Juha Hurme: Europaeus

David Emmanuel Daniel Europaeus (1820 – 1884) oli suomalainen tiedemies, joka ei saanut osakseen erityisempää arvostusta aikalaisiltaan. Jälkipolvetkin kirjoittavat usein hänen nimensä muodossa D. E. D. Europaeus. Ylen sivuilta löytynee edelleen Europaeuksen elämää valottava artikkeli, joka julkaistiin 30.11.2020. Siinä kerrotaan mm. siitä miten hän keksi suomen kieleen useita uutissanoja, joista monet mekin tunnemme, kuten ilmansuunta, miehittää, ulkomaalainen, toimeentulo ja tasa-arvo.

Juha Hurme (s. 1959) kirjoitti hänen elontiensä lopumpaan osaan keskittyvän näytelmän nimeltä Europaeus, jossa Europaeuksen ajan tiedemaailman hahmot vauhdikkaasti jakavat näkemyksiään joko näytelmän keskushahmosta tai itsestään. Näkemykset eivät ole erityisen mairittelevia, jotkut ovat vajonneet omaan synkkyyteensä eivätkä pääse sieltä pois, toiset näkevät Europaeuksen joutavana rauhanhäiritsijänä. Näytelmävihkosen kanteen on kirjoitettu kuvailevaksi alaotsikoksi Komedia Suomen Don Quijotesta. Näytelmä julkaistiin vuonna 2014.

Näytelmä on hauskaa luettavaa, Hurme on sovittanut näytelmään 1800-luvun kulttuuriprofien tekstejä tai ainakin heidän tyyliään hyvin uskottavalla tavalla. Vaikka itse en oikein jaksa ymmärtää naureskelua August Ahlqvistin närkästykselle Aleksis Kiven romaania Seitsemän veljestä kohtaan, on sekin kuitenkin niin tyylillisesti oikein esitelty, että jäin pohtimaan lieneekö ihan Augustin omaa tekstiä. Ainakin se pilkkaruno taisi olla? Hommafoorumin ottamista mukaan näytelmään pidän päälleliimattuna. Toisaalta samoin voi sanoa myös Eino Leinon runosta Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, niin hyvin kuin se sopiikin kuvaamaan oman tiensä kulkemista.

Europaeus esitetään näytelmässä paitsi kansanrunouden kerääjänä, myös omaleimaisena tutkijana, jonka esittämät tuoreet olettamukset eivät kelvanneet Ahlqvistin kaltaisten vaikuttajien ylevään kuvaan suomalaisesta tieteenharjoittajasta. Minulle parhaiten uppoaa näytelmässä esitetty teoria Kalevalan sijainnista Suomenlahden eteläpuolella, jolloin nykyinen Suomen seutu olisikin Pohjolan valtakuntaa. Puuttui vain liiviläisten mainitseminen ja Väinäjoen nimellinen yhteys kalevalaiseen mytologiaan.

”Rehellisyys ilman rakkautta on julmuutta”, tapasi isäni mainita, milloin ei voinut olla ihan rehellinen, mihin hänkin ajoittain sortui. Olen tässä blogeeraajana sen verran rehellinen, että tunnustan tilanneeni puheena olevan näytelmävihkosen (83 sivua) ntamo-kustantamolta alkupuolella vuotta 2025. Sieltä vielä kauniisti pahoiteltiin, kun minulle lähetettäväksi piti tilata uusi kappale painosta heikkokuntoisen varastossa olleen tilalle. Jonkin verran muistan joskus alkua lukeneeni, mutta kyllä se nyt piti aloittaa alusta. Enkä vieläkään saanut näytelmää päivän aikana luettua, vaan piti pitää välipäiväkin.

Sitä kauniimpaa rehellisyyttä harjoittaa näytelmän loppuvaiheessa Elias Lönnrot, joka kömpelösti rakennellussa vertauksessaan kuvaa matikkakeiton valmistusta ja näkee Europaeuksen osan Suomen kulttuurielossa maustepippurina matikkakeitossa, sellaisena, joka siirrellään lautasen syrjään, mutta jota ilman matikkakeitto ei ole matikkakeittoa.

Päätän raporttini tähän enkä hämmennä enempää.

Rautalampi, entinen emäpitäjä

Eilen kävin vaimoni kanssa asioikseni lyhyellä vierailulla Rautalammilla, koska siellä ei ollut ennen tullut käytyä. Matka ei ole kovin pitkä, vain reilut 90 km, joten kun puoliltapäivin lähdimme kotipihasta Turun tuomiokirkon kellojen saattelemina, olimme perillä tunti ja 20 minuuttia myöhemmin. Välillä tankattiin autoa etelä-Kuopiossa, kun siellä on yleensä vähän halvempaa.

