:23) Hän puhui omasta kokemuksestaan muistellen moottoritien tuloa Siilinjärvelle. Tie oli ensin pitänyt suunnitella, sitten raivata ja tehdä siihen tarkat kallistuskulmat. Johannes Kastaja oli ollut tienraivaaja Jeesukselle. Kulmakivien asettelu jäikin sitten Mestarin hommaksi. Pastori kuitenkin selitti seurakunnalle kallistuskulmien merkitystä. Tien kallistus johtaa sadevedet ja sulamisvedet pois ja mutkien kallistus helpottaa ohjausta. Raamatussa taidetaankin mainita, että mutkat tulisi suoristaa ja louhikot tasata teiksi. Liiallinen mutkien suoristaminen saattaa tosin johtaa jutut samoille teille kuin nämä minun tekstini, joissa on usein enämpi intuitiota kuin tietoa. Jeesuksen osaksi oli valittu louhikkoinen loppu.

Pastori kertoi myös teitten koristelusta viitaten Siilinjärven keskustaan, hiljattain puretun kunnantalon eteen, liikenneympyrän keskelle sijoitettuun vinkeään taideteokseen, josta on kuulemma käytetty nimeä ”savolainen suorakulma”. Kyseisen Ihana-taideteoksen tekijät ovat sukunimiltään presidentillisiä – nimittäin kuvataiteilija Viliina Koivisto ja arkkitehti Mark Nixon.

Jumalanpalveluksessa laulettiin joitakin virsiä, joista yhden osasin vaikken muistakaan mistä. Kyseessä on virsi 258, virsikirja.fi -sivustolta luen, jotta Hemminki Maskulaisen sanat vuoden 1605 virsikirjaan on uudistanut Elias Lönnrot vuonna 1864 ja niitä on muovaellut virsikirjakomitea vuonna 1937 – Lauri Pohjanpää sihteerinä ja kieliasun tarkastajana. Kyseessä on aidosti juhannusvirsi, se siis kertoo siitä miten Johannes Kastaja muokkasi maata Jeesuksen tuloa varten: ”Profeetta tietä Kristuksen valmistaa eteen ihmisten.” Sävelmän kerrotaan olevan toisinto Pohjanmaalta. Kyseistä sävelmää käyttää myös virsi 107, jonka kohdalta löytää halullinen lukija lisää tietoa sävelmän alusta ja perästä sekä näitten tasoituksesta. En jaksa muotoilla tietoja uudelleen vaan lisään ne sävelmän osalta tähän sellaisena kuin ne virsikirja.fi -sivuilta virren 107 kohdalta löytyvät:

”Vanhat hymnisävelmät olivat jo 1600-luvulla jääneet pois käytöstä ja korvautuneet uudemmilla. Vuonna 1986 hymniyhdistelmän sävelmäksi osoitettiin Pohjanmaalta muistiin merkitty ja kolmijakoiseen sävellajiin sijoitettu toisinto. Se pohjautuu vuoden 1702 kokoelmassa Yxi Tarpelinen Nuotti-Kirja olevaan sävelmään, jonka esikuvat näyttävät olevan 1500-luvun Puolassa ja Böömissä.”

Virren 258 viidennessä säkeistössä mainitaan kuolon varjossa, synnin vankeina istuvista, jotka Kristus vapahtaa ja rauhan tielle johdattaa. En edes tuntenut pistoa sydämessäni, sillä koen että kyllä ne toisetkin pojat varjojen teillä vaeltavat. Kuten minä itse vaelsin kirkkoon tullessani, eikä se siitä muuksi muutu. Lippahattunikin unohdin seurakuntatalon vessaan, mutta onneksi muistin käydä hakemassa sen kirkonmenojen jälkeen. Ilmankos päivän lukukappaleessa (Jes. 51:6) julmistellaan seuraavasti:

”Taivas hajoaa kuin savu ja maa ratkeaa kuin kulunut vaate, sen asukkaat kuolevat kuin kärpäset.”

Kotimatkalla otin muutaman kuvan päivän tekstin pohjalta ja kuvasin myös Siilinjärven tulevan katuruokatapahtuman mainoksen ja kauniiksi laitetun Apteekkarinpuiston. Hiki tuli kotia kävellessä, mutta perillä odotti reilu annos lettuja, joita nautin vadelmamarmeladin kera.

Hämeenlinna

Vierailin vaimoni kanssa Hämeenlinnassa, koska meistä kumpikaan ei ollut ennen siellä käynyt. No, ehkä junan kyydissä on siitä sivuitse ajeltu pari kertaa.

Ajelimme Kanta-Hämeeseen vaimoni autolla, minulla ei autoa olekaan, kun olen niin köyhä. Minä kumminkin ajoin koko menomatkan, takaisin tullessa vaihdeltiin ajovuoroa. Ensin pysähdyttiin Jyväskylän keskustan eteläpuolella Keljonkankaan ABC:llä, jossa oli tietysti remontti meneillään ulkoalueilla. Ravintolassa oli paljon einehtijöitä, saimme silti ikkunapöydän, josta sai seurata remontin etenemistä. Söin runsaasti ja unohdin lippalakkini sinne ikkunapöytään. Paluumatkalla kävimme noutamassa sen, kun kerran tytär oli sen Australiasta tuonut.

Sitten käytiin Jämsässä sijaitsevalla Juvéninkoskella. Siellä haavoituin käteen, kun yritin päästä kosken alajuoksulle väärältä puolelta, risu repäisi kyynärvarren verelle. Opasteet olivat pienellä jossain tuonnempana. Koski oli komea ja vettä kulki innolla alaspäin.

Koskelta jatkoimme Lahtisen huopatossutehtaalle, jossa on tehtaanmyymälä. Vaimo osti sieltä kumipohjaiset lipokkaat työjalkineiksi. Koska olimme ainoat asiakkaat, vitsailin, että onko täällä nyt hiljaista kuin huopatossutehtaalla. Myyjä oli kuullut jutun ennenkin.

Sitten ajoin vähän harhaan, mutta kun kysyttiin neuvoa, niin päästiin takaisin ysitielle Tampereen suuntaan. Tamperetta lähetessä liikenne yltyi. Vaimo katseli navigaattoria ja neuvoi mistä piti kääntyä, että päästiin Pälkäneentielle. Kun neljän ruuhka hellitti, ajeltiin hyvää matkavauhtia, ohitettiin lasikatolla päällystetty Pälkäneen rauniokirkko ja vaimo sai otettua siitä kuvan vauhdissa. Olin etukäteen katsellut reittejä, joten osasin melkein ilman navigaattoria ajaa Hattulan Pyhän Ristin kirkolle. Se on todellakin keskiaikainen kuvakirkko, kunnioitusta herättävä tiilirakennus 1400-luvun lopulta. Katto on palanut usein ja kirkkoa on laajenneltu. Joskus 1700-luvulla tehtyä saarnastuolia kannatteli Pyhä Kristoffer – tai kuten kirkon esittelijä korjasi – Pyhä Kristoforos. Vaikea sanoa, miksi 1700-luvulla on vielä katolisia pyhimyskuvia laadittu, ehkä Krisse on tuotu jostain toisesta kirkosta? Vanhempi saarnastuoli on yhä kirkossa, lienee maamme vanhimpia. Kirkon tunnelmaa elävöittivät naakat, jotka lentelivät kirkon ympärillä ja istuskelivat kattorakenteilla.

Kun nämä must nähtävyydet reitin varrelta oli nähty, ajattelin, että käydään vielä Aulangolla ennen kuin mennään majapaikkaan. Kiersin autolla Vanajaveden kapeikon pohjoisen puolelta, ettei tarvinnut ajaa Hämeenlinnan kautta. Aulangon reissu sujui ihan ok. Käveltiin metsässä katsellen valkovuokkoja. Lopulta löydettiin se näkötorni ja kavuttiin pitkät rappuset ylös. Vaikka yleensä en kärsi korkean paikan kammosta, nyt en uskaltanut mennä edes tornin reunalle. Vaimo sen sijaan otti valokuvia reippaasti. Näköalat ylhäältä ovatkin ensiluokkaiset.

Käytiin kauppakeskus Goodmanin S-marketissa ostamassa syötävää ja juotavaa, valikoima oli jokseenkin sama kuin Siilinjärvellä. Alkosta ostin muovisen pullon valkoviiniä. Auto löydettiin parkkihallista, kunhan ensin seikkailtiin väärässä kerroksessa. Majoituimme mukavaan asuntoon, jonka olimme netistä löytäneet. Siellä oli kaikki ok, kuten koko Hämeenlinnassa.

Seuraavana päivänä sää oli epävakainen. Ajoimme auton keskustaan ja jalkauduimme katselemaan kaupunkia. Hämeenlinna vaikutti siistiltä ja rauhalliselta. Kuvasin joitakin komeita rakennuksia, minkä jälkeen jatkoimme Hämeen linnaan. Siellä oli paljon nähtävää. Linna on rakennettu ylemmiltä osiltaan tiilistä, alaosa graniittia. Oppaat eivät häirinneet, kävijöitä oli vähän. Kokeilin päälleni käytettyä haarniskaa, olen sen verran harteva, että haarniska tuntui vatsan seuduilta kitjakkeelta. Otin kuvan hilparista, kun sellaisen kerran näin. Myös upea paarivaate keräsi jakamattoman huomioni.

Kun olimme linnassa toimineen naisvankilan elosta kertovalla osastolla, vaimoni huomautti, että oli hänen syntymäpäivänsä. Häpeäkseni olin sen unohtanut, olin ajatellut aiemmin että huopatossut olisivat hänen syntymäpäivälahjansa. Koetin paikata epähuomiotani käyttämällä vaimoani asemuseossa, jossa oli esillä mörssäreitä ja neuvostoliittolaisvalmisteisia ajoneuvoja. Hän sai vaivoin peiteltyä innostustaan.

Käytiin kuitenkin kahvila Hoffissa kakkukahvilla. Sieltä poistuessamme huomasimme seinällä esitteen, jossa kerrottiin Iittalan naivistisen taiteen näyttelystä. Laskeskelin kuumeisesti aikataulua, sillä sulkemisaikaan oli enää 80 minuuttia. Onneksi Hämeenlinnan keskustan ja Iittalan välillä on pitkä moottoritieosuus, jossa saa ajaa 120 km/h. Meille jäi melkein tunti aikaa tutustua näyttelyyn ja kyllä se kannatti! Upeita teoksia monilta omaleimaisilta tekijöiltä. Tietyt taiteilijat muodostuivat suosikeiksemme. Vaimo tykkäsi Kikka Nyrénin ja minä Maija Kanervan töistä.

Maija Kanerva tekee linopiirroksia, joissa on paljon yksityiskohtia. Netissä kerrotaan hänen kuvaavan mielellään kissoja, mutta töissä jotka vetosivat minuun, en niinkään nähnyt kissoja vaan kaloja. Kuvissa on pääosassa elävä vedenalainen maailma ja sen hiljaisena, elottoman oloisena vastakohtana maanpäällinen kaupunkinäkymä. Linopiirroksia elävöittää sinisillä pastellisävyillä värjätty meri. Jokainen tulkitsee kuvia omista lähtökohdistaan ja Kanerva on antanut katselijalle vinkiksi kenties töittensä johdattajana toimineita laulunpätkiä, usein Juice Leskisen sanoituksista. Muutamalla eurolla ostin itselleni postikortin kappaleesta Syvänmeren sukeltaja nimensä saaneesta teoksesta ”Hukuin, nukuin, heräsin – mä täältä löysin taivaan”. Toisen kortin hankin vaimolleni Edith Södergranin runon pohjalta nimetystä teoksesta ”Kummalliset kalat liukuvat syvyydessä, tuntemattomat kukat loistavat rannalla”. Näistä molemmista ja muistaakseni jostakin muustakin teoksesta nousi mieleeni Aaro Hellaakosken runoista löytyvä ajatus mystisestä tarkkailijasta, joka silmäilee maailmaa veden alta, pohjamudista, sen kummemmin keskittymättä ihmisen tekemisiin:

Hourailen vain, hourailen

raskaanlaisen ja mustan mietteen
tuijottajasta pohjalietteen
syvien syrjällä vaikenevalla
vetten hirveän painon alla.

