Bullfikafilmer if. Sverige, tredje episod

Vi hemslavinnor. Komedia, ohjaus Schamyl Bauman, valmistumisvuosi 1942. Päätehtävissä Dagmar Ebbesen (Kristiana, kotiapulainen), Ernst Eklund (tehtailija), Hjördis Petterson (hänen vaimonsa) samt ett dussintal övriga. Perustuu tanskalaiseen vuoden 1920 näytelmään Den nye husassistent, jonka pohjalta oli valmistunut Ruotsissa kaksi elokuvaa jo aiemmin, Dagmar Ebbesen esittää kaikissa Kristianaa.

Heti alusta tuli mieleen Suomisen perhe, joskin kotiapulaiset olivat erilaisia. Toinen apulaisista pudottaa vierailijoitten aikana täyden tarjottimen lattialle, minkä seurauksena tehtailijan perhe joutuu harkitsemaan uusien kotiapulaisten hankkimista. Tehtailija itse asioi yksityisessä työnvälitysliikkeessä, jonne saapuukin sopivaan aikaan topakka täti, joka ottaa paikan vastaan, mutta vaatii, että hän saa hoitaa homman yksin, sillä kyllä hän neljän hengen perheen taloudesta kykenee huolehtimaan. Uusi kotiapulainen on tehokas työimmeinen, hän järjestelee perheen asiat ylösnousuaikoja myöten. Puhetta tulee tulvimalla puolin ja toisin, ehkä minä sen toisen puolen kerkesin ymmärtää? Joka tapauksessa lujalla ja oikeamielisellä kotiapulaisella on omaakin elämää takanaan. Hän on kerran ollut rakastunut ja siitä on seurannut pojan syntymä. Pojasta hän on joutunut luopumaan ja elää nyttemmin hänestä täysin erillään.

Elokuvan tunnelma on paitsi komediallinen myös varsin kodikas. Saattaa olla, että tanskalaisuus näkyy ja kuuluu kuvauksessa, ihmiset ovat aikamoisia persoonia – ei vähiten Kristiana. Oikein mukava katseltava, sota-aikain viihteeksi käypää kamaa.

Kesto 90 min.

En fattig miljonär. Komedia, ohjaus Lennart ja Sigurd Wallén, valmistumisvuosi 1941. Päätehtävissä iloinen Stig Järrel (Nisse Holm), Marianne Aminoff (hänen ystävättärensä Gittan Svensson), Sigurd Wallén (johtaja Lundgren) ja Dagmar Ebbesen (rouva Svensson, mankelointiliikkeen omistaja).

Voi olla, että etsiydyn harhapoluille, mutta sana mangel taitaa tarkoittaa joissakin germaanisissa kielissä pulaa. Edellistä elokuvaa katsellessa ajattelin jo, miten mahtoi olla mahdollista saada kahvia Ruotsin koteihin sota-aikana, jolloin kauppa-aluksia vaanivat monenlaiset vaarat. Tehtailijan perheessä Ebbesenin esittämä Kristiana tarjoilee teetä.

Tässä elokuvassa Ebbesenin esittämä rouva Svensson tarjoaa Nisselle kuusenkävyistä valmistettua kahvinkorviketta, joka Nisselle maistuukin. Nisse on uuden ajan bisnes-mies, hän napsauttaa sormiaan saadessaan uuden liikeidean. Pian hän esittelee kuusenkäpykorviketta myyntiin johtaja Lundgrenille. Johtaja ei pidä Nissen uudenlaisesta ja päällekäyvästä asenteesta ja hylkää hänen ideansa. Lundgrenilla on kuitenkin liikemiehen vaistoa ja hän etsiytyy mankelointiliikkeeseen. Hän tutustuu ikäiseensä rouva Svenssoniin ja heillä synkkaa heti. Liike-elämän rasittama Lundgren kaipaa kotoista elämää. Hän taipuu rouva Svenssonin painostukseen ja ostaa Nisseltä hänen tarjoamansa korvikekahvin reseptin (joka on kuvattu vanhassa keittokirjassa) ja antaa hänelle oikeuden myydä sitä Karl XII:n kahvina, mitä kautta Nissen liikemiesura käynnistyy.

Nisse saa edelleen kohtauksenomaisia liike-ideoita, jotka raivostuttavat johtaja Lundgrenia. Sen sijaan johtajan suhde rouva Svenssoniin lämpenee. Nisse tavoittelee itse vieraan kuusen käpysiä, sillä kansainvälinen tähti Vera Virgo on kiinnostunut lähinnä saamistaan palkkioista. Lopulta kaikki kääntyy parhain päin: Gittan saa Nissensä ja johtaja matkustaa rouva Svenssonin kanssa junalla Yhdysvaltoihin Petsamon kautta.

Kesto 80 min.

Bullfikafilmer ifr. Sverige, del två

Sven Klangs kvintett. Ohjaus Stellan Olsson, perustuu Musikteatergruppen Oktoberin näytelmään. Valmistumisvuosi 1976. Koska elokuva kertoo kvintetistä, on helpointa mainita pääosan esittäjinä hela kvintetten eli kontrabasisti Sven Klangia esittää Anders Granström, rumpali Kennet on Henric Holmberg, pianisti Rolf on Jan Lindell, laulaja Gunnel on Eva Remaeus ja saksofonisti Lassena soittelee Christer Boustedt.

Tapahtumat sijoittuvat pieneen kaupunkiin Ruotsissa, ajankohta on vuosi 1958. Sven Klangin kvintetti esiintyy tanssipaikoilla ja häissä. Orkesterin repertuaarina on jatsahtava iskelmämusiikki, jota voi tanssia. Tyylinä on siis se musiikki, jota Suomessa esittivät mm. Brita Koivunen, Vieno Kekkonen ja Pirkko Mannola ja johon sittemmin hullaantui M. A. Numminen. Orkesterin klarinetisti on lähtenyt ja tilalle orkesteriaan johtava Sven Klang on hankkinut erinomaisen jazz-saksofonistin Lassen.

Lasse on työssä armeijan orkesterissa, mutta hän tahtoo soittaa jatsia. Lassen näkemyksen mukaan jatsiin kuuluu elävämpi rytmiikka kuin tanssimusiikissa sekä vieläkin elävämpi improvisointi. Tämä innostaa orkesterin nuoria jäseniä, varsinkin Kennetiä ja Rolfia, mutta tanssipaikoilla muut eivät aina oikein tiedä mitä tehdä silloin kun jazz saa Lassen ilmaisemaan itseään sillä maagisella tavalla, jolla jazz immeistä koskettaa.

Sven johtaa orkesteria pomon tavoin, hän määrää ja muut toimivat. Lasse ei tunnu soveltuvan tähän kuvioon. Sven ja Lasse tavoittelevat myös solisti Gunnelia, mikä lisää hankausta miesten välillä.

Elokuva sisältää paljon musiikkia, jonka esiintyjät ilmeisesti itse esittävät. Tämä on tietenkin minunlaiselleni jatsinkuuntelijalle aivan ihanaa, ellei peräti underbart. Pelkkää jatsia ei kuulla, kvintetti esittää häävalssina Kultaa ja hopeaa, josta tulee takavuosien Linnan juhlat mieleen. Tosi kiva elokuva, useammat pullakahvit siinä nautitaan myös.

Kesto 114 min.