Rautalammilla paikoitimme auton Alatien varteen kirkossakävijöille varatulle paikalle. Sitten katselimme hetken Rautalammin kirkkoa ulkoapäin. Se on iso keltainen puukirkko, joka kauempaa näyttää suurelta kerrosteiselta rasialta. Itse olisin valinnut värisävyksi rusehtavamman. Kirkko on valmistunut vuonna 1844, arkkitehtina Carl Alexander Engel, tyylinä empire, työtä johti rakennusmestari Mauno Tolpo, tiedot wikipediasta.

Kirkko sijaitsee kirkkojen tapaan pienellä kumpareella, mikä on järkevää vesien ohjauksen vuoksi. Sisällä käydessä kirkko vaikuttaa hyväkuntoiselta, lattia natisee vain paikoin ja maalipinnat ovat ehjät. Sisätilat ovat laajat, parvet molemmilla sivuilla vetävät paljon väkeä, urut ovat isot ja komeat. Alttaritaulun maalasi pääosin Väinö Hämäläinen, jonka kuoltua hänen poikansa Lauri Hämäläinen teki työn loppuun. Jeesus siinä puhuu venheestä Genesaretin järvellä.

Yleisvaikutelmaltaan kirkko on siisti, valoisa ja laaja. Alttariseinän korkeat pylväät on tehty puusta ja niihin on maalattu marmorikuvio. Tekstiilit ovat yhtenäisen vihreäsävyiset ja nätisti pelkistetyt.

Kellotapuli on erillinen kaunis rakennus, joka sijaitsee hautuumaan yhteydessä. Tapuli on vuodelta 1768. Hautausmaan laidalla kasvaa Konttipihlaja, jonka oksille ovat aikoinaan kirkossakävijät voineet jättää eväskonttinsa. Pihlajan juurelle on laitettu laakea laattakivi, jota voi mokartaa pienellä kivellä, jolloin laatta kajauttaa ilmoille menneitten polvien keskinäistä luottamusta ja rehellisyyttä meriteeraavan äänen.

Kirkon viereisessä laajassa puistossa lepäävät sankarilliset vainajat. Sieltä löytyy myös Toivo Anttilan laatima muistomerkki niille uutisraivaajille, jotka Rautalammilta lähtivät muinoin Ruotsin Värmlantiin ja sieltä sitten Pohjois-Amerikkaan, jonne perustettiin aikanaan Yhdysvallat.

Rautalammin keskustaa halkova keskusraitti on nimeltään Kuopiontie. Sen toisella puolen sijaitsee kirkko ja toisella puolen Rautalammin museo.

Alle kolmentuhannen asukkaan Rautalampi voi olla ylpeä museostaan. Jo sisäänkäynnin edustalla tervehtää tulijaa Ville Vallgrenin veistos Sielulintu. Pysyvät kokoelmat ovat vaikuttavat, sieltä löytyy mm. Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus allekirjoitettuna, tosin kopiona. Syy tähän on, että erään allekirjoittajista, John Morton nimeltään, arveltiin pitkään olleen Rautalammilta lähtöisin olleen Marttisen suvun poikia.

Tämän kesän vetonaulana on toiminut paikkakunnalla asuneen runoilijan Yrjö Kaijärven ja maalaustaiteilija Reidar Särestöniemen rakkaussuhde ja sen merkit Särestöniemen tuotannossa. Vaikka esillä olevat Särestöniemen maalaukset jättivätkin minut melkein yhtä haaleaksi kuin esille asetellut Yrjö Kaijärven runot, oli siellä kumminkin yksi kaunis maalaus lappilaisesta koivikosta pohjoisen auringon loimussa. Emme alkaneet hieroa siitä kauppoja, ostimme sen sijaan jääkaappimagneetin teoksesta Rakastuneet hylkeet. Sanoakseni hyvän puoltolauseen Yrjö Kaijärvestä runoilijana, olen blogiaikanani tutustunut hänen Baudelaire-suomennokseensa Pahan kukkia ja pidän sitä oikein mainiona.

Tuulimylly Pieksämäeltä.

Museossa on esillä paljon rautalampilaisten siististi pitämää ja huolella säilömää tavaraa vuosikymmenten takaa. Vermlannin metsäsuomalaiset ovat myös saaneet oman osastonsa. Museorakennuksen ympärille on siirretty vanhoja maatalous-Suomen rakennuksia, joitten hirret ja pärekatot ovat hyvin hellyttäviä.