(katkelma Aaro Hellaakosken runosta Pohjalla, kokoelmasta Hiljaisuus, vuodelta 1949)

Kotimatka sujui kohtalaisesti. Vaimo ajoi osan matkasta, koska olin niin kovin väsynyt.

Juvéninkoski

Hattulan Pyhän Ristin kirkko

Aulanko

Haarniska, Hämeen linna

Vankilamuseo

Tykinvetolaite

Mitenkä lukeja runoja?

Kuopion kaupunginkirjastolla oli eilen keskustelu runoista. En päässyt sinne paikan päälle, mikä oli ehkä kaikkien kannalta hyvä. Sitä paitsi keskustelun voi kuunnella ja katsella youtubesta osoitteella: https://www.youtube.com/watch?v=F_IXL2Bn5ZQ . Niinpä minäkin saatoin seurata keskustelun kaarteita ja väittää mielessäni vastaan sekä kiitellä keskustelijoita hyvistä mielipiteistä ja mielenkiintoisista tiedoista.

Haastattajana toimi toimittaja ja kirjailija Riitta Kylänpää, jonka tentattavina olivat kriitikko ja kulttuuritoimittaja Vesa Rantama sekä runoilija Helvi Juvosesta elämäkerran kirjoittanut Katri Viitaniemi.

Ajatuksena keskustelussa oli määränä olla miten lukea runoja ja kirjoittaa niistä. Ehkäpä tämä lukemistaan runoista kirjoittaminen jäi keskustelussa vähemmälle tai sitten se käsiteltiin siihen tapaan, etten ehtinyt huomata sitä? Alussa Vesa Rantama kertoi tosin miten jossain runokilpailussa runoja valikoidessa joutuu lukemaan autolastillisen runoja, niin ettei kokemus ole yksinomaan miellyttävä. Ja tietysti Rantama on kirjoittanut esseeteoksen Runominän vuosi, jossa hän kertoo vissiin jotain runojen lukemisesta.

Enemmän ehkä käytiin läpi sitä, mitenkä immeisten on edelleen vaikea päästä sisään ei-mitallisen ja ei-riimitellyn runouden maailmoihin. Vesa Rantama oli sitä mieltä, että vaikka runon on sisällettävä sepittäjänsä tunnelatinkia, ei se pelkästään riitä, vaan runo tulee osata laatia taidolla. Ihan keskustelun lopulla, yleisökysymyksen herättämänä Rantama palasi aiheeseen runosta kuvana. Hän nosti esiin suomalaiseen runouteen vaikuttaneitten Kiinan ja Japanin runojen lyhyen ilmaisun voiman, jossa jopa yhdestä sanasta, tai sitä esittävästä kirjainmerkistä, avautuu runo, joka aukenee moneen suuntaan. (Näin minä itse sen ymmärsin!) Katri Viitaniemi ilahtui ajatuksesta runosta muuttuvana kuvana, joka kehittyy aikain saatossa lukijan sitä tulkitessa. Hän kuvasi Helvi Juvosta rakkausrunoilijana, vaikkei häntä aikanansa rakkausrunoilijaksi mainittu. Tutustuminen Helvi Juvosen elämään ja hänen omiin ajatuksiinsa, joita oli säilynyt hänen kirjoittamiensa kirjeitten kautta, oli avannut runot Viitaniemelle uudella tavalla. Niinpä Viitaniemi jopa oli ajatellut, ettei runokirjasta voi noin vain sanoa milloin se on luettu, koska näkemys runosta saattaa muuttua iän myötä. Toisaalta voisi mielestäni ajatella, että sehän se vasta opettaakin runon lukijaa, jos huomaa runosta uusia asioja vielä aikain kuluttua.

”Jokaisella sanalla on oltava oma ilmaisutehtävä runossa.” Näin kertoo Viitaniemi Helvi Juvosen kirjoittaneen tarkoittaen, että mitan ja riimittelyn takia ei runossa saisi käyttää tarpeettomia sidesanoja. Tätä mieltä voi tietenkin runoilija olla. Mutta voi olla toisenlaisiakin mielipiteitä. Kuten Rantama myöhemmin toi esiin, ei vaikkapa Juice Leskinen noudattanut tällaista kantaa iskelmälyriikassaan. Ja minun mielestäni Juice onnistui teksteissään monin paikoin aika mainiosti. Juha Vainio kirjoitti myös erinomaista iskelmälyriikkaa, jossa on parhaimmillaan puhekielenomaisesti viety kuvausta eteenpäin (”sillä suoraan sanottuna suurinpiirtein sellaista elämä on” kappaleessa Sellaista elämä on). On hienoa, että runouden ystävät arvostavat myös kevyenä pidettyä iskelmälyriikkaa, sillä luulen niitten iskelmien nousevan monen mielessä runouden asemaan.

Keskustelussa nousi esiin myös kysymys siitä, pitääkö runoilijan sielun olla mukana runossa. Minähän olin muutama vuosi sitten pohtivinani sitä, onko runolla itsellään sielu, kun kirjoitin: Onko runollakin sielu? Mites hampaat taikka nielu? Nielemistä niillä riittää, joita runon hampaat kiittää. Runon sielu Aika-jokeen ongen viskaa, riimitrokeen. Mitä lienen sillä tarkoittanut, voisin tietysti näin jälkikäteen väittää, että ajan virrassa runo saattaa saaliiksensa saada jotain, en tiedä mitä. Rantama tuumi, että runoilijoista saatetaan olla kiinnostuneempia kuin heidän runoistaan.

Viitaniemi ihmetteli, miksi ihmiset kuvailevat runouden olevan niin vaikeata. Hän myös ajatteli, että ihmiset eivät välttämättä halua ymmärtää kaikkea runosta. (Sekö mitä ei ymmärrä on sitten se sielu?) Rantama arveli, ettei runojen tulisi tuntua sanaristikon ratkaisemiselta.

Viitaniemi siteerasi Juvosta, joka oli tuuminut, että yksityisen runon synty on pohjimmiltaan yhtä selittämätön kuin itse ihmissielu, joka on eri tilaisuuksissa eritapainen, murtaa sille asetetut kahleet. Jotenkin noin.

Ihan täpäkkä keskustelu. Oli mukava kun sen pystyi seuraamaan netin kautta.

Ugetsu monogatari

Katselin vielä Kenji Mizoguchin elokuvan Ugetsu, kun kerran sekin löytyi Youtuben aarreaitasta. Ugetsu on valmistunut vuonna 1953 ja sitä pidetään huomattavimpana ohjaaja Mizoguchin elokuvista. Kopioin nyt tähän wikipediasta käsikirjoittajain nimet Yoshikata Yoda ja Matsutarō Kawaguchi. Päätehtävissä nähdään Masayuki Mori (Genjuro) ja Kinuyo Tanaka (Miyagi) sekä Eitaro Ozawa (Tobei) ja Mitsuko Mito (Ohama) aviopareina. Mystistä kalvasta neitsyttä Wakasaa esittää Machiko Kyō.

Ugetsu monogatari (monogatari tarkoittaa tarinaa) on suomeksi saanut lisänimekseen kalpean kuun tarinoita. En tiedä mistä tämä laajennus on peräisin, mutta kuten jo edellä tulin maininneeksi, esiintyy elokuvassa Wakasa niminen neito, jota voi hyvällä syyllä kutsua kalvaaksi neitseeksi. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun Japaniin, Biwa-järven maisemiin. Elokuvassa kuullaan musiikkia, joku melodia voi olla soitettu perinteisellä japanilaisella biwa-luutulla. Lavasteet ja puvustus sekä muu maskeeraus on tehty niin hienosti, että välillä tunnelma on kuin vanhasta japanilaisesta kuvakirjasta henkiin herätty.

Teemana on sota, mutta ei suinkaan ainoana teemana. Mukaan on leivottu mystisiä hahmoja, kummitustarinastakin voi puhua, joskaan ei varsinaisesti pelottelumielessä. Elokuvan filosofia tai sen opetus eivät ihan kerralla aukene minulle. On vaikea sanoa, miten elokuvan hahmojen olisi kannattanut toimia – sotatilassa on liian paljon liikkuvia sotilaita.

Mikään iloinen tarina ei ole kyseessä, vaikka kyllä elokuvassa riemun hetkiäkin koetaan. Keskushenkilö Genjuro asuu maalaiskylässä ja toimii savenvalajana. Hän dreijaa käyttöesineitä ja polttaa ne omassa polttouunissaan. Sitten hän vielä myy valmistamansa esineet jossain kaupungissa. Sota on vaarallinen tapahtuma, Genjuro näkee siinä kuitenkin tilaisuuden ansaita. Hän käy myymässä tuotteitaan ja saa niistä hyvän hinnan. Hänen naapurinsa Tobei, jota hän nimittää veljekseen, haaveilee samurain ammatista. Häntä ei huolita joukkoihin, sillä hänellä ei ole haarniskaa eikä keihästä. Vaimot toivoisivat miestensä pysyvän kotona. Toisaalta Genjuron vaimo Miyagi on hyvillään saamastaan uudesta kimonosta.

Kun taistelu lähestyy kylää Genjurolla on vielä savipotit uunissa. Hän tuskailee lähinnä niitten suhteen. Ihan tuurilla saviastiat onnistuvat hyvin, vaikka Genjuro joutuu muitten mukana pakenemaan kylästä. Genjuro lähtee Tobein ja hänen vaimonsa Ohaman kanssa myymään savipotteja Biwa-järven toiselle rannalle kaupunkiin. Siellä Genjuro kohtaa kalvaan neidon, joka haluaa ostaa hänen savipottejaan ja pyytää Genjuroa tuomaan niitä kartanoonsa. Varakas, kaunis nainen on liian hyvää ollakseen totta, mutta köyhiin oloihin tottunutta Genjuroa viedään niin, että nautinnonhalu voittaa itsesuojeluvaiston.

Mitä tästä kaikesta seuraa, ei ainakaan pelkkää hyvää. Toisaalta katsojan kannalta elokuvan näkemys kuoleman ja elämän rajan ylittämisestä on parhaimmillaan jopa lohdullinen. Lopussa elämä jatkuu pienessä, köyhässä maalaiskylässä melkein entiseen malliin. Viimeinen kuva kylästä tuo mieleen kiinalaisen tarinan onnellisten kylästä, jossa kulkija pääsi käymään, mutta ei koskaan löytänyt takaisin sieltä kerran lähdettyään.

Kesto 94 min.

Pari Kenji Mizoguchin elokuvaa

Japanilainen ohjaaja Kenji Mizoguchi (1898 – 1956) ohjasi wikipedian mukaan reilut sata elokuvaa, joista likikään kaikki eivät ole säilyneet. Minä katselin Youtubesta kaksi hänen ohjaamaansa elokuvaa, jotka oli kunnolla tekstitetty englannin kielellä. Näistä varsinkin varhaisempi elokuva kärsi siitä, että minun piti keskinkertaisella englannin kielen taidollani kamppailla tekstin ymmärtämisen kanssa niin että tunnetilan syntyminen kerrottuun oli välillä nihkeää. Katselin ensin sen myöhemmin valmistuneen elokuvan, mutta kerron kumminkin elokuvista valmistumisvuoden mukaisessa järjestyksessä.

Musashino fujin (englanniksi The Lady of Musashino, suomeksi vissiin Musashinon nainen). Valmistumisvuosi 1951. Päätehtävissä Kinuyo Tanaka (Michiko) ja Akihito Katayama (Tsutomu), jotka muodostavat elokuvan hyveellisen lemmenparin, joita syrjähyppyihin ja muihin irrotteluihin tempautuvat sivuhahmot piirittävät kuin kerrassaan pikkupaholaiset.