Charlotte Löwensköld. Ohjaus Jackie Söderman, päätehtävissä Ingrid Janbell (Charlotte), Lars Green (nuori apupappi Karl-Artur), Gunnel Broström (Kallen äiti) ja Sven Wollter (rikas Schagerström). Valmistumisvuosi 1979. Tapahtumat sijoittuvat 1830-luvun Värmlantiin, epookki on hienosti kuvattu. Perustuu Selma Lagerlöfin romaaneihin Charlotte Löwensköld ja Anna Svärd.

Niin tätä Anna Svärdiä esittää Arja Saijonmaa. Hänet nähtyäni muistelinkin katselleeni tämän elokuvan nelisen vuosikymmentä sitten. Muistelin, että Arja olisi ollut esillä enemmänkin ja wikipediasta luin, että tämä sama tuotanto on esitetty pisempänä tv-sarjana ja youtubesta sen pystyi katselemaan lyhenneltynä elokuvana. Koska ilmaisu on aika kuvapainotteista: kauniita ihmisiä, kauniita maisemia, on elokuva lyhyempänäkin sanokaamme vaikka ilmava ja raitis, niin että pisti ihan nukuttamaan. Nyt on muuten menossa Falunin sprinttihiihdot tv:ssä ja selostaja on pari kertaa maininnut Taalainmaan. Olikohan se niin, että Anna Svärd oli sieltä Dalarnan tietämiltä?

Elokuvan nimi on ehkä vain osaksi kohdallaan. Päähuomion saa mielestäni nuoren apupapin venkoilu rakastumisen ja naimisiinmenon osalta. Hänen uljas äitinsä käyttää kaiken ihmistuntemuksensa, mutta aikanaan se on Jumalaltakin tålamod tapissa. Onneksi asia sitten jotenkin asettuu uomiinsa. Loppu on kaunis ja pari komea. Vaikka kertomus onkin juonittu siihen malliin, että se jaksaa seuraajaansa kiinnostaa, on kyseessä ehkä enemmänkin fruntimmers film. Vaan katselihan tuon lepopäivän ratoksi. Ja bullfika maistuu tässäkin elokuvassa.

Kesto 124 min.

Bullfikafilmer ifr. Sverige

Katrina. Ohjaus Gustaf Edgren, päätehtävissä Märta Ekström (Katrina), Frank Sundström (Johan, Katrinan puoliso) ja muissa tehtävissä muita näyttelijöitä. Valmistumisvuosi 1943. Perustuu Sally Salmisen samannimiseen romaaniin.

Pohjalaisneito Katrina olisi päässyt naimisiin kylän rikkaimman nuoren isännän kanssa, mutta tansseissa merimies Johan hurmaa hänet kertomalla kotiseudustaan Ahvenanmaasta houkuttelevaan sävyyn. Vastoin vanhempiensa neuvoa Katrina valitsee Johanin, menee naimisiin ja seuraa häntä Ahvenanmaalle, jossa karu totuus paljastuu hänelle. Merimiehen koti on vain pieni, ravistunut tölli kallioisella rannalla, mies lähtee merelle ja Katrina jää piikomaan läheisen tilallisen, pulskan kapteenin ”maaorjana”. Kapteeni jos toinenkin käy lähentelemässä Katrinaa, mutta hän pitää molemmat päänsä ja saa osakseen pulskan kapteenin kunnioituksen, mutta toisen kyräilyn. Johan koettaa säästää merillä hankkimansa tienestit, mutta lopulta juo ja huoraa nekin vähät Tukholmassa. Lapsia syntyy ja heidänkin vaiheitaan seurataan minkä nyt kahvitellessa ennättää.

Kesto 102 min.

Lustgården. Ohjaus Alf Kjellin, päätehtävissä Gunnar Björnstrand (yläkoulun äidinkielen lehtori Franzén), Sickan Carlsson (Fanny, hänen rakastajattarensa), Bibi Andersson (Anna, Fannyn tytär), Kristina Adolphson (kirjakauppias), Stig Järrel (kirjakauppiaan rakastaja). Valmistumisvuosi 1961. Käsikirjoittajina ovat svenska wikipedian mukaan toimineet salanimen suojissa Ingmar Bergman ja Erland Josephson.

Tapahtumat sijoittuvat pienelle idyllisennäköiselle kaupunkipaikalle, jossa ihmiset tuntevat toisensa ja tietävät toistensa korrekta, förtjusande hemligheter, hienotunteiset, ihastuttavat salaisuudet. Kukaan ei ole tietävinään opettajan lemmensuhteesta kaupunginhotellin tarjoilijattareen tai toisen opettajan lemmensuhteesta kirjakauppiaaseen. Asiat hyväksytään, kunhan ne pysyvät salaisuuksina. Näen elokuvan aihepiirissä, aiheen käsittelyssä ja pyrkimyksessä asiain kuvaamiseen huumorin keinoin paljon samaa kuin Bergmanin hienossa komediassa Sommarnattens leende (Kesäyön hymyilyä, vuodelta 1955). Nyt katselemassani elokuvassa huumorin sävelkulku alkaa miellyttää minua vasta loppua kohden, vielä puoliväliin saakka asetelma tuntuu lievästi ahdistavalta. Annan ilmestyminen elokuvaan muuttaa lehtori Franzénin asenteen avoimemmaksi, kun taas paikkakunnan noblessi kääntää salaisuutensa myöntäjälle selkänsä. Lopussa nuori pastori Emil (Per Myrberg) saa komedian soimaan huilun lailla.

Kesto 93 min.

Klockorna i Gamla Sta’n. Svenska wikipedian mukaan Ruotsin ensimmäinen pitkä värielokuva. Ohjaus ja käsikirjoitus Ragnar Hyltén-Cavallius. Päätehtävissä Edvard Persson (ulosottomies Berg), George Fant (nuori pianisti Florin), Elsie Albiin (hänen rakastettunsa), Gunnel Broström (hienostoneitonen Harriet). Valmistumisvuosi 1946.

Paljon musiikkia sisältävä komedia kertoo hyväsydämisestä tukholmalaisesta ulosottomiehestä, joka haluaisi oikeesti oopperaan laulamaan. Hän auttaa asiakkaitaan liian kanssa ja saa nuhteet esimieheltään, joka tosin ymmärtääkin rakastettavaa alaistaan. Eräs asiakkaista on köyhä ravintolapianisti, joka haaveilee säveltäjän ammatista. Häneltä ei saa ulosmitattua pianoakaan, sillä se on hankittu osamaksulla. Pianistia kohtaa kuitenkin eräänlainen onni, kun hän hienossa ravintolassa soittaessaan tutustuu Harrietiin, joka vie hänet mukanaan omiin seurapiireihinsä, käyvätköhän Sälenin tunturihotellissakin? Harriet vetää nuoren pianistin syövereihinsä, mutta osoittautuu hänelle liian nautintohakuiseksi ja itsekeskeiseksi. Lopulta kaikki kääntyy parhain päin tomeran ulosottomiehen puuttuessa peliin skoonelaisena Sibeliuksena.

Tärkeässä osassa toimivat musiikin lisäksi Tukholman maisemat, jotka tosin eivät liiaksi väreillä häikäise. Varsinkin Gamla Sta’n, kuten se elokuvan nimessä kirjoitetaan, on esillä sellaisena aidon harmaana, jossa väriläikkinä ovat ihmiset, joskin varsinkin miehet pukeutuvat yleensä yhtäläisen anonyymisti.