Jokaisen aitan takaa pälyilee museo.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Koska kahvilaa emme kyliltä löytäneet, ajelimme Ysitien varteen Koskeloon ja kahvittelimme siellä ennen kotimatkaa. Kotona oltiin joskus viiden seutuun.

Ulkohuussi muistoissani

Svenska Ylellä pyydettiin pari viikkoa sitten yleisöä kirjoittamaan muistojaan ulkohuusseista. Ajattelin ensin kirjoittaa sinne jotain, mutta sitten arvelin, että minulla on sen verran tuota muistoa, että sitä tulisi kuin lapamatoa, joten viisaampi olisi muistella vain kotonaan tai sitten kirjoittaa tähän omaan rakkaaseen blogiini. Onhan blogi joillekin ihmisille vähän vastaava alusta kuin ulkohuussin reikä.

Muistoni ulkohuusseista alkavat jostain 1960-luvun loppupuolelta. Asuimme vuoden vuokralla talossa, joka sijaitsi Kuopion kaupungin Julkulan kylässä. Niin, kylässä, Julkulaa on paikallislehden jutussa nimitetty karjalaiskyläksi. Siellä asui näet paljon siirtolaisia Salmista. Minun perheeni ei ollut siirtolaisia, paitsi vanhin veljeni, joka läksi siirtolaiseksi Ausseihin, kun ei sulattanut isäni ryyppäämisestä aiheutunutta jatkuvaa muutteluamme ja sitä, että hänen piti lopettaa lukio mennäkseen töihin Itkonniemen vanerille. Tai ehkä hän muutti vain päästäkseen elämään jonnekin, jossa ulkohuussin asemesta tarpeet tehtiin vesiklosettiin.

Julkulassa asuimme vuokralla talossa, jossa ei ollut sisävessaa. Tarpeilla käytiin ulkohuussissa, joka sijaitsi erillisessä rakennuksessa kuin asuinhuoneusto. Asumisesta muistoni ovat hajanaisia, olin tuolloin kansakoulun ekaluokkalainen, taisin aloittaa Julkulassa asuessani jo toisen luokankin. Elämä oli erilaista kuin nykyään. Pyörryin saunassa, kun siellä oli häkää. Vanhin veljeni nappasi minut kiinni, etten pudonnut lattialle. Nuorin veljeni ei aina tykännyt kaikesta ruuasta mitä tarjolla oli, etenkin keitetyt kananmunat etoivat häntä ja hän piilotti niitä keittiön seinän sisään, josta äiti ne joskus hoksasi. Meidän koiramme Taru jäi kerran hankalaan nalkkiin vuodesohvan väliin. Vuodesohvan selkänoja putosi koiran niskoille, mutta silloinkin vanhin veljeni ehti pelastaa koiran. Naapurissa asui mustalaisperhe, jonka lasten kanssa leikin joskus. Pyydystin Kallen kanssa järvessä kivien alla piilotelleita kaloja. Kalle sai kerran kiinni matikan.

Jostain kautta perheeseemme oli siunaantunut lelu, joka oman aikansa tuntui arvokkaalta. Se oli erään tunnetun sarjakuvahahmon muovinen minifiguuri, joka iloisena, kädet levällään katseli pientä leikkijää. Kerran tein lähtöä ulkohuussiin ja päätin ottaa tuon pienen hahmon mukaani, että se näkisi vähän maailmaa. Äiti varoitti, etten vain pudottaisi sitä pikku kaveria huussin reiästä. Lupasin etten tee niin, vaikka kerran olin antanut vastaavan lupauksen, kun olin mennyt tekemään polttopuita ja löin sitten kirveellä sormeeni. Äiti arvasi mitä tuleman piti. Huussikäynnin tuoksinassa pikku figuuri tipahti reiästä sontaläjään ja katseli sieltä iloisena ja syli avoinna odottaen mitä maailmalla tällä kertaa olisi hänelle tarjottavana. Aluksi vähän harmittelin tapahtunutta, mutta kun kelit alkoivat viiletä, oli aina mukava tarkkailla vieläkö sitä pikku veijaria näkyisi kokkareitten joukossa.

Jouluun mennessä muutimme Kuopion keskustaan. Sielläkin oli pihalla ulkohuussit, mutta ne eivät enää olleet käytössä. Talon alakerrassa sijaitsi kalakukkoleipomo, yläkerran pinkopahviseinät oli vallannut verenhimoinen lutikka-armeija, jonka kanssa perheemme oli jatkuvassa sotatilassa.