Elokuvan tapahtumat käynnistyvät Musashinon maalaisidyllissä Tokion suurkaupungin lähellä toisen maailmansodan loppuvaiheissa. Ilmahälytykset ovat arkipäivää. Michikon vanhemmat ryhtyvät kaivamaan sirpalesuojaa tontilleen. Isä ja äiti ovat jo vanhoja. Michiko käy ostosreissulla, mutta joutuu palaamaan sieltä mukanaan vain annokset kaliumsyanidia, jota jaetaan väestölle pahimman (amerikkalaismiehityksen) varalta.

Isä on suorapuheinen ja itkettää tytärtään sanomalla hänelle suoraan, ettei tytär taida oikein tulla juttuun ihmisten kanssa. Isä ei ole koskaan tykännyt miehestä, jonka tytär valitsi puolisokseen. Elokuvan kestäessä katsojalle selviää, että tytär itkee, koska isä on tyttären itsensäkin mielestä oikeassa. Isän ja tyttären yhteisestä kohtauksesta hautausmaan portilla siirrytään suoraviivaisesti isän hautajaisiin. Siunaustilaisuudessa puhutaan, että Japaniin pudotettu pommi ei tainnut olla mikään tavallinen pommi, maailmanloppukin mainitaan. Hautajaiset keskeytyvät ilmahälytykseen.

Tapahtumissa siirrytään pari vuotta eteenpäin. Michikon äitikin on kuollut. Jostain kaukaa, metsäpolkua pitkin vaeltaa Musashinon maille Tsutomu, Michikon serkku, joka on ollut Singaporessa sotavankina useita vuosia. Michiko ja hänen miehensä ottavat Tsutomun asumaan Michikon vanhempien taloon, jota he nyt itse asuttavat. Michikon mies on kirjallisuuden professori, hän on Stendhalin romaanin Punaista ja mustaa lumoissa suhtautuen asioihin melko kyynillisesti.

Kuten kaikille muillekin, myös katsojalle selviää, että hyveellinen Michiko ja hänen serkkunsa Tsutomu tuntevat vetoa toisiinsa. Michiko ei kykene pettämään miestään vaan vaatii Tsutomua lupaamaan, että he pysyttelevät hyveellisinä. Vaelleltuaan kahden kesken Musashinon maisemissa, joitten kauneus saa ne tuntumaan lavasteilta, pari joutuu myrskyn yllättäessä majataloon, mikä tarjoaa houkuttavan tilaisuuden hyveen tieltä poikkeamiseen.

Elokuvan lopussa toivotaan muutosta yhteiskunnassa vallitsevalle turmeluksen tielle.

Kesto 92 min.

Gion Bayashi (englanniksi A Geisha, enkunkielisen wikipedian mukaan japanilainen nimi tarkoittaa festivaalimusiikkia). Valmistumisvuosi 1953. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat sodanjälkeiseen aikaan, mutta geisha-aihe tekee siitä monin paikoin vanhemman näköisen. Päätehtävissä Ayako Wakao (Eiko) ja Michiyo Kogure (Miyoharu) noin enimmäkseen.

Nuori Eiko tarvitsee paikan, jossa elättäisi itsensä. Hän hakeutuu geisha-koulutukseen. Geishat pukeutuvat muinaisaikain tyyliin, liikehtivät sirosti ja tarjoilevat teetä seremonian mukaisesti. Nämä asiat Eiko oppii tarkan koulutuksen aikana. Luonnehdin asiaa vaikka siten, että geishat ovat seremoniallisia seuraneitejä, eivät prostituoituja. Tämä muodostuu elokuvan teemaksi, mikä ei oikeastaan ole kovin kiinnostavaa.

Eiko pääsee heti eka kerralla pitämään seuraa isoille ponssareille, joista toinen ihastuu Eikoon ja toinen Miyoharuun, Eikon kouluttajaan. Antaako vai eikö antaa on kieltämättä vanha seuraleikki, mutta en saanut tästä paljoa irti. Johtajatason mieshenkilöistä eli geishojen asiakkaista tehdään elokuvassa ota&omista-henkisiä. Heidän valttikorttinsa on raha, mikä yllätys.

Samana vuonna kyseisen elokuvan kanssa valmistui Mizoguchin ehkäpä tunnetuin ohjaustyö Ugetsu, johon on pantu paukkuja laajemminkin. Englanninkielisen wikipedian mukaan tosin geisha-aihe on koskettanut ohjaajaa henkilökohtaisesti.

Kesto 85 min.

Sofia Kovalevskaja taideteosten aiheena

Venäläinen matemaatikko Sofia Kovalevskaja (1850 – 1891) asui osan elämästään Ruotsissa, jossa hän toimi matematiikan professorina ensimmäisenä naisena Euroopassa. Sofian – tai Sonjan, jopa Sofjan – elämä on innoittanut paria taiteentekijää kertomaan hänen elostaan. Näistä taideteoksista seuraavaksi jokunen mielipide.

Berget på månens baksida. Ruotsalainen elokuva vuodelta 1983, ohjaus Lennart Hjulström, käsikirjoitus Agneta Pleijel. Päätehtävissä Gunilla Nyroos (Sonja K.), Thommy Berggren (Maxim K.), Lina Pleijel (Foufa), Bibi Andersson (Ann-Charlotte Leffler). Sonjan kotipiikaa esittää Birgitta Ulfsson.

Elokuva keskittyy niihin vuosiin, jolloin Sonja Kovalevskaja eleli Ruotsissa. Isona teemana on naisen asema ja mahdollisuus tehdä uraa kodin ulkopuolella. Tämä onnistuu Sonjalta, mutta rakkaus on mutkikkaampi kysymys. Leskenä elävä Sonja saa ystäväkseen Ann-Charlotte Lefflerin, kirjailijan, joka elää aviossa miehen kanssa, jota ei rakasta. Sonja kertoo, ettei hän ole koskaan ollut rakastunut. Konsertissa Sonjalle esitellään Maxim Kovalevski, joka luennoi yliopistolla sukupuolten tasa-arvosta, vapaista avioliitoista, työntekijöistä omaisuuksien kerryttäjinä ja valtiosta, jonka kuuluisi jakaa näin kertyvää kakkua – ja seuraavalla luennolla on luvassa roomalaista oikeutta. Maxim kosiskelee Sonjaa, mutta Sonja epäröi, hän vaikuttaa suhtautuvan kaikeen epävarmana, kunnes toisin todistetaan.

Omassa työssään Sonja ryhtyy kohoamaan vuorelle, hän tavoittelee ranskalaista Bordin-tiedepalkintoa, jossa rahapalkkion lisäksi olisi luvassa Kuun pimeällä puolella olevan vuoren nimeäminen voittaneen tieteilijän mukaan. Sonjan tutkimuksen aihe käsittelee pyörivien kappaleitten kiintopisteitten määrittelyä, ruotsiksi roterande kroppars fasta punkt. Aihe voitaneen elokuvassa tulkita runollisen symbolisesti. Immeiset pyörivät ympäriinsä löytämättä elämälleen kiinnekohtia.

Maximin Sonja nai ja kiintopiste löytyy sieltä mistä pariskunnilla yleensä, noin alkuun ainakin. Muuten Maxim pyörii ympäriinsä kuin samannimisen konekiväärin piippu eikä vapaa avioliitto jää tyhjäksi käsitteeksi. Sonja on odottanut rakkautta niin kauan, ettei hän kestä tätä vaan tulee mustasukkaiseksi. Samalla Ann-Charlotte jättää miehensä ja ryntää toisen miehen perässä Italiaan. Sonjan tytär Foufa kasvaa äitinsä kodissa yksinäisenä, katsellen häkkilintua, Fjodoria, joka joutuu hänkin elämään häkissään yksin, ilman kaveria.

Elokuva on toteutettu kunnioituksella aiheeseen, aikakausi on pukuja ja rekvisiittoja myöten hienosti esillä.

Kesto 101 min.

Alice Munro: Liian paljon onnea. (Too Much Happiness) Niminovelli vuonna 2009 ilmestyneessä kokoelmassa, suomentanut Kristiina Rikman. Novellin pituus alle 70 sivua.

Alice Munro käy läpitse Sofja Kovalevskajan eloa lähtien liikkeelle hänen varhaista kuolemaansa edeltävästä vuodenvaihteesta. Hän esittelee Sofjan ja Maksimin ja alkaa sitten kertoa Sofjan elämästä takautumien kautta. Tämmöinen takautumakeino rasittaa minua lukijana. Mikä siinä aikajärjestyksessä pysymisessä niin mutkallista olisi?

Luettavuus paranee huomattavasti, kun novellissa päästään aikajärjestykseen. Vierailu Berliinissä professori Weierstrassin luona on novellin parasta antia. Vanha professori näyttäytyy ainakin minulle juuri sellaisena kiinnekohtana, joka olisi Sofjan elämän voittojen tielle kääntänyt. Vaikka saahan hän tieteellisen voiton, mutta novellin lopun paljastukset hänen terveydentilastaan saavat voiton näyttämään liian suurilla uhrauksilla hankitulta.

Munro keskittyy novellissaan varsinkin Maksim Kovalevskiin sekä Sofjan ensimmäiseen puolisoon ja sisareen, samoin kuin Sofjan perheen asenteisiin. Sofjan kirjalliset harrastukset tuodaan esille, mutta hänen yhteistyönsä tällä alalla Ann-Charlotte Lefflerin kanssa (esim. yhteinen näytelmä) jätetään mainitsematta. Munro on silti tehnyt kiitettävästi tutkimustyötä novelliaan varten, tutustunut mm. Sofjan kirjoittamiin kirjeisiin, joten hänen tekstinsä tuntuu luotettavalta.

Ruotsi mainitaan usein hyvänä asuinpaikkana, turvallisena, rauhallisena ympäristönä, luottavaisena ja luotettavana maana. Vain novellin loppuvaihe tapahtuu Ruotsissa.

Wikipediasta löytyy kuva Kuun kraatterista, joka on saanut nimekseen Kovalevskaya.

Muutama vanhempi elokuva

Vanhempia amerikkalaisia elokuvia pre-Code Hollywood-aikakaudelta olen katsellut Youtubesta.

Paid. Amerikkalainen rikoselokuva vuodelta 1930, ohjaus Sam Wood. Päätehtävissä on Joan Crawford, jonka ympärillä on joukko rikollisia ja toinen joukko poliiseja sekä muutamia muitakin henkilöitä näytteleviä hahmoja.

Tarinan juoni tulee selkeästi esiin jo alussa, kun Mary (Crawford) tuomitaan varkaudesta syyttömänä vähintään kolmeksi vuodeksi vankeuteen. Hänet on lavastettu syylliseksi ja ennen poistumistaan oikeussalista hän vannoo kostavansa varakkaalle herralle, joka kevein mielin toimitti hänet kiven sisään. Kyseessä on siis tavallaan naisimmeinen Monte Criston kreivinä.

Vapauduttuaan vankilasta ja opittuaan siellä kaikki vähän fiksummat kieroudet, Mary alkaa toimia kuten kylmähermoinen rikollinen. Hänestä tulee kiristäjä, joka saattaa nuorista tyttösistä kiinnostuneet setämiehet maksamaan, etteivät joudu oikeuden eteen. Mary kasvattaa ympärilleen oikein koplan ja hankkii taitavan lainoppineen suojelemaan omiaan. Lopulta Mary joutuu tiukan paikan eteen haukatessaan liian ison palan. Poliisi on virittänyt hänen koplalleen ansan ja siitä pääseminen merkitsee voittoa, joka murtaa sydämensä paaduttaneen Maryn.

Kesto 86 min.

Min and Bill. Vuoden 1930 amerikkalainen draama-komedia, joka muljahtaa loppua kohti vahvasti draaman puoleen. Ohjaus George W. Hill, elokuva perustuu Lorna Moonin romaaniin Dark Star, käsikirjoituksen elokuvaan tekivät Frances Marion ja Marion Jackson. Päätehtävissä Wallace Beery (Bill) ja ennen kaikkea Marie Dressler (Min), joka sai osastaan Oscarin. Dorothy Jordan esittää teinityttö Nancyä, jonka Min on ottanut hoitaakseen hänen hepsankeikka-äidiltään Bellalta (Marjorie Rambeau).