Kesto 105 minuuttia.

Kaikissa elokuvissa on hienosti kuvattuna aikakausi: Katrinassa 1800-luvun loppu, Lustgårdenissa ehkä 1900-luvun alku ja Klockorna i Gamla Sta’nissa 1940-luvun puoliväli. Elokuvia katsellessa nautin valmistamaani ”kastematokakkua” kinkku-juustotäytteellä. Pohja jäi vähän uudeksi.

Joka vanhoja muistaa, osa 2

Felix & Klara. Islantilainen kymmenosainen (noin puoli tuntia/jakso) tv-sarja kertoo kahdeksaakymmentä ikävuotta lähestyvästä avioparista, joka saa omakotitalonsa myytyä ja muuttaa ikäimmeisten palvelukotiin. Ohjaus Ragnar Bragason, pääosissa Jón Gnarr ja Edda Björgvinnsdóttir. Ragnar ja Jón laativat sarjan käsikirjoituksen. Valmistumisvuosi 2025.

Tekoälyn mukaan jæja (lausutaan jau jau) on islanniksi kyllä, kyllä tai no niin. Tätä sanaa tahi sanontaa Felix käyttää sarjassa aika usein. Felix on entinen tullivirkamies, tekisi mieli sanoa, että kunnollinen tullimies, mutta en kehtaa. Hän käy entisellä työpaikallaan entisten työkavereittensa riesaksi, vaikka on ollut eläkkeellä jo viitisentoista vuotta. Hienovaraiset vihjaukset eivät Felixiin tehoa. Hän tietää miten asioitten pitää mennä kunnolla sujuakseen. Tämä paljastuu katsojalle hänen lujan luonteensa erityispiirteeksi. Tosielämässä sellainen olisi pitemmän päälle erittäin rasittavaa, mutta pääosin komiikan keinoilla toimivassa tv-sarjassa se on paikoin lähes kuoliaaksinaurattavaa.

Sarjan selkeä keskushahmo on Felix, jonka koukukasta käytöstä Klara koettaa kestää. Palvelutalo muodostuu Klaralle hänen kaipaamakseen pakopaikaksi kodista, jota Felix ihan huomaamattaan hallitsee. Samassa talossa asuu Klaran sisko sekä iloinen pariskunta, joitten harrasteena on kotiviinin valmistus. Klara innostuu mahdollisuudesta kastella kaulaansa ja viettää enenevässä määrin aikaa siskonsa kanssa. Kepeä kaappijuopottelu on tosin kuulunut Klaran elämään jo pitemmän aikaa, mikä tottumus sitten myöhemmin tuo sarjaan synkempiä sävyjä.

Pääasiassa sarjan hauskuus koostuu kuitenkin Felixin erikoisista päähänpistoista ja niitten aikaansaamista toilailuista. Felix ei luota muihin kuin itseensä, mistä johtuen hän luottaa itseensä enemmän kuin muihin yhteensä. Toisaalta hänen päähänpistonsa ovat yleensä melko viattomia. Palvelutalossa hän lanseeraa johtajalle ajatuksen pelihuoneesta, jossa voisi pelata vanhoja lautapelejä. Klaran harmiksi hän alkaa koota muilta asukkailta saamiaan ja divareista hankkimiaan lautapelejä asuntoonsa. Toinen erikoinen seikka, jolla Felix piinaa läheisiään, on vanhan asunnon wc-istuimen huuhtelusäiliön osa, jota oli rikki. Kyseisiä istuimia ei enää valmisteta, mutta Felix junkaa maailmalla liikkuvalta pojaltaan eikö hän saisi jostain varaosaa hankittua.

Jokainen jakso alkaa sillä, että Felix kirjoittaa valituskirjettä vanhalla sähkökirjoituskoneellaan. Hän valittaa ympäristön heikentyneestä siisteydestä, huumeitten käytöstä, siitä, ettei häntä ole palkittu urastaan tullivirkamiehenä. Vaikka tällainen kränäävä ukkeli vaikuttaakin loppuunkalutulta hahmolta, on sarja mukavaa viihdettä. Tapahtumia riittää, mutta niitä on juuri sopivasti, samoin on roolihenkilöitten laita. Katsoja pysyy menossa mukana, varsinkin minunlaiseni kränäävä ukkeli. Vaikka minulla onkin viitisentoista vuotta vähemmän ikää kuin Felixillä, koen hänessä liikuttavan paljon samaa kuin itsessäni. Hän on tempauksineen karikatyyri, jota voi verrata Chaplinin kulkurihahmoon.

Sarjan tekninen rakenne pysyy esimerkillisesti tekijöitten hallussa. Tiettyjen teemojen toistuminen jaksosta toiseen kuplii kuin kirpakka sima lasissa. Sikäli kuin sarjaan on tulossa toinen tuotantokausi, toivoisin että jatkossa keskityttäisiin Klaran hahmoon ja Felix kummittelisi taka-alalla. Sen ei tarvitsisi merkitä suoranaista isoisän murhaa, sillä hahmot tunteva katsoja osaisi kyllä jo kuvitella aika pitkälle Felixin mielenliikkeitä ja hänen jähmeitä, mutta itsepintaisia tempauksiaan.

Felixiä esittävä Jón Gnarr (s. 1967) on oikeesti minuakin nuorempi, hänen maskeerauksestaan liki kahdeksankymppiseksi voi lukea netistä.

Joka vanhoja muistaa, osa 1

Painija. Valmistumisvuosi 1985. Ohjaus ja käsikirjoitus Matti Ijäs. Pääosassa Esko Hukkanen. Muissa tehtävissä Soli Labbart, Esko Pesonen, Kalevi Kahra ja Allan Koskinen. Tuotanto Televisioteatteri. Kesto 86 min.

Areenan infotiedosta luin, että elokuva sijoittuisi vanhainkotiin. Kieltämättä asukit vaikuttavat olevan vanhempaa sorttia. Mutta valkotakkisten hoitajien määrä ja yliolkaisuus tuntuisivat kuitenkin viittaavan psykiatriseen hoitolaitokseen.

Ijäksen elokuvan vanhukset asuvat vanhassa, joskus komeassa rakennuksessa, jonka ympäristö huokuu rappiota, unohdukseen vajoamista. Sama heitteillejätön tunne soi koko elokuvassa, ihmiset olivat joskus, mutta nyt ovat jäljellä vain muistot. Dialogi koostuu lyhyistä puheenvuoroista, tuijottelusta, vinoilevista huomioista ja selittelemättömästä aggressiosta. Selloa soittava Kuikkaniemi (Esko Pesonen) kertoo entisestä elämästään huippusellistinä, joka on saanut takkiinsa tahroja bratwurstista Euroopan eri kolkilla. Kuikkaniemelle virnuillaan, häntä komennellaan, mutta mies pyrkii ystävystymään toisen esiintyneen taiteilijan, Painijan kanssa. Esko Hukkanen on Painija, entinen tunnettu voimamies, jota vastaanottava hoitaja nimittää kylähulluksi. Hänen tunnetuin temppunsa on ollut veturin kiskominen liikkeelle hampaillaan.