Mummoni oli eläkeellä ja asui Varkaudessa. Hän oli päässyt työnantajansa vanhainkotiin, maaseudulle, vanhan kartanon sivurakennukseen. Kävimme usein mummon luona, vanhainkodista muodostui meille eräänlainen epävirallinen kesäpaikka. Vaikka toiset vanhukset saattoivat katsoa meitä karsaasti, ei meitä kumminkaan häädetty pois mummolastamme. Mummo eleli omaa eloaan omassa hellahuoneessaan, paistoi ruokansa hellalla ja ohraryynirieskan pienessä leivinuunissa. Hän kantoi jätteensä likaämpärissä likakastiin, joka sijaitsi noin sadan metrin päässä, ulkohuonerakennuksen vieressä. Siitä lähistöltä sai mummo myös polttopuut.

Ulkohuone oli harmaantunut rakennus, jossa oli neljä tai kuusi osastoa ja joka osastossa ainakin kaksi reikää istujille. Oven sai lukkoon tarvitessaan yksityisyyttä. Sisällä oli lattialla pientä räsymattoa ja seinillä viikkolehdistä leikattuja kuvia. Kuvissa oli nättejä mannekiineja kesämekoissa ja muuta mukavaa. Yhdessä kuvassa oli Venusmies Valiant, jonka kuvatekstin mukaan tiesi Venusmieheksi, koska hänellä ei ollut lainkaan uurteita sormenpäissään. Toisessa kuvassa oli amerikkalainen näyttelijätär, jonka kuvateksti kertoi olevan kyltymätön hunajapupu. Kuvatekstistä ei selvinnyt, mistä näin oli päätelty.

Kun vanhin veljeni, reilun vuosikymmenen minua vanhempi, tuli ainoan kerran lomalle Ausseista, pääsin hänen seurassaan mummon luo. Kävimme kerran yhtä aikaa huussissa. Veli halusi mennä toiseen osastoon. Kun istuin jo reiällä, veli tuli takaisin ja pyysi paperia, kun hänen osastossaan ei ollut. Minä irrotin vessapaperirullasta kolme palasta ja ojensin ne hänelle. Veli vilkaisi papereita ihmeissään.

– Minkälaisen perseen näillä muka pyyhkii?

Minä vastasin kujeillen:

– Haluatko että näytän?

Veli meinasi hikeentyä, mutta hän sai melkein täyden rullan ja jätti minulle ne irtopaperit ja vähän hätävaraa lisäksi.

Ulkohuoneen lähellä oleva likakasti oli oma entiteettinsä ja ekosysteeminsä. Sen haju yhtyi ulkohuoneen lemuun ja ne muodostivat yhdessä ilmeisen herkullisen yhdistelmän, joka houkutteli paikalle isoja sinervänmustia koppakuoriaisia, jotka mennä pöristelivät likakastin ympärillä. Lentelyssä oli kuitenkin riskinsä, sillä likakastin liepeillä päivysti keltavästäräkkejä, jotka popsivat näitä herkkuihin kiinni päässeitä kuoriaisia. En ole koskaan mummolan jälkeen nähnyt keltavästäräkkejä, niin elinvoimaisia kuin kuuluvat olevankin.

Polku ulkohuoneelta mummon asunnolle oli ihanan pehmeää nurmea, vissiin jotain erityistä sorttia, se tuntui aina lyhyeltä ja hiveli paljaita jalkapohjia.

Henrik Ibsen: Peer Gynt

Norjalainen Henrik Ibsen (1828 – 1906) kirjoitti vuonna 1867 julkaistun näytelmän Peer Gynt. Lainasin kirjan tammikuun viimeinen päivä ja jo nyt lukaisin sen, kun en voinut enää uusia lainaa. Minussa ja Peer Gyntin hahmossa voi olla joitain yhteneväisyyksiä, sillä Peer Gynt haaveilee paljon ja teettää työt muilla, jos vain voi. Lisäksi häneen liitetään pyrkimys olla oma itsensä. Minulle jollain kurssilla tuumattiin, että ole vain oma itsesi, mutta älä ole sitä ihan niin paljon.

Peer Gynt on runonäytelmä. Niinpä suomentaja onkin ollut Suomen suuria runohahmoja: Otto Manninen. Mannisen tasoiselta taitajaltakin näytelmän suomentaminen on varmaan vaatinut paljon. Suomennos toimii osin epätasaisesti, vaikuttaa siltä kuin Manninen olisi parhaimmillaan kevyen sananvaihdon käänteissä. Pitemmät monologiseeraukset tuppaavat muuttua koukeroisemmiksi. Toisaalta luotan siihen, että Manninen lienee seurannut alkuperäistekstiä varsin tarkkaan, niin että suomentajan syytä ei ajoittainen pitkäveteinen takkuisuus voi olla. Ja kuten totesin, toimii teksti paikoitellen hauskasti – etenkin milloin vuoropuhelu on vilkasta. Myöhemmin on julkisuuteen saatettu myös Pentti Saarikosken laatima suomennos, josta allekirjoittaneella ei ole tarkempaa tietoa.