Elokuva alkaa leppoisan realismin kuvin, mutta pian käynnistyy vauhdikas tilannekomedia merellä, sataman tuntumassa. Sitten siirrytään Minin kolmannen luokan rantaravintolaan, jossa Bill, selkeä komediallinen hahmo pyrkii pääsemään käsiksi Minin rahoihin tai viinoihin tai molempiin. Nancy saa hoitaa työtehtävät. Poliisi käy lastensuojelun merkeissä kyselemässä Nancyn koulunkäynnistä. Nancylle tarjotaan mahdollisuutta muuttaa keski-ikäisen pariskunnan luo, niin että koulu tulisi käytyä eikä lapsen tarvitsisi tehdä työtä. Min ei suostu ehdotukseen.

Elokuvassa riittää käänteitä. Wallace Beery on komediallinen hahmo, kun taas Marie Dressler on tiukka täti, jolle ei ryttyillä, hän pitää sen minkä on itselleen luvannut. Mihin se Minin johtaa, se selviää kun elokuvan katselee suloisen-katkeraan loppuun saakka.

Kesto 66 min. Tämän elokuvan tietoja poimin wikipediasta.

En natt. Ruotsalainen draamaelokuva vuodelta 1931. Ohjaaja Gustaf Molander, käsikirjoitus Ragnar Hyltén-Cavallius. Päätehtävissä Björn Berglund (Armas), Ingert Bjuggren (Marja), Uno Henning (Vilhelm). Armaan ja Vilhelmin äitiä, everstinnaa, esittää Gerda Lundequist, Marjan sukulaisena, mylläri-Minkana nähdään Karin Swanström.

Tapahtumat käynnistyvät Minkan myllytuvalla Salossa, joka sijaitsee lähellä Venäjän rajaa, ajallisesti toiminta sijoittuu Venäjän vallankumouksen aikoihin. Huipennus nähdään sisällissodan melskeissä samalla seudulla. Armas heilastelee venäläisen Marjan kanssa. Alussa Marja laulaa ja soittaa balalaikalla balladin ritarista, joka nousee haudastaan vieraillakseen rakastettunsa luona – aamulla hänen on poistuttava takaisin leposijoilleen. Kyseessä on ihan selvästi vanhaan perinteeseen perustuva tyylikikka, jossa katsojalle heti alussa syötetään elokuvan tulevat tapahtumat ja katselunautinto syntyy siitä, kun katsoja seuraa henkeään pidätellen miten tarkoin ennuste pitää paikkansa. Tätä samaa jippoa käytetään nykyään sääennusteissa.

Armas on aatelisperheestä, suvun herraskartanosta Koistulasta ei Minkan myllylle ole pitkä matka. Armaan äiti ja veli Vilhelm ovat selkeästi konservatiiveja. Kun Armas ilmoittautuu vallankumoukselliseksi, hänen äitinsä pistää välit kerrasta poikki. Armas kumminkin lähtee sotimaan vallankumouksen puolesta Venäjälle ja palaa lopulta kotiseudulleen jatkamaan tätä sarkaa, vaikkakin epäilys vallankumouksen suhteen näkyy jo hänen väsyneillä kasvoillaan. Kohtalokas yö käynnistyy, kun Armas jää porvarillisten joukkojen vangiksi lähellä Koistulaa ja kohtaa veljensä Vilhelmin silmästä silmään.

Elokuvassa on tuttua musiikkia, Tshaikovskin baletista Romeo ja Julia on pari kohtaa, jotka tunnistaa kuuluisasta alkusoitosta, Venäjällä vedellään ruotsiksi Kansainvälistä ja lopussa marssitaan leijonalipun alla laulaen uljaasti Ateenalaisten laulua på svenska, Viktor Rydbergin sanoin ja säveltäjämestari Sansipeelin sävelin.

Kesto 77 min. Poimin tähän tietoja Svensk Filmdatabas-sivustolta. Elokuvan katselin Youtubesta.

Aprillipäivän teksti-tv

 

 

Pre-Code Hollywood -elokuvia

Vuoden 1934 heinäkuun alusta astui Yhdysvaltain elokuvamaailmassa voimaan Hayes Code. Elokuvien tuotantoyhtiöt alkoivat harjoittaa elokuvien sensuroimista moraalisesti arveluttavasta sisällöstä. Sitä ennen nämä nk. pre-Code -elokuvat saattoivat sisältää rohkeita juttuja, joita voi ponkailla pienellä tsägällä vaikka Youtubesta. Toisinaan kyseisiä elokuvia esitetään Suomen televisiossa ihan tekstitettyinä. Nykyään näitä elokuvia tuskin liiemmälti sensuroitaisiin. Viehätys vanhaan syntyy siitä, mitä elokuvat kertovat aikansa elosta ja minun mielestäni myös siitä, miten näytteleminen osaakin olla paikoitellen niin aidontuntuista.

Katselin kaksi pre-code ajan elokuvaa. Ensimmäinen niistä on näytelmän sovitus elokuvaksi ja toinen on erikoinen musiikkielokuva, joka yltyy perin titanicillisiin mittoihin.

Double Door. Perustuu samannimiseen suosittuun näytelmään, jonka kirjoitti Elizabeth A. McFadden, elokuvaksi käsikirjoittivat Jack Cunningham ja Gladys Lehman. Elokuvan ohjasi Charles Vidor, valmistumisvuosi 1934. Päätehtävissä Evelyn Venable ja Mary Morris. Tärkeitä sivuosia esittävät Ann Revere, Kent Taylor, Colin Tapley ja Guy Standing.

Kyseessä on jännäri. Victoria on vanhin kolmesta sisaruksesta, jotka asuttavat suurta taloa New Yorkin keskustassa. He ovat asuneet talossa koko ikänsä. Vanhemmat ovat kuolleet, mutta heidän tuhkauurnansa vahtaavat tapahtumia suuressa olohuoneessa, jonka ikkunat kaihtimia myöten pidetään yleensä suljettuina. Sisarukset ovat erittäin varakkaita, eikä Victoria aio luopua varallisuudesta.

Kun velipoika Rip menee naimisiin, kääntää Victoria kälylleen selkänsä. Rip haluaisi lahjoittaa morsiamelleen Annelle suvun omistaman puolen miljoonan dollarin arvoisen helminauhan, mutta Victoria ottaa sen haltuunsa, koska arvelee nuorikon tavoittelevan vain miehensä suvun rahoja. Victoria vie helminauhan isänsä vanhaan salahuoneeseen kahden kätketyn oven taakse. Vain Victorian alistama sisar Caroline tietää salaisesta huoneesta, jonka isä oli rakennuttanut saadakseen nukkua rauhassa.

Elokuva toimii henkilöhahmojen luonteitten johdattamana. Victoriasta on rakennettu niin piinaavan pirullinen, että katsoja alkaa pian toivoa hänen kivuliasta loppuaan. Koska Victorian (Mary Morris) ja Carolinen esittäjät olivat esittäneet osiaan jo Broadway-näytelmässä, eivätkä muutkaan ihan aloittelijoilta vaikuta, on elokuvan vuoropuhelua helppo seurata, sanoista saa selvän eivätkä tunnetilatkaan jää arvailujen varaan. Anne (Evelyn Venable) värisyttää ääntään epävarmana nuorikkona niin uskottavasti että tekisi mieli ohjeistaa häntä lähtemään talosta kun vielä kerkeää.

Kesto 75 min.

Madam Satan. Komediallinen musiikkielokuva, ohjaus Cecil B. DeMille, valmistumisvuosi 1930. Päätehtävissä Kay Johnson, Reginald Denny, Lilian Roth ja Roland Young.

Nuori, kaunis, vaalea ja varakas Angela (Kay Johnson) lukee aamulehdestä miehensä törttöilleen kylillä ja joutuneen oikeuteen seurassaan naisimmeinen. Mies palaa kotiinsa kaverinsa Jimmyn kanssa ja he menevät yhdessä suihkuun, josta Angela heidät yhyttää. Juhlatuulta on vielä jäljellä, sillä miehet kylpevät vaatteet päällään. Kun jonkinmoinen selviäminen on tapahtunut kuulustelee Angela miehensä kaveria, joka joutuu tunnustamaan, että lehdessä mainittu nainen on nimeltään Trixie. Angela päättää vierailla naisen luona.

Vierailu Trixien luona sisältää minusta niin hienoa näyttelyä, että on vaikea uskoa katselevansa lähes satavuotiasta elokuvaa, pre-Code sen sijaan kuulostaa hyvin uskottavalta. Angela saa varmuuden, että hänen miehellään on jo pitemmän aikaa ollut suhde Trixien kanssa. Jimmy, joka on hänkin Trixien luona, neuvoo leikillään Angelaa tulemaan naamiaisjuhliin, jotka hän järjestää zeppeliinissä (!). Jimmy ehdottaa, että Angela pukeutuisi enkeliksi, niin olisi varmaan ainut enkeli niissä geimeissä.

Angela saapuu naamiaisiin pukeutuneena mustaksi Madam Sataniksi, joka puhelee ranskalaisittain. Naisimmeisistä järjestetään huutokauppa ja korkeimmasta tarjouksesta kilpailevat Angela ja Trixie. Jos jaksaa kuunnella vanhoja iskelmiä, saa aikansa odotettuaan nähdä aika yllättävän spektaakkelin, kun taivahan tuomio kohtaa zeppeliinissä juhlijoita. Kyseessä on komedia, joten kaikki selviytyvät vaikkei kaikille riitäkään laskuvarjoa.

Kesto 116 min.

Joka vanhoja muistaa, osa 3

Katselin vaimoni kanssa kaksi elokuvaa, joissa muistellaan vanhoja ja joista toisessa on pääosassa vanhempi setä. Aloitetaan siitä elokuvasta.

Get Low. (Ennen aikojaan) Valmistumisvuosi 2009, ohjaaja Aaron Schneider. Jollain tapaa tositarinaan perustuvan elokuvan käsikirjoittivat Chris Provenzano, C. Gaby Mitchell ja Scott Seeke. Pääosissa huomattavia näyttelijöitä: Robert Duvall, Bill Murray, Sissy Spacek, Lucas Black sekä Bill Cobbs. Kuuluu sijoittuvan 1930-luvun Tennesseehen.

Vanhempi mieshenkilö Felix on erakoitunut kotiinsa metsäpalstalleen. Lähiseudun ihmiset oudoksuvat ja kavahtavat häntä, lapset käyvät kiusaamassa vanhaa ukkoa. Käydessään kylillä Felix kohtaa toisinaan avointa herjausta. Felix tuntee loppunsa lähenevän ja päättää käydä kirkolla sopimassa omista hautajaisistaan. Pastorin vaatimukset ovat turhan tiukat eikä sopimusta synny. Nuori hautaustoimiston virkailija sattuu kuulemaan keskustelun, jonka Felix käy pastorin kanssa. Hänen esimiehensä kehottaa nuorta miestä menemään tapaamaan ukkoa hänen talolleen ja nihkeän alun jälkeen vanhalta mieheltä alkaa sanoja tippua enemmän kuin yksi kerrallaan. Felix haluaa järjestää itselleen hautajaisjuhlat vielä eläessään, jotta saa kuulla mitä kaikkea hänestä kylillä juorutaan. Tietyn älynväläyksen kautta tapahtuma saa jypäkät mittasuhteet.

Rakuten tv on luokitellut elokuvan draamaksi ja indieksi, trillerikin mainitaan. Duvallin jäyhyys ja Murrayn perusolemus tuovat mukaan keventäviä koomillisia elementtejä. Oli mitä oli, minusta elokuva on oikein kelvollista katseltavaa, vaikka sisältääkin rajun selityksen Felixin erakoitumiselle. Näen tässä ehkä eri asioita kuin joku toinen. Itse selityksen olisi minusta voinut jättää poiskin, arvelen, ettei toisen ihmisen sisäistä maailmaa voi oikein kunnolla käsittää, vaikka sitä miten selittäisi. Tykkäsin erityisesti alkuvaiheen asetelman kuvailusta, mutta ihan kevyesti katselin loppuun asti.