Kalevi Kahran esittämä Painijan huonetoveri on saanut nimekseen Pesonen. Hän on nainut kaikkialla Suomessa ”helvetin komeaa naista”. Öisin Pesosta vaivaa kranaatinsiru pääkopassa. Hänen hiljaisempi seuralaisensa on jalaton mies (Allan Koskinen). Painija ja sellisti alkavat tapailla toisiaan läheisellä rautatieasemalla (lakkautetulla), josta sellisti kertoo lähtevänsä konserttimatkoilleen raiteelta 2. Tosin selviää, ettei asemalla ole kuin yksi raide. Heinittyneellä ja lätäkköisellä asemalla laiduntavat siat ja lampaat. Ehkä se viittaa ihmiskunnan jakautumiseen samankaltaisiin laiduntajiin?

Elokuvan tyylilajia on kuvailtu tragikoomiseksi. Se on hyvä valinta. Absurdit ainekset ovat myös vahvasti mukana. Painija on kuvilla toimiva elokuva. Tuhkaksi hajoamassa olevat ihmiset törmäilevät toisiinsa ja välillä sattuu pahastikin. Hajoamista ei voi välttää. Ihmisen elinpäivät ovat kuin ruoho lakkautetulla rautatieasemalla, siat ja lampaat kulkevat hänen ylitseen eikä häntä enää ole.

Mummoni eli 1960- ja 1970-luvuilla vanhainkodissa, joka oli perustettu entiseen kartanoon. Kyllä elämänmeno siellä oli kovin rauhallista katselemaani elokuvaan verrattuna. Henkilökunnasta muistan vain yhden henkilön, naisimmeisen, jota kutsuttiin johtajaksi. Hänellä ei koskaan ollut valkoista takkia eikä muutakaan virka-asua. (Kun tarkemmin muistelin, niin oli siellä jonkinlainen talonmies, ehkä myös keittäjä.) Vanhukset rupattelivat keskenään kartanon kuistilla, katselivat pääskysiä ja toisinaan laulelivat. Isossa salissa oli televisio ja jotain luettavaa. Miehille oli veneitä kalareissuja varten. Syntymäpäiviä vietettiin toisinaan isolla porukalla. Vanhainkodissa kävi vierailijoita, meidän perhe melkein joka viikonloppu.

Vaikka mummon hellahuoneessa taisi olla sähköliesi, mummo paisteli ruokansa puilla lämpiävässä leivinuunissa. Sitä varten hän kantoi asuntoonsa halkoja vajaan sadan metrin päässä olleesta liiteristä, jonka luota löytyivät myös sauna, ulkohuussit ja likakasti. Suuressa kivinavetassa piti joku ulkopuolinen karjaa, mutta vanhukset eivät elikoitten hoitoon osallistuneet. Kesäisin hiehot kuljeksivat aidatulla laitumella.

Kerran olin taivaan suolajärvi

Kerran olin taivaan suolajärvi on kuvailevan alaotsikkonsa mukaisesti Liiviläisen nykyrunouden antologia. Olli Heikkonen suomensi teoksen runot, kirjoitti esipuheen ja selitti suomennosperiaatteitaan (raakakäännökset 17 runoon teki Renāte Blumberga). Valt Ernštreit kirjoitti esseen pienestä suuresta liiviläisestä kirjallisuudesta. Lukaisin eilen tämän 112 sivua pitkän kirjasen.

Keitä ovat liiviläiset? Liiviläiset eivät nykyään ole kovin tunnettu kansa, vaikka he aikoinaan, noin 700 vuotta sitten, olivat väkiluvultaan arviolta silloisten suomalaisten kokoinen seurue. Liiviläiset kansoittivat Riianlahden rannikkoseutuja, osa heistä asui Väinäjoen suulla, nykyisen Riian kaupungin alueella. Kun saksalaiset kristinuskon levittäjät saapuivat 1100-luvun lopulla alueelle, osa liiviläisistä antoi kastaa itsensä tähän uuteen uskoon. Kun usko ei tuntunut painuvan kansan liiviin, saapui Saksasta kansainvälinen palkkasoturiarmeija tukemaan käännytystyötä – nämä ristiretkeläiset tunnettiin nimellä Kalparitarit. Kun ritarit olivat nuijineet uskoa liivinmaalaisiin eli: liiviläisiin, lätteihin (latvialaisiin) sekä Viron heimoihin muutamia vuosikymmeniä, kertoi saksalainen piispa paaville, että Liivinmaa olis nyt kristitty. Osa liiviläisistä oli taistellut päällikkönsä Kaupon johdolla kalparitareitten puolella, mistä lienee syntynyt liiviläisille jonkinmoinen mainehaitta.

Ensimmäinen maailmansota pyyhki yli Liivinmaan ja verotti liiviläisiä. Monet liiviläiset olivat jo latvialaistuneet. Maailmansotien välillä suomalainen kielimies Lauri Kettunen ja virolainen Oskar Loorits tekivät tutkimuksia tämän suomen- ja vironsukuisen kielen jäljelle jääneitten puhujien parissa Latviassa Liivinranta -nimisellä alueella Kuurinmaan luoteiskolkalla. Alkoi liiviläisten herääminen, liiviläistä kirjallisuutta, varsinkin runoutta ja lauluja sepitettiin. Kōrli Stalte liivinsi Uuden testamentin ja sepitti paljon runoja. Pētõr Damberg kirjoitti runoja ja toimi monessa mukana liiviläisen kirjallisuuden saralla. Myönteinen kehitys tyssäsi toiseen maailmansotaan ja varsinkin neuvostoaikaan, jolloin liiviläisten perinteinen kalastuselinkeino Itämerellä kiellettiin turvallisuussyihin vedoten. Liiviläiset saivat kalastaa vain Riianlahdella. Heidän oli liityttävä kalastuskolhooseihin ja entinen pienyrittäjyys lopahti. Lapset eivät enää oppineet liivin kieltä, vaan latvialaistuivat. Monet muuttivat pois entisiltä kotiseuduiltaan.

Nykyään liiviä äidinkielenään pitäviä ei juuri taida löytyä. Sen sijaan kielen opiskelijoita ja sitä taitavia on edelleen. Siitä todisteena on nyt puheena oleva kirja. Se esittelee kolme liivin kieltä käyttävää nykyrunoniekkaa, joista jokaisesta seuraavaksi jokunen sananen:

Valt Ernštreit (s. 1974) Liivin instituutin johtaja. Häneltä kirjaan valitut runot sijoittuvat Liivinrannan maisemiin tai operoivat sen maiseman sanoilla ja näkymillä. Yksi runoista tosin kuvaa Riian kaupungin muinaista liiviläisasutusta, jonka päälle nykyinen Riika on rakentunut. Runoissa on kirpeän-makea sävy, vähän niin kuin sekoittaisi hunajaan puolukkaa. Makeus irtoaa kotoisista muistoista ja näkymistä, kirpeys siitä miten kylätie on hiljennyt. Runot asettavat ymmärrettäviä kysymyksiä ja niihin voi helposti samaistua.

Baiba Damberga (s. 1957) Liivinrannnalta lähtöisin oleva kuvataiteilija, joka kirjoittaa myös runoja. Pētõr Dambergin veljentytär. Runoja kuvaillaan kuvallisiksi. Ensimmäiseksi valitussa runossa liiviläistyttö hymyilee Liiviläisten lipun väreissä. Jatkossa runot sukeltavat Liivinrannalla vietettyyn lapsuuteen. Suolajärvi sataa taivaasta maahan mukanaan kalat, jotka uivat mereen ja tekevät merestä suolaisen. Mutta tuleeko suolajärvi enää takaisin, vaikka miten kutsuisit? Ajanrajaa ei voi ylittää, kaikki on kuin uuteen nahkaan luotu.