Onko Peer Gynt sitten komedia vain tragedia? Näkisimpähäntä näin, että nykyinen luonnehdinta draama-komedia sopisi aika hyvin. Olkoonkin, että Peer on veijari, joutuu hän elämänsä aikana tilanteihin, jotka eivät yksinomaan naurata. Tosin tässäkin pätee sääntö: elämä on tragediaa sille, joka tuntee ja komediaa sille, joka ajattelee. Itse asiasssa näytelmän viimeisessä näytöksessä rakennellaan jonkinlaista päättötodistusta Peerin elämälle, hän on vaarassa joutua kuoltuaan valinkauhaan, jossa kehityskelpoiset sielut sulatetaan ja kierrätetään etiäppäin. Tämän voi tulkita huumorina tai vaikka varoituksena. Joukossamme (?) voi olla niitäkin, jotka ihmettelevät mitä väliä sillä sitten on, mitä meille maallisen elämämme päätyttyä tapahtuu. Peerille tällä tuntuisi olevan väliä, hän on arvonsa tunteva veikko.

Peer Gynt käynnistyy Norjasta, tuntureitten ja vuonojen maasta. Peerin äiti Åse oottelee poikaansa kotiin ja kyllähän poika saapuukin kertoen äidilleen käsittämättömästä metsästysseikkailusta. Ensin poikaansa uskottuaan, äiti tajuaa tämän kertoneen juttua, jonka on joskus aikoja sitten kuullut toisen kertovan. Peer on tarinoitten kertoja, seutukunnalla tunnettu mytomaani, jonka jutuille enemmäkseen naureskellaan. Mutta naisia kohtaan hänellä on vetovoimaa ja se on hänen hyvä piirteensä, joka tosin johtaa hänet hankaluuksiin, niin että lopulta Peerin on pakko laittautua muille maille kultuja vuolemaan.

Neljännessä näytöksessä tapaammekin Peerin Marokosta, pohjoisesta Afriikasta. Hän tekee kansainväliselle kuulijakunnalle selkoa elämästään – ja rikastumisestaan. Erinäiset sattumukset kumminkin kääntävät asiainhaarat mullin mallin ja viidennessä näytöksessä Peer on laivan kannella, matkalla kotimaahansa. Kotiseudullaan hän päätyy seuraamaan hautajaisia, loppulitviikin aika käynnistyy, taakse jätetty näyttäytyy uudessa valossa.

Joo, ja kuten tunnettua ja ehkä jopa tunnetumpaa kuin itse näytelmä, on se, että Edvard Grieg sävelsi näytelmää varten musiikkia, joka on tullut tutuksi kevyen klassillisen musiikin piirissä. Koulun musiikin tunneilla opettaja kutsui tämän tyyppisiä musiikkikappaleita sinfonisiksi runoelmiksi.

Kirjassa Ibsen Valitut draamat 3 on 249 sivua. Aloitin lukemisen joskus talvella, mutta jumituin kahteen ensimmäiseen näytökseen. Nyt sitten tempaisin loput ennen kuin pitää kirja palauttaa.

Juhannuskirkossa Siilinjärvellä

Kävin taas kerran pitkästä aikaa juhannuskirkossa Siilinjärvellä. Juhannuksena on mahdollista kokea sanajumalanpalvelus, mikä tarkoittaa, ettei ehtoollista ole tarjolla. Tämän vuoksi osallistujamäärä juhannuksen jumalanpalveluksissa on kohtuullinen, tällä kertaa laskin kirkossa olleen noin 20 seurakuntalaista pastorin, suntion ja kanttorin lisäksi. Kanttori muuten tarjoili kuulijoille kevyttä klassillista: alkusoittona oli Aamutunnelmia, Griegin musiikkia näytelmään Peer Gynt ja lopuksi kuultiin Vivaldin vuodenaikojen concerto grosso -sarjan Kevätosion Allegro, joka kirvoitti kuulijoilta spontaanit kättentaputukset.