Rakutenilla elokuvan nimenä on Funeral Party. Kesto 103 min.

Hudson. Valmistumisvuosi 2019, ohjaaja Sean Daniel Cunningham. Pääosissa Gregory Lay, David Neal Levin ja Mary Catherine Greenawalt. Käsikirjoitus Gregory Lay ja Sean Daniel Cunningham. Löysin jostain netistä arvelun, että tapahtumaseutuna olisi New Yorkin kaupunkialueen ulkopuolella sijaitseva luoteinen Upstate New York, joka kuvataan elokuvassa alueena, jonka satunnaisissa asutustihenemissä vanhat omakotitalot reunustavat hiljaista maantietä. Paikka sopii rauhallisesti etenevään tarinaan erinomaisesti.

Kaksi keski-ikäistä serkkupoikaa kohtaa toisensa, kun toinen ilmestyy vuosikausien jälkeen toisen kotiovelle. Hudson, pääasiassa aamutakissa kotonaan liikehtivä heppu, ottaa serkkunsa Ryanin vastaan vaikka vaikuttaakin jatkavan puolinukuksiin vajonnutta oleiluaan. Hänen äitinsä on kuollut, tuhkauurna on vielä kodissa. Hudson keksii, että serkku, jolla on ajokorttikin, voisi viedä hänet paikkaan, johon hän on ajatellut tuhkan sirotella, äidin volvo odottelee pihalla. Näin alkaa retki, jonka seikkailut eivät ole suuren suuria, ihan elämänmyötäisiä vain. Seutukunta on valinnut asukkaansa ja toisin päin, kun valinnanvara nyt on mitä on.

Serkukset ovat taiteilijaluonteita, eli työttömiä, Ryan on esiintynyt mainoksissa ja Hudson kirjoittaa haiku-runoja. Niinpä he kohtaavatkin kylillä neitosen nimeltä Sunrise, joka liittyy heidän seuraansa. Matkalla seurue ei kohtaa Skyllaa eikä Kharybdista, mutta sentään joitakuita muita seudun asukkeja. Tunnelma on pääosin kunnioittava ja tuttavallinen, isommilta riidoilta vältytään ja välillä einehditään sekä saadaan ensiapua itselle ja autolle. Jos Amerikka on tällainen, ovat asiat siellä ihan kivalla tolalla.

Rakutenin luonnehdinta draama, komedia. Kesto 72 min.

Molemmat elokuvat ovat erittäin suositeltavaa katseltavaa. Molemmissa tärkeänä teemana on vanhojen asioitten muistelu, jossa kuten tunnettua on sekä hauskat että tikkuiset puolensa.

Teatterissa Kajjaanissa

Kävin eilen asioikseni Kajjaanissa katselemassa teatterikappaleen AHMA – korpisoturi. Näytelmä perustuu Laura Gustafssonin romaaniin Korpisoturi. Näytelmäksi sen sovitti ja ohjasi Emma Mattila. Päätehtävissä ja paikoin myös muissa tehtävissä (in alphabetical order): Janne Kinnunen, Milla Kuikka, Heikki Petteri Nousiainen (Ahma), Jukka Peltola, Mika Silvennoinen, Satu Turunen ja Vera Veiskola. Teatterin sali oli noin puolillaan yleisöä.

Näytelmä oli hyvin pitkälti sitä mitä siltä odotinkin. Ahma on nuori jannu jostain eteläisestä Suomesta. Hän ei saa työtä eikä siten kiinnity yhteiskuntaan. Hän masentuu, syö rusinoita ja lettuja, kunnes löytää internetin keskustelupalstoilta samanhenkistä seuraa. Ahma vakuuttuu siitä, että yhteiskunta on matkalla kohti tuhoaan, luonnonvarat loppuvat ja sen myötä elämisen edellytykset ovat ihmisen omissa käsissä, mistään ei tule rahaa, sähköä eikä muutakaan apua. Ahma saa mummin kuoltua perinnön ja hankkii syrjäiseltä seudulta, ehkä jostain Kajjaanin lähistöltä hylätyn tilan, jonne ei johda edes tietä ja perustaa sinne oman pesäpaikkansa. Siellä hän ryhtyy viljelemään spelttiviljaa ja härkäpapuja tavoitteenaan omavaraistalous. Seutukunnan pahikset käyvät naureskelemassa hänen touhuilleen, paitsi Pamsu-neito sekä karannut sika ja naapurin Linnea heppansa kanssa. Radiosta kuuluu aluksi uutisia, sitten hallituksen tiedonantoja, jotka kehottavat pysymään rauhallisina ja säästämään sähköä, vettä jne. Ensimmäisen näytöksen lopussa Ahmalle sanotaan suureen ääneen, että vain hän tietää mitä nyt pitää tehdä.

Kyse on siis dystopiasta, siitä että luonnonvarat loppuvat eikä niitä enää mistään saa. Ahma on varautunut tähän, mutta miten pitkälle hänen varmuusvarastonsa riittävät, kun hänen piilopirttiinsä lappaa porukkaa läheltä ja kaukaa?

Jossain määrin ällistyttävää on, että ajellessani keskenäni Kajjaaniin, tuli radiosta juuri kaupunkiin saapuessani ohjelma stoalaisuudesta. Siinä puhuttiin siitä, miten stoalaisuuteen kuuluu pyrkimys ohjata itseään ennakoimaan ikävät tilanteet. Niin että kun lähtee vaikka Kajjaaniin teatteriin, niin teatterin unisexi-vessan oven takana saattaa olla joku kännykän kanssa odottamassa ulostumistasi ja kun poistut teatterista sama naisimmeinen lähtee kulkemaan perässäsi ystävättärensä kera kohti muutaman kymmenen metrin päässä siintävää kaupungin keskustaa. Stoalainen varautuu tällaisiin tilanteisiin jo ennen teatteriin lähtöä ja kun sellaiset draamat sitten toteutuvat, ne huolettavat häntä vähemmän, kun ne on jo ennakoinut.

Näytelmässä Ahma on varautunut kaikkein pahimpaan mahdolliseen kehityskulkuun. Hänen varautumisensa joutuu kuitenkin testiin, kun kaikkein pahimman mahdollisen lisäksi seuraakin koko liuta lisää samanlaista. Avittaako siinä sitten edes rynnäkkökivääri? Kun yhteiskunta luhistuu, onko edessä kaikkien sota kaikkia vastaan? Ja onko oikeastaan missään olemassa sellaista korpea, johon muuttaja saisi todellakin elää rauhassa omilla ehdoillaan? Onko ainoa saavutettavissa oleva rauha ihmisen sisäisen maailman tuottamaa nirvanaa, ulkoisen maailman sumenemisen aiheuttamaa valaistumista?

Ahman näyttelijä Heikki Petteri Nousiainen selvisi osastaan mainiosti. Hän aloitti aran ja sulkeutuneen oloisena, mutta kasvoi näytelmän aikana voimakkaammaksi. Koko näytelmän toiminta suuntautuu kohti Ahmaa, hänelle esitetään vaatimuksia, häneltä odotetaan asioita, joihin hän joutuu ottamaan kantaa eivätkä kaikki hänen ratkaisunsa ole onnistuneita. Ahma on kuitenkin vain ihminen, joka olisi työtä saatuaan elänyt tavallista keskivertoelämää kuten monet muutkin. Hän etsii tovereita, ystävyyttä, rakkautta ja löytää samaa salakähmää kuin monet muutkin.

Kun nimitän näytelmää dystopian kuvaukseksi, täytyy muistaa, että näytelmässä on myös paljon huumoria – osin tietysti mustan puolesta. Itselleni muistui radion huolestuttavista tiedotteista mieleen, miten 1970-luvun alussa, kun olin pikkupoika, katselimme tv-uutisia ja veljeni vitsaili, että olisi huvittavaa, kun tulisi maailmanloppu ja Heikki Kahila heittäisi solmion nurkkaan ja sanoisi kultivoituneella äänellään: ”Se on loppu nyt!”

Ajelu Kajjaaniin ja takaisin oli aika rasittava. Asfaltissa oli paljon kuoppia ja sateli vettä. Einehdin näytelmän jälkeen Kajaanin Hesellä ja Linnanportin Nesteellä nautin kahvit. Yle Radio1 tarjosi kivoja ohjelmia, joita tuskin olisin kuunnellut, ellen olisi autoillut.

Bullfikafilmer ifr. Sverige, kapitel 4

Eilen katselin kaksi ruotsinmaalaista elokuvaa, joita yhdistää juna ainakin siten, että eka filmin alussa nuori mies saapuu junalla kaupunkiin. Molemmat elokuvat ovat tragedioja ja ne käsittelevät ongelmia aviollisissa suhteissa. Molempiin elokuviin on myös rakennettu katsojaa huojentava loppuratkaisu, joka tekee niistä sopivia pullakahvien ystäville.

Möten i skymningen. Ohjaus Alf Kjellin, valmistumisvuosi 1957, käsikirjoitus samannimisen romaaninsa pohjalta Per Anders Fogelström. Päätehtävissä Birger Malmsten (Olle), Ann-Marie Gyllenspetz (Barbro), Åke Grönberg (Roffe), Eva Dahlbeck (Irma), Erik Strandmark (Victor), Inga Landgré (Alice).

Olle on saanut työpaikan Tukholmassa sanomalehden typografina. Illanvarjoisella juna-asemalla häntä vastassa on Victor, joka työskentelee samassa painotalossa. Olle asettuu asumaan samaan kerrostaloasuntoon Victorin kanssa. Asunnossa on kolmaskin asukas, entinen jazz-muusikko Roffe (neljäs asukas on Roffen vaimo Irma). Sekä Victorin että Roffen avioliitto on heikolla tolalla: Victorin vaimo Alice on häipännyt pieni tytär mukanaan, Roffen vaimolla Irmalla on suhde naapurin Henryn kanssa. Ensimmäisenä yhteisenä iltana miehet tyhjentävät ison putelin viinaa ja kertovat elämänsä murehista toisilleen.

Olle kumminkin aloittaa työnsä ja illalla asunnossa hän tutustuu Irmaan, jota hän auttaa pyykinpesussa. Olle ja Irma ovat magneettisia vastinpareja, mutta jokin moraliteetti estää heitä kiinnittymästä toisiinsa. Sen sijaan Olle tapaa Irman sisaren Barbron, joka on kuin luotu hänelle. Elokuva etenee melko suorin kaartein kohti ratkaisuja kaikkien kolmen miehen elämässä, myös naapurin Henry löytää suunnan sumustaan.

Vaikka elokuva onkin monelta osin traaginen ja sisältää ristiriitojen lisäksi ihan suoraa riitelyä ja paljon pahempaakin, on mukana myös jaksoja, jotka antavat katsojalle toivoa.

Kesto 94 min.

Tåg 56. Ohjaus Anders Henriksson, valmistumisvuosi 1943. Pohjautuu wikipedian mukaan aiemmin valmistuneeseen romaaniin ja näytelmään. Käsikirjoitus Barbro Alving ja Bengt Idestam-Almquist. Päätehtävissä Anders Henrikson (Oskar, veturinkuljettaja), Aino Taube (Britta, hänen vaimonsa), George Fant (Lasse), Hugo Björne (Gustav Rylander, Lassen isä).

Tämä oli jo kolmas katselemani ruotsalaiselokuva, jossa esiintyy komea George Fant. Hän on tässä elokuvan paha poika, joka vikittelee Brittaa. Brittan mies Oskar on tehnyt vuosia työtä rautateillä, nyt hän on saavuttanut veturinkuljettajan arvon. Elokuva keskittyy isolta osin Oskarin ja Brittan suhteeseen. Oskar keskittyy työhönsä, Britta jää vähälle huomiolle, joten Lasse karauttaa paikalle. Tarinaan on ympätty myös sota-aikaan sopiva lisäviritys, joka ei olisi tarpeen, mutta on se omalla tavallaan kiinnostava.