Kempi Kārl (s. 1963) on hyvin mielenkiintoinen runoilija. Hän on kasvanut Mõtsāpūolen alueella, jossa 1800-luvun puolivälissä puhuttiin Salatsin liiviä. Nykyään hän on kyseisen murteen paras asiantuntija ja myös murteen kirjoitusjärjestelmä on hänen tekoaan. Hän on nostanut jalkeille hiipuvan kielen kadonneen murteen. Kempi Kārl on nimimerkki, jonka takana on Tarton yliopiston professori, Viron ja Latvian tiedeakatemioitten jäsen.

Kauniissa runossaan Salatsin hiljainen virta hän kyselee:

tohtisinko herättää sinut
kun syvällä unessasi
olen enemmän hereillä
kuin koskaan missään rakkaudessa

Runossa Kaikki katoaa poika kyselee äidiltä, miksi hän sanoo, että kaikki katoaa ja millä tavalla se tapahtuu. Äiti vastaa:

kun et enää puhu
kaikki on kadonnut

Czesław Miłosz: Issan laakso

Puolalainen runoilija ja kirjailija Czesław Miłosz (1911 – 2004) asui lapsuusvuotensa nykyisen Liettuan alueella. Maailma sitten vieroitti hänet kauemmas asumaan. Vuonna 1955 Pariisissa ilmestyi kirjailijan lapsuudenaikoihin perustuva romaani Dolina Issy. Romaanin suomennos nimellä Issan laakso ilmestyi vuonna 1981, suomentajana Kirsti Siraste. Tämä oli neljäs tai viides Sirasteen suomentama kirja, jonka olen lukaissut.

Issa, liettuaksi Jiesla, näyttäisi waterwaymap.org-sivuston mukaan olevan pieni laskujoki jossain Liettuan maaseudulla alle 100 km Kaunasista pohjoiseen. Maatalousyhteiskunnassa maailma oli pienempi kuin nykyeuroissa, pienelle poijalle Issa-joen seutu on ollut maailma.

Romaanin pieni poika, Tomasz, elää 1900-luvun alkuvuosikymmeninä vanhassa ja rappeutuneessa aateliskartanossa, jota isännöi lempeästi puolensapitävällä tavallaan vanha aatelissuku. Suvun valta-asema on kuihtunut olemattomiin, mutta kyläläiset suhtautuvat perinteen pohjalta kunnioittavasti kartanon väkeen. Muutos on kuitenkin tulossa, pitääkö kruunu poijistaan huolen, mitäs arvelette?

Tomasz, jonka vanhemmat ovat huitelemassa omilla teillään omassa maailmassaan, kasvaa isovanhempien ja vanhojen palvelijoitten suojissa. Hän tutkii kartanon puutarhaa, sen kasveja ja eläimiä, tutustuu kartanon kirjastoon ja viehättyy erityisesti lintukirjoista. Tomasz jäljentää vihkoonsa kuvauksia linnuista, tieteelliset nimet kiehtovat häntä. Paikalliset lapset ovat hänen leikkiseuranaan, kunnes Tomasz etsiytyy lähiseudun vähäisemmän aatelisperheen, talonpoikaista elämää viettävän Romualdasin seuraan. Aikuinen Romualdas ottaa luonnosta ja eläimistä kiinnostuneen pojan mukaansa metsästysretkille. Metsästyksen kuvaus on tärkeässä osassa ja kiinnostaa ihan yhtä vähän kuin Bim mustakorvassa. Ajan kuluessa Tomasz ryhtyykin ajattelemaan metsästyksen mielekkyyttä. Puolisyvälliset viisaustieteelliset ja uskontoa lähentelevät pohdinnat valtaavat muutoinkin alaa kirjasta siinä määrin, että kerronta on vaarassa puuroutua. Lisäksi romaani jakautuu seitsemäänkymmeneen lukuun, jolloin usein pompataan asiasta toiseen. Henkilöhahmojen määrä on minulle turhan laaja, enkä oikein saa siitä moninaisuudesta paljoa irti. Totta silti on, että kirjan loppupuolella henkilöt tulevat tutummiksi, mutta heidän toimintansa vaikuttimet jäävät toisinaan hämäriksi. Laitan tähän yhden pohdinnan lainauksena tekstistä:

Jos toiset tekivät meistä pilkkaa, syynä oli se että he eivät päässeet tunkeutumaan sieluumme asti. Ihminen kantoi mielessään kuvaa itsestään sielun kanssa yhteen kasvaneena, mutta yksi ainut vieras katse riitti rikkomaan tuon liitoksen ja näyttämään ettemme olleetkaan sellaisia kuin haluaisimme olla.

Hyvää kirjassa on se, että siinä on ihan kohtuullinen saunomisjakso ja sen päälle vielä mehevähkö naimisen kuvaus, jota ilman nykyään ei ole kirjamarkkinoille menemistä.

Kirjassa on 292 sivua, alussa on Kirsti Sirasteen kirjoittama kuvaus Czesław Miłoszista. Lainasin kirjan syyskuussa, puolivälissä lukemista tuli stoppi, loput luin eilen ja tänään.

Kolme napaelokuvaa

Jotkut väittävät että elämme kolmenapaisessa maailmassa (CUR), mutta epäilen. Katselin kumminkin kolme napaseuduille sijoittuvaa elokuvaa. Kaksi niistä on komedioja, yksi ei.

Napapiirin sankarit (valmistumisvuosi 2010). Ohjaaja Dome Karukoski, pääosissa Jussi Vatanen, Jasper Pääkkönen ja Timo Lavikainen. Sivuosassa keltainen henkilöauto ja Pamela Tola. Sekä Kari Ketonen. Tyylilajina komedia.

Elokuva sijoittuu talviseen ja pimeään Suomen Lappiin. Kolme nuorta miestä lähtee porukalla ostamaan yhden miehen tyttöystävän toivomaa digiboxia Rovaniemeltä. Liikkeelle lähdetään Kolarista ja siellä pääosin pysytäänkin. En kuitenkaan viitsi paljastaa juonesta ihan kaikkea, koska tästä alkaa jo olla aikaa kun elokuvan katselin ja nytkin piti etsiä netistä, että mitä siinä oikein tapahtui ja missä liikuttiin. Sitä paitsi tapahtumia on elokuvassa aika paljon, mistä johtuen sitä voisi nimittää toiminnalliseksi komediaksi. Vai voisiko?

Joka tapauksessa tykkään näistä Napapiirin sankarit-elokuvista, joita on kolmen jatko-osan verran lisää. Kolmososa oli oikeastaan ihan yhtä kiva. Joskus kävin itsekin katselemassa suopotkupalloa, joten tiedän että naisnäkökulma on paikallaan.