Pastori Ville Hassinen puhui seurakunnalle Johannes Kastajasta, jonka syntymää juhannuksena muistellaan ja muistutellaan muillekin. Johannes oli Jeesuksen serkkupoika, joka jo äitinsä Elisabetin kohdussa ollessaan ihan hypähti, kun Jeesusta odottava Maria saapui vierailulle. Pastori ei tosin tainnut tätä mainita vaan hän keskittyi ilokseni puheessaan tieasioihin. ”Tasoittakaa Herralle tie.” (Joh.1:23) Hän puhui omasta kokemuksestaan muistellen moottoritien tuloa Siilinjärvelle. Tie oli ensin pitänyt suunnitella, sitten raivata ja tehdä siihen tarkat kallistuskulmat. Johannes Kastaja oli ollut tienraivaaja Jeesukselle. Kulmakivien asettelu jäikin sitten Mestarin hommaksi. Pastori kuitenkin selitti seurakunnalle kallistuskulmien merkitystä. Tien kallistus johtaa sadevedet ja sulamisvedet pois ja mutkien kallistus helpottaa ohjausta. Raamatussa taidetaankin mainita, että mutkat tulisi suoristaa ja louhikot tasata teiksi. Liiallinen mutkien suoristaminen saattaa tosin johtaa jutut samoille teille kuin nämä minun tekstini, joissa on usein enämpi intuitiota kuin tietoa. Jeesuksen osaksi oli valittu louhikkoinen loppu.

Pastori kertoi myös teitten koristelusta viitaten Siilinjärven keskustaan, hiljattain puretun kunnantalon eteen, liikenneympyrän keskelle sijoitettuun vinkeään taideteokseen, josta on kuulemma käytetty nimeä ”savolainen suorakulma”. Kyseisen Ihana-taideteoksen tekijät ovat sukunimiltään presidentillisiä – nimittäin kuvataiteilija Viliina Koivisto ja arkkitehti Mark Nixon.

Jumalanpalveluksessa laulettiin joitakin virsiä, joista yhden osasin vaikken muistakaan mistä. Kyseessä on virsi 258, virsikirja.fi -sivustolta luen, jotta Hemminki Maskulaisen sanat vuoden 1605 virsikirjaan on uudistanut Elias Lönnrot vuonna 1864 ja niitä on muovaellut virsikirjakomitea vuonna 1937 – Lauri Pohjanpää sihteerinä ja kieliasun tarkastajana. Kyseessä on aidosti juhannusvirsi, se siis kertoo siitä miten Johannes Kastaja muokkasi maata Jeesuksen tuloa varten: ”Profeetta tietä Kristuksen valmistaa eteen ihmisten.” Sävelmän kerrotaan olevan toisinto Pohjanmaalta. Kyseistä sävelmää käyttää myös virsi 107, jonka kohdalta löytää halullinen lukija lisää tietoa sävelmän alusta ja perästä sekä näitten tasoituksesta. En jaksa muotoilla tietoja uudelleen vaan lisään ne sävelmän osalta tähän sellaisena kuin ne virsikirja.fi -sivuilta virren 107 kohdalta löytyvät:

”Vanhat hymnisävelmät olivat jo 1600-luvulla jääneet pois käytöstä ja korvautuneet uudemmilla. Vuonna 1986 hymniyhdistelmän sävelmäksi osoitettiin Pohjanmaalta muistiin merkitty ja kolmijakoiseen sävellajiin sijoitettu toisinto. Se pohjautuu vuoden 1702 kokoelmassa Yxi Tarpelinen Nuotti-Kirja olevaan sävelmään, jonka esikuvat näyttävät olevan 1500-luvun Puolassa ja Böömissä.”

Virren 258 viidennessä säkeistössä mainitaan kuolon varjossa, synnin vankeina istuvista, jotka Kristus vapahtaa ja rauhan tielle johdattaa. En edes tuntenut pistoa sydämessäni, sillä koen että kyllä ne toisetkin pojat varjojen teillä vaeltavat. Kuten minä itse vaelsin kirkkoon tullessani, eikä se siitä muuksi muutu. Lippahattunikin unohdin seurakuntatalon vessaan, mutta onneksi muistin käydä hakemassa sen kirkonmenojen jälkeen. Ilmankos päivän lukukappaleessa (Jes. 51:6) julmistellaan seuraavasti:

”Taivas hajoaa kuin savu ja maa ratkeaa kuin kulunut vaate, sen asukkaat kuolevat kuin kärpäset.”

Kotimatkalla otin muutaman kuvan päivän tekstin pohjalta ja kuvasin myös Siilinjärven tulevan katuruokatapahtuman mainoksen ja kauniiksi laitetun Apteekkarinpuiston. Hiki tuli kotia kävellessä, mutta perillä odotti reilu annos lettuja, joita nautin vadelmamarmeladin kera.