Oskaria esittävä Anders Henrikson muistuttaa elokuvassa ulkonaisesti Leslie Howardia (joka muuten kuoli vuonna 1943). Henrikson on sisäistänyt roolinsa erinomaisesti. Alkupuolella hän on kuin muusta maailmasta erillään elävä veturinkuljettaja, jolle oma työ on kaikki. Hän ei huomaa nättiä vaimoaan, ei kuuntele hänen toiveitaan vaan odottaa, että vaimo tukee häntä hänen työssään hoitamalla kotia ja kunnostamalla hänen virkalakkiaan. Oskar on kuin nukahtamaisillaan elämän ulkopuolelle. Loppupuolella hänen terästäytymisensä on silminnähtävää ja silti se pysyy kohtuudessa, liioitteluun ei sorruta.

Pientä liioittelua edustaa vanhempi, jo eläkkeellä oleva veturinkuljettaja, joka taputtelee veturinkylkeä ja sanoo aina ajatelleensa, että nämä veturit ymmärtävät asioita paremmin kuin me. Elokuvan alussa Oskarin työtoveri, Lassen isä, tekee viimeistä työpäiväänsä ja on kuin kuolemantuomion saanut. Mitä on luvassa pitkän uran jälkeen? Minulle tuli useamman kerran mieleen 1970-luvun iskelmä ”Jos konduktöörin nait”. Olkoonkin, etteivät tässä elokuvassa seikkaile konduktöörit.

Katselin elokuvan, kuten kaikki muutkin ruotsalaiset vanhemmat elokuvat, Youtube-palvelusta. Tämä junaelokuva oli sikäli mukava katsella, että se oli tallennettu Ruotsin tv2:n lähetyksestä ja mukana oli selkeä ja täysin paikkansapitävä tekstitys.

Kesto 92 min.

Bullfikafilmer ifr. Sverige, tredje episod

Vi hemslavinnor. Komedia, ohjaus Schamyl Bauman, valmistumisvuosi 1942. Päätehtävissä Dagmar Ebbesen (Kristiana, kotiapulainen), Ernst Eklund (tehtailija), Hjördis Petterson (hänen vaimonsa) samt ett dussintal övriga. Perustuu tanskalaiseen vuoden 1920 näytelmään Den nye husassistent, jonka pohjalta oli valmistunut Ruotsissa kaksi elokuvaa jo aiemmin, Dagmar Ebbesen esittää kaikissa Kristianaa.

Heti alusta tuli mieleen Suomisen perhe, joskin kotiapulaiset olivat erilaisia. Toinen apulaisista pudottaa vierailijoitten aikana täyden tarjottimen lattialle, minkä seurauksena tehtailijan perhe joutuu harkitsemaan uusien kotiapulaisten hankkimista. Tehtailija itse asioi yksityisessä työnvälitysliikkeessä, jonne saapuukin sopivaan aikaan topakka täti, joka ottaa paikan vastaan, mutta vaatii, että hän saa hoitaa homman yksin, sillä kyllä hän neljän hengen perheen taloudesta kykenee huolehtimaan. Uusi kotiapulainen on tehokas työimmeinen, hän järjestelee perheen asiat ylösnousuaikoja myöten. Puhetta tulee tulvimalla puolin ja toisin, ehkä minä sen toisen puolen kerkesin ymmärtää? Joka tapauksessa lujalla ja oikeamielisellä kotiapulaisella on omaakin elämää takanaan. Hän on kerran ollut rakastunut ja siitä on seurannut pojan syntymä. Pojasta hän on joutunut luopumaan ja elää nyttemmin hänestä täysin erillään.

Elokuvan tunnelma on paitsi komediallinen myös varsin kodikas. Saattaa olla, että tanskalaisuus näkyy ja kuuluu kuvauksessa, ihmiset ovat aikamoisia persoonia – ei vähiten Kristiana. Oikein mukava katseltava, sota-aikain viihteeksi käypää kamaa.

Kesto 90 min.

En fattig miljonär. Komedia, ohjaus Lennart ja Sigurd Wallén, valmistumisvuosi 1941. Päätehtävissä iloinen Stig Järrel (Nisse Holm), Marianne Aminoff (hänen ystävättärensä Gittan Svensson), Sigurd Wallén (johtaja Lundgren) ja Dagmar Ebbesen (rouva Svensson, mankelointiliikkeen omistaja).

Voi olla, että etsiydyn harhapoluille, mutta sana mangel taitaa tarkoittaa joissakin germaanisissa kielissä pulaa. Edellistä elokuvaa katsellessa ajattelin jo, miten mahtoi olla mahdollista saada kahvia Ruotsin koteihin sota-aikana, jolloin kauppa-aluksia vaanivat monenlaiset vaarat. Tehtailijan perheessä Ebbesenin esittämä Kristiana tarjoilee teetä.

Tässä elokuvassa Ebbesenin esittämä rouva Svensson tarjoaa Nisselle kuusenkävyistä valmistettua kahvinkorviketta, joka Nisselle maistuukin. Nisse on uuden ajan bisnes-mies, hän napsauttaa sormiaan saadessaan uuden liikeidean. Pian hän esittelee kuusenkäpykorviketta myyntiin johtaja Lundgrenille. Johtaja ei pidä Nissen uudenlaisesta ja päällekäyvästä asenteesta ja hylkää hänen ideansa. Lundgrenilla on kuitenkin liikemiehen vaistoa ja hän etsiytyy mankelointiliikkeeseen. Hän tutustuu ikäiseensä rouva Svenssoniin ja heillä synkkaa heti. Liike-elämän rasittama Lundgren kaipaa kotoista elämää. Hän taipuu rouva Svenssonin painostukseen ja ostaa Nisseltä hänen tarjoamansa korvikekahvin reseptin (joka on kuvattu vanhassa keittokirjassa) ja antaa hänelle oikeuden myydä sitä Karl XII:n kahvina, mitä kautta Nissen liikemiesura käynnistyy.

Nisse saa edelleen kohtauksenomaisia liike-ideoita, jotka raivostuttavat johtaja Lundgrenia. Sen sijaan johtajan suhde rouva Svenssoniin lämpenee. Nisse tavoittelee itse vieraan kuusen käpysiä, sillä kansainvälinen tähti Vera Virgo on kiinnostunut lähinnä saamistaan palkkioista. Lopulta kaikki kääntyy parhain päin: Gittan saa Nissensä ja johtaja matkustaa rouva Svenssonin kanssa junalla Yhdysvaltoihin Petsamon kautta.

Kesto 80 min.

Bullfikafilmer ifr. Sverige, del två

Sven Klangs kvintett. Ohjaus Stellan Olsson, perustuu Musikteatergruppen Oktoberin näytelmään. Valmistumisvuosi 1976. Koska elokuva kertoo kvintetistä, on helpointa mainita pääosan esittäjinä hela kvintetten eli kontrabasisti Sven Klangia esittää Anders Granström, rumpali Kennet on Henric Holmberg, pianisti Rolf on Jan Lindell, laulaja Gunnel on Eva Remaeus ja saksofonisti Lassena soittelee Christer Boustedt.

Tapahtumat sijoittuvat pieneen kaupunkiin Ruotsissa, ajankohta on vuosi 1958. Sven Klangin kvintetti esiintyy tanssipaikoilla ja häissä. Orkesterin repertuaarina on jatsahtava iskelmämusiikki, jota voi tanssia. Tyylinä on siis se musiikki, jota Suomessa esittivät mm. Brita Koivunen, Vieno Kekkonen ja Pirkko Mannola ja johon sittemmin hullaantui M. A. Numminen. Orkesterin klarinetisti on lähtenyt ja tilalle orkesteriaan johtava Sven Klang on hankkinut erinomaisen jazz-saksofonistin Lassen.

Lasse on työssä armeijan orkesterissa, mutta hän tahtoo soittaa jatsia. Lassen näkemyksen mukaan jatsiin kuuluu elävämpi rytmiikka kuin tanssimusiikissa sekä vieläkin elävämpi improvisointi. Tämä innostaa orkesterin nuoria jäseniä, varsinkin Kennetiä ja Rolfia, mutta tanssipaikoilla muut eivät aina oikein tiedä mitä tehdä silloin kun jazz saa Lassen ilmaisemaan itseään sillä maagisella tavalla, jolla jazz immeistä koskettaa.

Sven johtaa orkesteria pomon tavoin, hän määrää ja muut toimivat. Lasse ei tunnu soveltuvan tähän kuvioon. Sven ja Lasse tavoittelevat myös solisti Gunnelia, mikä lisää hankausta miesten välillä.

Elokuva sisältää paljon musiikkia, jonka esiintyjät ilmeisesti itse esittävät. Tämä on tietenkin minunlaiselleni jatsinkuuntelijalle aivan ihanaa, ellei peräti underbart. Pelkkää jatsia ei kuulla, kvintetti esittää häävalssina Kultaa ja hopeaa, josta tulee takavuosien Linnan juhlat mieleen. Tosi kiva elokuva, useammat pullakahvit siinä nautitaan myös.

Kesto 114 min.

Charlotte Löwensköld. Ohjaus Jackie Söderman, päätehtävissä Ingrid Janbell (Charlotte), Lars Green (nuori apupappi Karl-Artur), Gunnel Broström (Kallen äiti) ja Sven Wollter (rikas Schagerström). Valmistumisvuosi 1979. Tapahtumat sijoittuvat 1830-luvun Värmlantiin, epookki on hienosti kuvattu. Perustuu Selma Lagerlöfin romaaneihin Charlotte Löwensköld ja Anna Svärd.

Niin tätä Anna Svärdiä esittää Arja Saijonmaa. Hänet nähtyäni muistelinkin katselleeni tämän elokuvan nelisen vuosikymmentä sitten. Muistelin, että Arja olisi ollut esillä enemmänkin ja wikipediasta luin, että tämä sama tuotanto on esitetty pisempänä tv-sarjana ja youtubesta sen pystyi katselemaan lyhenneltynä elokuvana. Koska ilmaisu on aika kuvapainotteista: kauniita ihmisiä, kauniita maisemia, on elokuva lyhyempänäkin sanokaamme vaikka ilmava ja raitis, niin että pisti ihan nukuttamaan. Nyt on muuten menossa Falunin sprinttihiihdot tv:ssä ja selostaja on pari kertaa maininnut Taalainmaan. Olikohan se niin, että Anna Svärd oli sieltä Dalarnan tietämiltä?

Elokuvan nimi on ehkä vain osaksi kohdallaan. Päähuomion saa mielestäni nuoren apupapin venkoilu rakastumisen ja naimisiinmenon osalta. Hänen uljas äitinsä käyttää kaiken ihmistuntemuksensa, mutta aikanaan se on Jumalaltakin tålamod tapissa. Onneksi asia sitten jotenkin asettuu uomiinsa. Loppu on kaunis ja pari komea. Vaikka kertomus onkin juonittu siihen malliin, että se jaksaa seuraajaansa kiinnostaa, on kyseessä ehkä enemmänkin fruntimmers film. Vaan katselihan tuon lepopäivän ratoksi. Ja bullfika maistuu tässäkin elokuvassa.

Kesto 124 min.

Bullfikafilmer ifr. Sverige

Katrina. Ohjaus Gustaf Edgren, päätehtävissä Märta Ekström (Katrina), Frank Sundström (Johan, Katrinan puoliso) ja muissa tehtävissä muita näyttelijöitä. Valmistumisvuosi 1943. Perustuu Sally Salmisen samannimiseen romaaniin.

Pohjalaisneito Katrina olisi päässyt naimisiin kylän rikkaimman nuoren isännän kanssa, mutta tansseissa merimies Johan hurmaa hänet kertomalla kotiseudustaan Ahvenanmaasta houkuttelevaan sävyyn. Vastoin vanhempiensa neuvoa Katrina valitsee Johanin, menee naimisiin ja seuraa häntä Ahvenanmaalle, jossa karu totuus paljastuu hänelle. Merimiehen koti on vain pieni, ravistunut tölli kallioisella rannalla, mies lähtee merelle ja Katrina jää piikomaan läheisen tilallisen, pulskan kapteenin ”maaorjana”. Kapteeni jos toinenkin käy lähentelemässä Katrinaa, mutta hän pitää molemmat päänsä ja saa osakseen pulskan kapteenin kunnioituksen, mutta toisen kyräilyn. Johan koettaa säästää merillä hankkimansa tienestit, mutta lopulta juo ja huoraa nekin vähät Tukholmassa. Lapsia syntyy ja heidänkin vaiheitaan seurataan minkä nyt kahvitellessa ennättää.