Kalak (2023). Ohjaaja Isabella Eklöf, perustuu Kim Leinen romaaniin. Pääosan tanskalainen sairaanhoitaja Jan, jota esittää Emil Johnsen, lähtee Grönlantiin hommiin. Hän tekee aluksi töitä Nuukissa. Hänen nelihenkinen perheensä on mukana, perhe asustaa kerrostaloasunnossa. Vaimo, jota esittää Asta Kamma August, saa todeta, että mies on jonkinmoinen kullisankari. Mies kertoo vaimolleen käyneensä yökylässä kauniin grönlantilaisnaisen (Berda Larsen) tykönä. Vaimo hyväksyy jollain tasolla tämän seikan. Grönlantilaisnainen on omistavampaa sorttia ja käy kynsimässä Janin naamaa. Tämän seurauksena perhe muuttaa syrjemmälle, pieneen hylkeenpyytäjien kylään. Siellä Jan pyrkii jatkamaan siitä mihin Nuukissa jäi, mutta paikalliset naiset eivät ole kaikki hylkeitä kunhan vain pyytää. Sen sijaan Jan oppii hyödyntämään terveysaseman lääkevarantoja oman olonsa loiventamiseen. Tämä tuo mieleeni lääkäri-kirjailija Mihail Bulgakovin kertomuksen lääkärin luisumisesta morfiiniriippuvuuteen. Perheen tytär joutuu ihailemiensa rekikoirien raatelemaksi ja perhe muuttaa takaisin Tanskaan. Jan käy lopuksi selvittämässä välinsä loppuaan odottavan isänsä kanssa.

Elokuvasta tuli semmoinen olo, että sen kerran kun saamme katsella elokuvaa Grönlannista, niin tarjotaan kaaheeta kärsimystä.

Pekka ja Pätkä lumimiehen jäljillä (1954). Ohjaaja Armand Lohikoski, joka myös käsikirjoitti elokuvan Reino Helismaan kanssa. Pääosissa Esa Pakarinen, Masa Niemi ja Siiri Angerkoski. Lumimiehenä on wikipedian mukaan Vihtori Välimäki.

Pekka ja Justiina Puupää viettävät tapansa mukaan rauhallista perhe-elämää, jota päivittäiset kommellukset värittävät. Kun Pekan toveri Pätkä lukee aprillipäivän lehdestä, että Karvajärvi on luvannut miljoonan sille, joka pyydystää lumimiehen, lähtevät kaikki kolme junalla kohti Lappia. Lumimies on kuulemma nähty Kilpisjärvellä. Seurue saapuu Kilpisjärven retkeilymajalle, jossa on huokeat huminat päällä. Pareja vaihdellaan, seuraleikkejä leikitään ja välillä hiihdellään aurinkoisilla huhtikuun hangilla. Melkein käy kateeksi. Kilpisjärvellä näyttää riittäneen alamäkiä lasketeltavaksi. Lumimies löytyy ja Pekan ja Pätkän juoni natsaa toivotulla tavalla ellei paremminkin: syötiksi asetettu Justiina saa lumimiehestä vankan ja karvaisen ihailijan. Siitä sitten suunnataan takaisin Helsinkiin, jossa lumimiehestä lupailtu miljoona odottaa. Piti ihan katsella loppu uusiksi, kun nukahdin elokuvan ääreen. En osannut syyttää itseäni, sillä elokuvan alussa huomataan, että Pekka on itse nukkunut viisi vuorokautta yhtä soittoa Justiinan poissaollessa. Voi olla, että kävin tämän elokuvan aikoinaan katselemassa elokuvateatteri Kuvakukossa, jossa 1970-luvun alkuvuosina esitettiin näitä vanhoja hupielokuvia ja Tarzaneita pikauusintoina. Kiva kun näitä vielä tv:ssäkin esitetään, ettei ihan pääse unohtumaan.

Syttyä sytykkeistä

Olin tässä joku päivä sytyttämässä tulta leivinuuniin. Sytykkeeksi laittelin vanhoja Savon Sanomia. Huomasin siinä pari aukeamaa kouhalleen aseteltuani, että olin tainnut rutistella halkojen sekaan jotain ihan lukukelpoista. Perjantaina 19.3.2021 oli Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä julkaistu lehdessä tekstejä päivän teemasta. Isossa kuvassa minua pälyili kuka arvioivasti ohikatsoen, kuka suoraa katsekontaktia tavoittaen kolme kuopiolaista naisten asiaa edistänyttä hahmoa suoraan vuodelta 1884, todennäköisesti kuten kuvatekstissä mainitaan. He ovat Minna Canth, Elisabeth Stenius (takana) ja Selma Backlund.

Lehteen artikkelin laatineen Veera Jääskeläisen aiheena oli Elisabeth Stenius-Aarneenkallio (1847 – 1924), jonka Jääskeläinen kertoo olleen monessa mukana suomalaista yhteiskuntaa rakennettaessa. Kuvan jalkotilaan sommitellussa otsikossa sanotaan, että Elisabeth Stenius-Aarneenkallion lapsuudenkodissa harrastettiin taiteita ja toimitettiin käsinkirjoitettua sanomalehteä. Artikkelissa, josta vain osa säilyi joutumasta tulen ruuaksi, kerrotaan hänen toimineen kieltenopettajana useassa kuopiolaisessa koulussa, edistäneen suomen kielen asemaa, perustaneen Kansallislauluseura-kuoron ja pitäneen nuorille suunnattua kirjallisuuspiiriä nimeltä Pulmuset. Hän oli paitsi perustamassa, myös toimi puheenjohtajana Suomen Naisyhdistyksen alaosastossa. (Mitään yläosastoahan Kuopioon ei olisi annettu perustaakaan?)

Lehtiartikkelissa mainitaan myös että puheena oleva Elisabeth oli syntyjään Kurkijoen Gripenbergejä ja nautti opetusta Pietarissa, Smolnan naisopistossa. Smolnan kuvailuun artikkeli myös päättyy, niin että paljon hauskaa ja sivistävää jää minulta nyt lukematta. Mutta muistui mieleeni, miten kerran tulin wikipediasta lukeneeksi eräässä kuopiolaisessa sanomalehdessä aikoinaan käydyn keskustelun. Päätin etsiä sen luettavakseni, sillä minulle jäi siitä sellainen vaikutelma, että kyseinen keskustelu saattaisi kertoa 1800-luvun lopun emansipaation haasteista yhtä sun toista.

Wikiaineistosta löytyy taltiointi Savo-lehdestä 24.3.1887 otsikolla Mimmoisen käsityksen on ”Savon” lukijakunta saanut ”Geijerstamin jutusta”? Ruotsalainen kirjailija Gustaf af Geijerstam oli vieraillut Suomessa luennoimassa ja käsitellyt luennossaan mm. siveellisyyttä. Puhuja oli ilmaissut ajattelevansa, ettei miehiltä kenties heti voisi vaatia samaa siveellisyyttä kuin naisilta. Hän oli myös kertonut, että Tukholman naisyhdistys oli solminut ”semmoisen liiton, ettei kukaan sen jäsenistä menisi miehelle, jonka edellinen elämä ei ole aivan täydellisesti puhdasta.”

Tätä luentoa oli Savo-lehti kuvaillut kirjoituksessaan. Kirjoituksen julkaisemisen jälkeen lehti oli saanut kysymyksen koomilliselta ja epäloogilliselta naiselta. Nainen tahtoi tietää, oliko Savo-lehti siveellisyyskysymyksessä Geijerstamin kannalla eli pitäisikö miehiltä odottaa samaa siveellisyyttä kuin naisilta. Lehti oli vastannut, että miehiltä vaaditaan samaa siveellisyyttä kuin naisilta. Ilmeisesti asia oli kuitenkin sotkeutunut, kun lehden toimittaja oli laskenut leikkiä Tukholman naisyhdistyksen päätöksestä.