Hämeenlinna

Vierailin vaimoni kanssa Hämeenlinnassa, koska meistä kumpikaan ei ollut ennen siellä käynyt. No, ehkä junan kyydissä on siitä sivuitse ajeltu pari kertaa.

Ajelimme Kanta-Hämeeseen vaimoni autolla, minulla ei autoa olekaan, kun olen niin köyhä. Minä kumminkin ajoin koko menomatkan, takaisin tullessa vaihdeltiin ajovuoroa. Ensin pysähdyttiin Jyväskylän keskustan eteläpuolella Keljonkankaan ABC:llä, jossa oli tietysti remontti meneillään ulkoalueilla. Ravintolassa oli paljon einehtijöitä, saimme silti ikkunapöydän, josta sai seurata remontin etenemistä. Söin runsaasti ja unohdin lippalakkini sinne ikkunapöytään. Paluumatkalla kävimme noutamassa sen, kun kerran tytär oli sen Australiasta tuonut.

Sitten käytiin Jämsässä sijaitsevalla Juvéninkoskella. Siellä haavoituin käteen, kun yritin päästä kosken alajuoksulle väärältä puolelta, risu repäisi kyynärvarren verelle. Opasteet olivat pienellä jossain tuonnempana. Koski oli komea ja vettä kulki innolla alaspäin.

Koskelta jatkoimme Lahtisen huopatossutehtaalle, jossa on tehtaanmyymälä. Vaimo osti sieltä kumipohjaiset lipokkaat työjalkineiksi. Koska olimme ainoat asiakkaat, vitsailin, että onko täällä nyt hiljaista kuin huopatossutehtaalla. Myyjä oli kuullut jutun ennenkin.

Sitten ajoin vähän harhaan, mutta kun kysyttiin neuvoa, niin päästiin takaisin ysitielle Tampereen suuntaan. Tamperetta lähetessä liikenne yltyi. Vaimo katseli navigaattoria ja neuvoi mistä piti kääntyä, että päästiin Pälkäneentielle. Kun neljän ruuhka hellitti, ajeltiin hyvää matkavauhtia, ohitettiin lasikatolla päällystetty Pälkäneen rauniokirkko ja vaimo sai otettua siitä kuvan vauhdissa. Olin etukäteen katsellut reittejä, joten osasin melkein ilman navigaattoria ajaa Hattulan Pyhän Ristin kirkolle. Se on todellakin keskiaikainen kuvakirkko, kunnioitusta herättävä tiilirakennus 1400-luvun lopulta. Katto on palanut usein ja kirkkoa on laajenneltu. Joskus 1700-luvulla tehtyä saarnastuolia kannatteli Pyhä Kristoffer – tai kuten kirkon esittelijä korjasi – Pyhä Kristoforos. Vaikea sanoa, miksi 1700-luvulla on vielä katolisia pyhimyskuvia laadittu, ehkä Krisse on tuotu jostain toisesta kirkosta? Vanhempi saarnastuoli on yhä kirkossa, lienee maamme vanhimpia. Kirkon tunnelmaa elävöittivät naakat, jotka lentelivät kirkon ympärillä ja istuskelivat kattorakenteilla.

Kun nämä must nähtävyydet reitin varrelta oli nähty, ajattelin, että käydään vielä Aulangolla ennen kuin mennään majapaikkaan. Kiersin autolla Vanajaveden kapeikon pohjoisen puolelta, ettei tarvinnut ajaa Hämeenlinnan kautta. Aulangon reissu sujui ihan ok. Käveltiin metsässä katsellen valkovuokkoja. Lopulta löydettiin se näkötorni ja kavuttiin pitkät rappuset ylös. Vaikka yleensä en kärsi korkean paikan kammosta, nyt en uskaltanut mennä edes tornin reunalle. Vaimo sen sijaan otti valokuvia reippaasti. Näköalat ylhäältä ovatkin ensiluokkaiset.

Käytiin kauppakeskus Goodmanin S-marketissa ostamassa syötävää ja juotavaa, valikoima oli jokseenkin sama kuin Siilinjärvellä. Alkosta ostin muovisen pullon valkoviiniä. Auto löydettiin parkkihallista, kunhan ensin seikkailtiin väärässä kerroksessa. Majoituimme mukavaan asuntoon, jonka olimme netistä löytäneet. Siellä oli kaikki ok, kuten koko Hämeenlinnassa.