Kesto 102 min.

Lustgården. Ohjaus Alf Kjellin, päätehtävissä Gunnar Björnstrand (yläkoulun äidinkielen lehtori Franzén), Sickan Carlsson (Fanny, hänen rakastajattarensa), Bibi Andersson (Anna, Fannyn tytär), Kristina Adolphson (kirjakauppias), Stig Järrel (kirjakauppiaan rakastaja). Valmistumisvuosi 1961. Käsikirjoittajina ovat svenska wikipedian mukaan toimineet salanimen suojissa Ingmar Bergman ja Erland Josephson.

Tapahtumat sijoittuvat pienelle idyllisennäköiselle kaupunkipaikalle, jossa ihmiset tuntevat toisensa ja tietävät toistensa korrekta, förtjusande hemligheter, hienotunteiset, ihastuttavat salaisuudet. Kukaan ei ole tietävinään opettajan lemmensuhteesta kaupunginhotellin tarjoilijattareen tai toisen opettajan lemmensuhteesta kirjakauppiaaseen. Asiat hyväksytään, kunhan ne pysyvät salaisuuksina. Näen elokuvan aihepiirissä, aiheen käsittelyssä ja pyrkimyksessä asiain kuvaamiseen huumorin keinoin paljon samaa kuin Bergmanin hienossa komediassa Sommarnattens leende (Kesäyön hymyilyä, vuodelta 1955). Nyt katselemassani elokuvassa huumorin sävelkulku alkaa miellyttää minua vasta loppua kohden, vielä puoliväliin saakka asetelma tuntuu lievästi ahdistavalta. Annan ilmestyminen elokuvaan muuttaa lehtori Franzénin asenteen avoimemmaksi, kun taas paikkakunnan noblessi kääntää salaisuutensa myöntäjälle selkänsä. Lopussa nuori pastori Emil (Per Myrberg) saa komedian soimaan huilun lailla.

Kesto 93 min.

Klockorna i Gamla Sta’n. Svenska wikipedian mukaan Ruotsin ensimmäinen pitkä värielokuva. Ohjaus ja käsikirjoitus Ragnar Hyltén-Cavallius. Päätehtävissä Edvard Persson (ulosottomies Berg), George Fant (nuori pianisti Florin), Elsie Albiin (hänen rakastettunsa), Gunnel Broström (hienostoneitonen Harriet). Valmistumisvuosi 1946.

Paljon musiikkia sisältävä komedia kertoo hyväsydämisestä tukholmalaisesta ulosottomiehestä, joka haluaisi oikeesti oopperaan laulamaan. Hän auttaa asiakkaitaan liian kanssa ja saa nuhteet esimieheltään, joka tosin ymmärtääkin rakastettavaa alaistaan. Eräs asiakkaista on köyhä ravintolapianisti, joka haaveilee säveltäjän ammatista. Häneltä ei saa ulosmitattua pianoakaan, sillä se on hankittu osamaksulla. Pianistia kohtaa kuitenkin eräänlainen onni, kun hän hienossa ravintolassa soittaessaan tutustuu Harrietiin, joka vie hänet mukanaan omiin seurapiireihinsä, käyvätköhän Sälenin tunturihotellissakin? Harriet vetää nuoren pianistin syövereihinsä, mutta osoittautuu hänelle liian nautintohakuiseksi ja itsekeskeiseksi. Lopulta kaikki kääntyy parhain päin tomeran ulosottomiehen puuttuessa peliin skoonelaisena Sibeliuksena.

Tärkeässä osassa toimivat musiikin lisäksi Tukholman maisemat, jotka tosin eivät liiaksi väreillä häikäise. Varsinkin Gamla Sta’n, kuten se elokuvan nimessä kirjoitetaan, on esillä sellaisena aidon harmaana, jossa väriläikkinä ovat ihmiset, joskin varsinkin miehet pukeutuvat yleensä yhtäläisen anonyymisti.

Kesto 105 minuuttia.

Kaikissa elokuvissa on hienosti kuvattuna aikakausi: Katrinassa 1800-luvun loppu, Lustgårdenissa ehkä 1900-luvun alku ja Klockorna i Gamla Sta’nissa 1940-luvun puoliväli. Elokuvia katsellessa nautin valmistamaani ”kastematokakkua” kinkku-juustotäytteellä. Pohja jäi vähän uudeksi.

Joka vanhoja muistaa, osa 2

Felix & Klara. Islantilainen kymmenosainen (noin puoli tuntia/jakso) tv-sarja kertoo kahdeksaakymmentä ikävuotta lähestyvästä avioparista, joka saa omakotitalonsa myytyä ja muuttaa ikäimmeisten palvelukotiin. Ohjaus Ragnar Bragason, pääosissa Jón Gnarr ja Edda Björgvinnsdóttir. Ragnar ja Jón laativat sarjan käsikirjoituksen. Valmistumisvuosi 2025.

Tekoälyn mukaan jæja (lausutaan jau jau) on islanniksi kyllä, kyllä tai no niin. Tätä sanaa tahi sanontaa Felix käyttää sarjassa aika usein. Felix on entinen tullivirkamies, tekisi mieli sanoa, että kunnollinen tullimies, mutta en kehtaa. Hän käy entisellä työpaikallaan entisten työkavereittensa riesaksi, vaikka on ollut eläkkeellä jo viitisentoista vuotta. Hienovaraiset vihjaukset eivät Felixiin tehoa. Hän tietää miten asioitten pitää mennä kunnolla sujuakseen. Tämä paljastuu katsojalle hänen lujan luonteensa erityispiirteeksi. Tosielämässä sellainen olisi pitemmän päälle erittäin rasittavaa, mutta pääosin komiikan keinoilla toimivassa tv-sarjassa se on paikoin lähes kuoliaaksinaurattavaa.

Sarjan selkeä keskushahmo on Felix, jonka koukukasta käytöstä Klara koettaa kestää. Palvelutalo muodostuu Klaralle hänen kaipaamakseen pakopaikaksi kodista, jota Felix ihan huomaamattaan hallitsee. Samassa talossa asuu Klaran sisko sekä iloinen pariskunta, joitten harrasteena on kotiviinin valmistus. Klara innostuu mahdollisuudesta kastella kaulaansa ja viettää enenevässä määrin aikaa siskonsa kanssa. Kepeä kaappijuopottelu on tosin kuulunut Klaran elämään jo pitemmän aikaa, mikä tottumus sitten myöhemmin tuo sarjaan synkempiä sävyjä.

Pääasiassa sarjan hauskuus koostuu kuitenkin Felixin erikoisista päähänpistoista ja niitten aikaansaamista toilailuista. Felix ei luota muihin kuin itseensä, mistä johtuen hän luottaa itseensä enemmän kuin muihin yhteensä. Toisaalta hänen päähänpistonsa ovat yleensä melko viattomia. Palvelutalossa hän lanseeraa johtajalle ajatuksen pelihuoneesta, jossa voisi pelata vanhoja lautapelejä. Klaran harmiksi hän alkaa koota muilta asukkailta saamiaan ja divareista hankkimiaan lautapelejä asuntoonsa. Toinen erikoinen seikka, jolla Felix piinaa läheisiään, on vanhan asunnon wc-istuimen huuhtelusäiliön osa, jota oli rikki. Kyseisiä istuimia ei enää valmisteta, mutta Felix junkaa maailmalla liikkuvalta pojaltaan eikö hän saisi jostain varaosaa hankittua.

Jokainen jakso alkaa sillä, että Felix kirjoittaa valituskirjettä vanhalla sähkökirjoituskoneellaan. Hän valittaa ympäristön heikentyneestä siisteydestä, huumeitten käytöstä, siitä, ettei häntä ole palkittu urastaan tullivirkamiehenä. Vaikka tällainen kränäävä ukkeli vaikuttaakin loppuunkalutulta hahmolta, on sarja mukavaa viihdettä. Tapahtumia riittää, mutta niitä on juuri sopivasti, samoin on roolihenkilöitten laita. Katsoja pysyy menossa mukana, varsinkin minunlaiseni kränäävä ukkeli. Vaikka minulla onkin viitisentoista vuotta vähemmän ikää kuin Felixillä, koen hänessä liikuttavan paljon samaa kuin itsessäni. Hän on tempauksineen karikatyyri, jota voi verrata Chaplinin kulkurihahmoon.

Sarjan tekninen rakenne pysyy esimerkillisesti tekijöitten hallussa. Tiettyjen teemojen toistuminen jaksosta toiseen kuplii kuin kirpakka sima lasissa. Sikäli kuin sarjaan on tulossa toinen tuotantokausi, toivoisin että jatkossa keskityttäisiin Klaran hahmoon ja Felix kummittelisi taka-alalla. Sen ei tarvitsisi merkitä suoranaista isoisän murhaa, sillä hahmot tunteva katsoja osaisi kyllä jo kuvitella aika pitkälle Felixin mielenliikkeitä ja hänen jähmeitä, mutta itsepintaisia tempauksiaan.

Felixiä esittävä Jón Gnarr (s. 1967) on oikeesti minuakin nuorempi, hänen maskeerauksestaan liki kahdeksankymppiseksi voi lukea netistä.

Joka vanhoja muistaa, osa 1

Painija. Valmistumisvuosi 1985. Ohjaus ja käsikirjoitus Matti Ijäs. Pääosassa Esko Hukkanen. Muissa tehtävissä Soli Labbart, Esko Pesonen, Kalevi Kahra ja Allan Koskinen. Tuotanto Televisioteatteri. Kesto 86 min.

Areenan infotiedosta luin, että elokuva sijoittuisi vanhainkotiin. Kieltämättä asukit vaikuttavat olevan vanhempaa sorttia. Mutta valkotakkisten hoitajien määrä ja yliolkaisuus tuntuisivat kuitenkin viittaavan psykiatriseen hoitolaitokseen.

Ijäksen elokuvan vanhukset asuvat vanhassa, joskus komeassa rakennuksessa, jonka ympäristö huokuu rappiota, unohdukseen vajoamista. Sama heitteillejätön tunne soi koko elokuvassa, ihmiset olivat joskus, mutta nyt ovat jäljellä vain muistot. Dialogi koostuu lyhyistä puheenvuoroista, tuijottelusta, vinoilevista huomioista ja selittelemättömästä aggressiosta. Selloa soittava Kuikkaniemi (Esko Pesonen) kertoo entisestä elämästään huippusellistinä, joka on saanut takkiinsa tahroja bratwurstista Euroopan eri kolkilla. Kuikkaniemelle virnuillaan, häntä komennellaan, mutta mies pyrkii ystävystymään toisen esiintyneen taiteilijan, Painijan kanssa. Esko Hukkanen on Painija, entinen tunnettu voimamies, jota vastaanottava hoitaja nimittää kylähulluksi. Hänen tunnetuin temppunsa on ollut veturin kiskominen liikkeelle hampaillaan.

Kalevi Kahran esittämä Painijan huonetoveri on saanut nimekseen Pesonen. Hän on nainut kaikkialla Suomessa ”helvetin komeaa naista”. Öisin Pesosta vaivaa kranaatinsiru pääkopassa. Hänen hiljaisempi seuralaisensa on jalaton mies (Allan Koskinen). Painija ja sellisti alkavat tapailla toisiaan läheisellä rautatieasemalla (lakkautetulla), josta sellisti kertoo lähtevänsä konserttimatkoilleen raiteelta 2. Tosin selviää, ettei asemalla ole kuin yksi raide. Heinittyneellä ja lätäkköisellä asemalla laiduntavat siat ja lampaat. Ehkä se viittaa ihmiskunnan jakautumiseen samankaltaisiin laiduntajiin?