Silloin E. Stenius kirjoitti lehteen kipakan kirjoituksen, jossa hän väitti Savo-lehden toisaalta vaativan miehiltä siveellisyyttä ja toisaalta laskevan asiasta leikkiä. Toimitus vastasi alentuvasti painottaen, että leikinlasku suuntautui pelkästään Tukholman naisyhdistyksen päätökseen. Samalla lehti paheksui Steniuksen kirjoituksen sävyä, jonka lehti katsoi pyrkivän saattamaan lehden linjan epäluulon alaiseksi.

Tämä sanomalehden palstoilla käyty keskustelu on mielestäni oikea aarre! Se kuvaa sitä miten asioista on taitettu peistä autonomian ajan Kuopiossa. Voimakkaita mielipiteitä on esitetty ja niihin on vastattu ihan yhtä voimakkaasti. Naisten aseman paraneminen on vaatinut aikaa ja vaivaa, siihen on sopinut E. Steniuksen kirjoituksessaan esittämä kuvaus:

”katsokaa, tuossa on hyveen ja totuuden vaivalloinen tie, vaeltakaa sitä, vaikka monesti lankeaisitte, vaikka haavoittuisitte, vaikka henkenne menettäisitte.”

Veit Harlan: Immensee

Saksalainen elokuvaohjaaja Veit Harlan (1899 – 1964) oli Saksan natsihallinnon ajan maineikkaimpia ohjaajia. Hänen vaimonsa oli ruotsalainen Kristina Söderbaum, joka näytteli pääosaa Harlanin ohjaamassa, vuonna 1943 valmistuneessa elokuvassa Immensee. Harlan laati yhdessä Alfred Braunin kanssa käsikirjoituksen, joka perustuu Theodor Stormin (1817 – 1888) novelliin Immensee.

Elokuva on saanut kuvailevaksi alaotsikokseen Ein deutsches Volkslied – suomeksi: saksalainen kansanlaulu. Musiikki, jonka on säveltänyt Wolfgang Zeller, on olennainen osa elokuvaa, jossa nuori lahjakas säveltäjä lähtee pieneltä, idylliseltä kotiseudultaan opiskelemaan musiikkia Elben rantakaupunkiin, vähän kuten eräät rautalankabändit 1960-luvulla.

Tyylilajina elokuvassa ja tarinan huomioonottaen luullakseni myös novellissa on romantiikka vaikka kirjailija Stormin myöhemmän tuotannon tuntien siinä halutaankin nähdä myös varhaisen realismin piirtehiä. Mielestäni saksalaisessa romantiikassa on siinä määrin potenssia, ettei sitä tarvitse mennä jälkeenpäin realismin alle siloittelemaan.

Nuori säveltäjä Reinhardt Torsten (Carl Raddatz) elää onnellista nuoruusaikaa Immenseessä, pienellä, pastoraalisella paikkakunnalla Saksassa. Hän seurustelee naapurin tytön Elisabeth Uhlin (Kristina Söderbaum) kanssa. Nuoret uiskentelevat Immensee-järvellä ja käyvät toisinaan poimimassa tyynestä lahdelmasta valkoisia lumpeenkukkia. (Elokuvaa onkin Suomessa esitetty nimellä Lumpeenkukka). Elisabeth ei halua kuitenkaan enää poimia lumpeita, sillä hän pelkää niitten varsien takertuvan jalkoihinsa. Näin käy Reinhardtille, mutta hän pääsee omin voimin pois pälkähästä. Kukkaa hän ei saa.

Nuorten kaunista kesäidylliä varjostaa tieto siitä, että Reinhardt on lähdössä musiikkiopintoihin Hampuriin. Lohduksi Elisabethille Reinhardt lahjoittaa punatulkun puisessa häkissä ja penkin, jonka hän on itse rakennellut koivupuista. Lupaukset paluusta lohduttavat Elisabethia yhtä vähän kuin se, ettei Reinhardt tahdo sydänystävänsä tulevan saattelemaan häntä junalle. Ajan oloon villi punatulkku kuolee häkissään ja Elisabeth hautaa sen Immenseen rannalle koivupuisen penkin viereen. Naapurin Erich, Immenseen kartanon nuori isäntä, lahjoittaa Elisabethille keltaisen kanarialinnun kauniissa häkissä.

Musiikkiopintojensa aikana Reinhardt palvoo muistoaan Elisabethistä omistaen hänelle kaksitoista säveltämäänsä laulua. Vieraillessaan pitkän ajan kuluttua Elisabethin luona hän lahjoittaa rakkaalleen nuo laulut kirjaksi nidottuina ja sanoo niitten olevan ne kirjeet, joita Elisabeth oli niin kauan odottanut saavansa. Elisabeth on niin onnellinen Reinhardtin lahjasta, ettei tahdo näyttää lauluja kenellekään. Tällä kertaa Elisabeth tulee saattamaan Reinhardtia ja ojentaa junan ikkunasta Reinhardtille kuvansa, jonka alle hän on kirjoittanut ”Rakkaalle Reinhardtilleni uskollisuudella, Elisabeth”.

Vuoteitten vieriessä Reinhardt valmistuu Hampurin konservatoriosta. Reinhardtin lauluista tulee tunnettuja maailmalla ja jatko-opintojensa aikana Roomassa hän saa ikäväkseen kuulla laulunsa sovitettuna italialaiseen tyyliin. Lauluesitys on kauniisti kuvattu. Se tapahtuu saksankielisen wikipedian mukaan raunioituneen Maxentiuksen basilikan suojiin rakennetulla ulkoilmanäyttämollä. Yleisöä on pienen katsomon ulkopuolellakin pilvin pimein. Vaikka Reinhardt onkin tyytymätön uuteen sovitukseen, kelpaa hänelle kauniin laulajattaren syli ikuisen kaupungin tähtien alla.

Elokuva huipentuu Reinhardtin vierailuun Immenseessä. Elisabeth on odottanut häntä kauan, mutta ihan ikuisuuksiin ei uskollisuus ole riittänyt. Naapurin Erich on saanut hänet puolisokseen. Hänen kanssaan Elisabeth elää kuin kanarialintu kultaisessa häkissä. Reinhardt saapuu myrskynä, joka tempoo Elisabethia omakseen juurineen. Vaan ovatko Elisabethin jalat takertuneet Immenseen lumpeitten pitkiin varsiin? Jättääkö hän Erichin valmistamaan munkkilikööriä ja hoitamaan seine saftige Biene? Voiko Erich vielä voittaa Elisabethin rakkauden?

Elokuva pelaa siis symboliikalla, jota minun liikkaava kuvaukseni ihan vähäsen vaan spoilaa. Kerroin tämän kaiken, koska haluaisin huomauttaa, etteivät varmaankaan kaikki 1940-luvun alun saksalaiset elokuvat houkutelleet nuoria miehiä rintamalle kuolemaan sankareina isänmaan puolesta. Kuka hitossa sellaista maata haluaisi puolustaa, jossa ei viihteeksi muuta tarjottaisi kuin kuolemankaipuuta! Ei, kyllä immeinen muuallakin kuin Immenseessä kaipaa romantiikkaa enemmän kuin multaa ja kotoisen kirkkomalmin sointia. Lumpeenkukka on elokuvan kehyskertomuksen tunnus. Se kuvastaa paitsi ihmisen juuria myös nuorta, viatonta, puhdasta rakkautta, joka ei vuosikausia odottamalla parane.