Elokuvan tyylilajia on kuvailtu tragikoomiseksi. Se on hyvä valinta. Absurdit ainekset ovat myös vahvasti mukana. Painija on kuvilla toimiva elokuva. Tuhkaksi hajoamassa olevat ihmiset törmäilevät toisiinsa ja välillä sattuu pahastikin. Hajoamista ei voi välttää. Ihmisen elinpäivät ovat kuin ruoho lakkautetulla rautatieasemalla, siat ja lampaat kulkevat hänen ylitseen eikä häntä enää ole.

Mummoni eli 1960- ja 1970-luvuilla vanhainkodissa, joka oli perustettu entiseen kartanoon. Kyllä elämänmeno siellä oli kovin rauhallista katselemaani elokuvaan verrattuna. Henkilökunnasta muistan vain yhden henkilön, naisimmeisen, jota kutsuttiin johtajaksi. Hänellä ei koskaan ollut valkoista takkia eikä muutakaan virka-asua. (Kun tarkemmin muistelin, niin oli siellä jonkinlainen talonmies, ehkä myös keittäjä.) Vanhukset rupattelivat keskenään kartanon kuistilla, katselivat pääskysiä ja toisinaan laulelivat. Isossa salissa oli televisio ja jotain luettavaa. Miehille oli veneitä kalareissuja varten. Syntymäpäiviä vietettiin toisinaan isolla porukalla. Vanhainkodissa kävi vierailijoita, meidän perhe melkein joka viikonloppu.

Vaikka mummon hellahuoneessa taisi olla sähköliesi, mummo paisteli ruokansa puilla lämpiävässä leivinuunissa. Sitä varten hän kantoi asuntoonsa halkoja vajaan sadan metrin päässä olleesta liiteristä, jonka luota löytyivät myös sauna, ulkohuussit ja likakasti. Suuressa kivinavetassa piti joku ulkopuolinen karjaa, mutta vanhukset eivät elikoitten hoitoon osallistuneet. Kesäisin hiehot kuljeksivat aidatulla laitumella.

Kerran olin taivaan suolajärvi

Kerran olin taivaan suolajärvi on kuvailevan alaotsikkonsa mukaisesti Liiviläisen nykyrunouden antologia. Olli Heikkonen suomensi teoksen runot, kirjoitti esipuheen ja selitti suomennosperiaatteitaan (raakakäännökset 17 runoon teki Renāte Blumberga). Valt Ernštreit kirjoitti esseen pienestä suuresta liiviläisestä kirjallisuudesta. Lukaisin eilen tämän 112 sivua pitkän kirjasen.

Keitä ovat liiviläiset? Liiviläiset eivät nykyään ole kovin tunnettu kansa, vaikka he aikoinaan, noin 700 vuotta sitten, olivat väkiluvultaan arviolta silloisten suomalaisten kokoinen seurue. Liiviläiset kansoittivat Riianlahden rannikkoseutuja, osa heistä asui Väinäjoen suulla, nykyisen Riian kaupungin alueella. Kun saksalaiset kristinuskon levittäjät saapuivat 1100-luvun lopulla alueelle, osa liiviläisistä antoi kastaa itsensä tähän uuteen uskoon. Kun usko ei tuntunut painuvan kansan liiviin, saapui Saksasta kansainvälinen palkkasoturiarmeija tukemaan käännytystyötä – nämä ristiretkeläiset tunnettiin nimellä Kalparitarit. Kun ritarit olivat nuijineet uskoa liivinmaalaisiin eli: liiviläisiin, lätteihin (latvialaisiin) sekä Viron heimoihin muutamia vuosikymmeniä, kertoi saksalainen piispa paaville, että Liivinmaa olis nyt kristitty. Osa liiviläisistä oli taistellut päällikkönsä Kaupon johdolla kalparitareitten puolella, mistä lienee syntynyt liiviläisille jonkinmoinen mainehaitta.

Ensimmäinen maailmansota pyyhki yli Liivinmaan ja verotti liiviläisiä. Monet liiviläiset olivat jo latvialaistuneet. Maailmansotien välillä suomalainen kielimies Lauri Kettunen ja virolainen Oskar Loorits tekivät tutkimuksia tämän suomen- ja vironsukuisen kielen jäljelle jääneitten puhujien parissa Latviassa Liivinranta -nimisellä alueella Kuurinmaan luoteiskolkalla. Alkoi liiviläisten herääminen, liiviläistä kirjallisuutta, varsinkin runoutta ja lauluja sepitettiin. Kōrli Stalte liivinsi Uuden testamentin ja sepitti paljon runoja. Pētõr Damberg kirjoitti runoja ja toimi monessa mukana liiviläisen kirjallisuuden saralla. Myönteinen kehitys tyssäsi toiseen maailmansotaan ja varsinkin neuvostoaikaan, jolloin liiviläisten perinteinen kalastuselinkeino Itämerellä kiellettiin turvallisuussyihin vedoten. Liiviläiset saivat kalastaa vain Riianlahdella. Heidän oli liityttävä kalastuskolhooseihin ja entinen pienyrittäjyys lopahti. Lapset eivät enää oppineet liivin kieltä, vaan latvialaistuivat. Monet muuttivat pois entisiltä kotiseuduiltaan.

Nykyään liiviä äidinkielenään pitäviä ei juuri taida löytyä. Sen sijaan kielen opiskelijoita ja sitä taitavia on edelleen. Siitä todisteena on nyt puheena oleva kirja. Se esittelee kolme liivin kieltä käyttävää nykyrunoniekkaa, joista jokaisesta seuraavaksi jokunen sananen:

Valt Ernštreit (s. 1974) Liivin instituutin johtaja. Häneltä kirjaan valitut runot sijoittuvat Liivinrannan maisemiin tai operoivat sen maiseman sanoilla ja näkymillä. Yksi runoista tosin kuvaa Riian kaupungin muinaista liiviläisasutusta, jonka päälle nykyinen Riika on rakentunut. Runoissa on kirpeän-makea sävy, vähän niin kuin sekoittaisi hunajaan puolukkaa. Makeus irtoaa kotoisista muistoista ja näkymistä, kirpeys siitä miten kylätie on hiljennyt. Runot asettavat ymmärrettäviä kysymyksiä ja niihin voi helposti samaistua.

Baiba Damberga (s. 1957) Liivinrannnalta lähtöisin oleva kuvataiteilija, joka kirjoittaa myös runoja. Pētõr Dambergin veljentytär. Runoja kuvaillaan kuvallisiksi. Ensimmäiseksi valitussa runossa liiviläistyttö hymyilee Liiviläisten lipun väreissä. Jatkossa runot sukeltavat Liivinrannalla vietettyyn lapsuuteen. Suolajärvi sataa taivaasta maahan mukanaan kalat, jotka uivat mereen ja tekevät merestä suolaisen. Mutta tuleeko suolajärvi enää takaisin, vaikka miten kutsuisit? Ajanrajaa ei voi ylittää, kaikki on kuin uuteen nahkaan luotu.

Kempi Kārl (s. 1963) on hyvin mielenkiintoinen runoilija. Hän on kasvanut Mõtsāpūolen alueella, jossa 1800-luvun puolivälissä puhuttiin Salatsin liiviä. Nykyään hän on kyseisen murteen paras asiantuntija ja myös murteen kirjoitusjärjestelmä on hänen tekoaan. Hän on nostanut jalkeille hiipuvan kielen kadonneen murteen. Kempi Kārl on nimimerkki, jonka takana on Tarton yliopiston professori, Viron ja Latvian tiedeakatemioitten jäsen.

Kauniissa runossaan Salatsin hiljainen virta hän kyselee:

tohtisinko herättää sinut
kun syvällä unessasi
olen enemmän hereillä
kuin koskaan missään rakkaudessa

Runossa Kaikki katoaa poika kyselee äidiltä, miksi hän sanoo, että kaikki katoaa ja millä tavalla se tapahtuu. Äiti vastaa:

kun et enää puhu
kaikki on kadonnut

Czesław Miłosz: Issan laakso

Puolalainen runoilija ja kirjailija Czesław Miłosz (1911 – 2004) asui lapsuusvuotensa nykyisen Liettuan alueella. Maailma sitten vieroitti hänet kauemmas asumaan. Vuonna 1955 Pariisissa ilmestyi kirjailijan lapsuudenaikoihin perustuva romaani Dolina Issy. Romaanin suomennos nimellä Issan laakso ilmestyi vuonna 1981, suomentajana Kirsti Siraste. Tämä oli neljäs tai viides Sirasteen suomentama kirja, jonka olen lukaissut.

Issa, liettuaksi Jiesla, näyttäisi waterwaymap.org-sivuston mukaan olevan pieni laskujoki jossain Liettuan maaseudulla alle 100 km Kaunasista pohjoiseen. Maatalousyhteiskunnassa maailma oli pienempi kuin nykyeuroissa, pienelle poijalle Issa-joen seutu on ollut maailma.

Romaanin pieni poika, Tomasz, elää 1900-luvun alkuvuosikymmeninä vanhassa ja rappeutuneessa aateliskartanossa, jota isännöi lempeästi puolensapitävällä tavallaan vanha aatelissuku. Suvun valta-asema on kuihtunut olemattomiin, mutta kyläläiset suhtautuvat perinteen pohjalta kunnioittavasti kartanon väkeen. Muutos on kuitenkin tulossa, pitääkö kruunu poijistaan huolen, mitäs arvelette?

Tomasz, jonka vanhemmat ovat huitelemassa omilla teillään omassa maailmassaan, kasvaa isovanhempien ja vanhojen palvelijoitten suojissa. Hän tutkii kartanon puutarhaa, sen kasveja ja eläimiä, tutustuu kartanon kirjastoon ja viehättyy erityisesti lintukirjoista. Tomasz jäljentää vihkoonsa kuvauksia linnuista, tieteelliset nimet kiehtovat häntä. Paikalliset lapset ovat hänen leikkiseuranaan, kunnes Tomasz etsiytyy lähiseudun vähäisemmän aatelisperheen, talonpoikaista elämää viettävän Romualdasin seuraan. Aikuinen Romualdas ottaa luonnosta ja eläimistä kiinnostuneen pojan mukaansa metsästysretkille. Metsästyksen kuvaus on tärkeässä osassa ja kiinnostaa ihan yhtä vähän kuin Bim mustakorvassa. Ajan kuluessa Tomasz ryhtyykin ajattelemaan metsästyksen mielekkyyttä. Puolisyvälliset viisaustieteelliset ja uskontoa lähentelevät pohdinnat valtaavat muutoinkin alaa kirjasta siinä määrin, että kerronta on vaarassa puuroutua. Lisäksi romaani jakautuu seitsemäänkymmeneen lukuun, jolloin usein pompataan asiasta toiseen. Henkilöhahmojen määrä on minulle turhan laaja, enkä oikein saa siitä moninaisuudesta paljoa irti. Totta silti on, että kirjan loppupuolella henkilöt tulevat tutummiksi, mutta heidän toimintansa vaikuttimet jäävät toisinaan hämäriksi. Laitan tähän yhden pohdinnan lainauksena tekstistä:

Jos toiset tekivät meistä pilkkaa, syynä oli se että he eivät päässeet tunkeutumaan sieluumme asti. Ihminen kantoi mielessään kuvaa itsestään sielun kanssa yhteen kasvaneena, mutta yksi ainut vieras katse riitti rikkomaan tuon liitoksen ja näyttämään ettemme olleetkaan sellaisia kuin haluaisimme olla.

Hyvää kirjassa on se, että siinä on ihan kohtuullinen saunomisjakso ja sen päälle vielä mehevähkö naimisen kuvaus, jota ilman nykyään ei ole kirjamarkkinoille menemistä.

Kirjassa on 292 sivua, alussa on Kirsti Sirasteen kirjoittama kuvaus Czesław Miłoszista. Lainasin kirjan syyskuussa, puolivälissä lukemista tuli stoppi, loput luin eilen ja tänään.