Katselin elokuvan Youtube-palvelusta. Se on värielokuva, joka restauroitu vuonna 2016 upeasti. Kesto 94 min.

Arvi Kivimaa (suom.): Laulujen virta (osa 2/2)

Jatkanpahäntä loppuun Arvi Kivimaan vuonna 1936 ilmestyneen saksalaisen lyriikan antologian nimeltä Laulujen virta läpikäymistä.

Friedrich Hebbel (1813 – 1863) oli kuulemma kuuluisa näytelmäkirjailija. Häneltä teokseen suomennetut viisi runoa luovat minuun vaikutelman tarkastelijasta, joka liikkuu runoissa kuin taidenäyttelyssä ja pyrkii pääsemään perille näkemiensä taideteosten sisimmästä, mutta parhaimmillaankin yltää vain likiarvoon, temaattinen näkinkenkä jää tyhjentämättä.

Theodor Storm (1817 – 1888) kuuluu olleen kirjailija, tyylilajina realismi, Suomessa ehken tunnetuimmat teokset ovat Immensee ja Aaveratsastaja. Tykkäsin idyllisestä runosta Kaukana maailmasta (Abseits). Runo kuvaa näkymää asutuksesta nummilla, luonnon rauhassa. Lopussa mainitaan aavistus tulevasta mullistuksesta (”Kein Klang der aufgeregten Zeit drang noch in diese Einsamkeit”). Siten runo vaikuttaisi sopivan vaikka kuvaamaan sepittäjänsä nimeä.

Gottfried Keller (1819 – 1890) oli sveitsiläinen kirjailija. (Kivimaa on muutoinkin ottanut teokseensa mukaan saksankielellä kirjoittaneita kirjailijoita kotimaasta riippumatta, samoin toimi aiemmin jo Uuno Kailas antologiassa Kaunis Saksa.) Keller sepitti ainakin nuoremmuuttaan runoja ja Kivimaan suomentamat runot on tehty romantiikan hengessä. Tykkäsin lyhytsäkeisestä runosta Sydämelle, joka kuvastaa ihmisiin pettyneen runon minän (”sydämen”) tunteiden ja järjen myllerrystä sen suhteen, että jatkaako tässä näitä hommia vielä. Saksankielisen tekoälyn mukaan runo kyllä sisältää romantiikan tyylin aineksia, mutta siinä voi nähdä myös Kellerin myöhemmän realistisen tuotannon tulvahduksia. Päättelen tästä, etten ehkä olekaan täysin tekoälykäs runouden lukija, mikä voi joillekin tulla aikamoisena yllätyksenä!

Conrad Ferdinand Meyer (1825 – 1898) oli myös sveitsiläinen kirjailija. Kivimaan ja tekoälyn suostuttelemana päädyn siihen, että Meyer ei varsinaisesti ollut romantikko. Hänen valikoimaan päässeissä runoissaan (9 kpl) näen orastavan symbolismin aineksia, vaikka yleensä ne sitten lienevät realistisia. Mutta eikö sekin voisi olla vain yleistys? Tai vain osa totuudesta?

Detlev von Liliencron (1844 – 1909) on saanut tähän kirjaan vain kolme runoaan. Niistä kahdessa on aiheena sota. Vastapainoksi on mukana runo Kauniita kesäkuun päiviä, joka kuvaa sitä mitä otsikko lupaa. Kaikissa kolmessa runossa on kansanlaulumaisia aineksia, toistoa, ohikiitäviä kuvia, sotarunoissa karua dramaattisuutta. Antologiaan Kaunis Saksa on Uuno Kailas suomentanut neljä von Liliencronin runoja, joista kaksi sota-aiheista. Niitten lisäksi on mukana kaksi pisempää runoa, jotka kertovat kohtaamisesta jonkun vanhan kamun kanssa. Vaikka von Liliencronia pidetään realistisena runoilijana, on sekä kertomisen tapa että sanasto paikoin romanttisen rehevää. Noin mun mielestä.

Friedrich Nietzsche (1844 – 1900) on mukana vain yhdellä runolla. Kivimaa huomauttaa jo alkusanoissa, että Aarni Kouta on suomentanut Nietzscheltä aika mukavasti runoutta ja tämän kirjan runot ovat pääosin ennen suomentamattomia. Kivimaa on saanut komeasti toimivan hurjapäisen rytmikkyyden runoon Vihollisten keskellä, jossa hirsipuuhun menijä katumatta ja nöyrtymättä herjaa katsojajoukkoa ja julistaa uhmakkaana kuolemattomuuttaan.

Richard Dehmel (1863 – 1920) seitsemän runoa, joista neljä ekaa sijoittui öiseen aikaan. Dehmel lienee ollut öistinen runoilija? Runot eivät oikein päässeet minun päälleni vaan lukaisin ne läpi melko sujuvasti. Vuoripsalmi-runon suomennoksessa näin paljon samoja sanoja kuin Uuno Kailaan runossa Ilta. Varmaan sattumalta. Tekoäly oli rohkeesti sitä mieltä, että monet lukevat runon eroottisena tai jotenkin siihen suuntaan viittilöivänä. Dehmelin runoissa kerrotaan olleen symboliikkaa, minä näin niissä lähinnä luonnon kuvausta ja jonkin nimeämättömän tavoittelua.

Maximilian Dauthendey (1867 – 1918) on saanut mukaan viisi runoa, joista Satakieli ja sade jonkin verran sykähdytti, mutta kestin sen kuin mies.

Christian Morgenstern (1871 – 1914) mukana kuusi runoa. Satakieli ja runoilija on ihan kiva.

Hugo von Hofmannstahl (1874 – 1929) itävaltalainen kirjailija, joka kirjoitti myös runoja. Kivimaan kuvauksen mukaan von Hofmannstahlin runoissa on mystillis-biolooginen tunne, jonka runoilija aavistaa menneiden sukupolvien ja oman itsensä salaiseksi yhdyssiteeksi. Tähän viitannee runo Katoavaisuudesta.

Rainer Maria Rilke (1875 – 1926) oli itävaltalainen runoilija, josta Kivimaa kirjoittaa: ”hänen runoudessaan on kuulas syysvalaistus; on kuin hän pitäisi maapalloa kapeassa runoilijankädessään.” Lukaisin joskus Duinon elegiat enkä tajunnut siitä juuri mitään. Kivimaan suomennokset ovat hyvin toimivia, mutta minun marmori-korvani ei nyt näille runoille oikein aukene. Olen selvästi enämpi 1800-luvun tai sitä aikaisempain lyyrikoitten yleisöä. Jos näissä uudemmissa runoissa jotain minulle oli, sulkeuduin siltä laulannalta kuin simpukka.

Kirjassa on yhteensä 268 sivua. Lopussa kerrotaan lyhyesti jokaisesta valikoiman tunnetusta runoilijasta ja sitten on vielä sisällysluettelo. Lukaisin tässä tekstissä mainitsemieni runoilijain runot tänä päivänä.