Seuraavana päivänä sää oli epävakainen. Ajoimme auton keskustaan ja jalkauduimme katselemaan kaupunkia. Hämeenlinna vaikutti siistiltä ja rauhalliselta. Kuvasin joitakin komeita rakennuksia, minkä jälkeen jatkoimme Hämeen linnaan. Siellä oli paljon nähtävää. Linna on rakennettu ylemmiltä osiltaan tiilistä, alaosa graniittia. Oppaat eivät häirinneet, kävijöitä oli vähän. Kokeilin päälleni käytettyä haarniskaa, olen sen verran harteva, että haarniska tuntui vatsan seuduilta kitjakkeelta. Otin kuvan hilparista, kun sellaisen kerran näin. Myös upea paarivaate keräsi jakamattoman huomioni.

Kun olimme linnassa toimineen naisvankilan elosta kertovalla osastolla, vaimoni huomautti, että oli hänen syntymäpäivänsä. Häpeäkseni olin sen unohtanut, olin ajatellut aiemmin että huopatossut olisivat hänen syntymäpäivälahjansa. Koetin paikata epähuomiotani käyttämällä vaimoani asemuseossa, jossa oli esillä mörssäreitä ja neuvostoliittolaisvalmisteisia ajoneuvoja. Hän sai vaivoin peiteltyä innostustaan.

Käytiin kuitenkin kahvila Hoffissa kakkukahvilla. Sieltä poistuessamme huomasimme seinällä esitteen, jossa kerrottiin Iittalan naivistisen taiteen näyttelystä. Laskeskelin kuumeisesti aikataulua, sillä sulkemisaikaan oli enää 80 minuuttia. Onneksi Hämeenlinnan keskustan ja Iittalan välillä on pitkä moottoritieosuus, jossa saa ajaa 120 km/h. Meille jäi melkein tunti aikaa tutustua näyttelyyn ja kyllä se kannatti! Upeita teoksia monilta omaleimaisilta tekijöiltä. Tietyt taiteilijat muodostuivat suosikeiksemme. Vaimo tykkäsi Kikka Nyrénin ja minä Maija Kanervan töistä.

Maija Kanerva tekee linopiirroksia, joissa on paljon yksityiskohtia. Netissä kerrotaan hänen kuvaavan mielellään kissoja, mutta töissä jotka vetosivat minuun, en niinkään nähnyt kissoja vaan kaloja. Kuvissa on pääosassa elävä vedenalainen maailma ja sen hiljaisena, elottoman oloisena vastakohtana maanpäällinen kaupunkinäkymä. Linopiirroksia elävöittää sinisillä pastellisävyillä värjätty meri. Jokainen tulkitsee kuvia omista lähtökohdistaan ja Kanerva on antanut katselijalle vinkiksi kenties töittensä johdattajana toimineita laulunpätkiä, usein Juice Leskisen sanoituksista. Muutamalla eurolla ostin itselleni postikortin kappaleesta Syvänmeren sukeltaja nimensä saaneesta teoksesta ”Hukuin, nukuin, heräsin – mä täältä löysin taivaan”. Toisen kortin hankin vaimolleni Edith Södergranin runon pohjalta nimetystä teoksesta ”Kummalliset kalat liukuvat syvyydessä, tuntemattomat kukat loistavat rannalla”. Näistä molemmista ja muistaakseni jostakin muustakin teoksesta nousi mieleeni Aaro Hellaakosken runoista löytyvä ajatus mystisestä tarkkailijasta, joka silmäilee maailmaa veden alta, pohjamudista, sen kummemmin keskittymättä ihmisen tekemisiin:

Hourailen vain, hourailen

raskaanlaisen ja mustan mietteen
tuijottajasta pohjalietteen
syvien syrjällä vaikenevalla
vetten hirveän painon alla.

(katkelma Aaro Hellaakosken runosta Pohjalla, kokoelmasta Hiljaisuus, vuodelta 1949)

Kotimatka sujui kohtalaisesti. Vaimo ajoi osan matkasta, koska olin niin kovin väsynyt.

Juvéninkoski

Hattulan Pyhän Ristin kirkko

Aulanko

Haarniska, Hämeen linna

Vankilamuseo

Tykinvetolaite

Mitenkä lukeja runoja?

Kuopion kaupunginkirjastolla oli eilen keskustelu runoista. En päässyt sinne paikan päälle, mikä oli ehkä kaikkien kannalta hyvä. Sitä paitsi keskustelun voi kuunnella ja katsella youtubesta osoitteella: https://www.youtube.com/watch?v=F_IXL2Bn5ZQ . Niinpä minäkin saatoin seurata keskustelun kaarteita ja väittää mielessäni vastaan sekä kiitellä keskustelijoita hyvistä mielipiteistä ja mielenkiintoisista tiedoista.

Haastattajana toimi toimittaja ja kirjailija Riitta Kylänpää, jonka tentattavina olivat kriitikko ja kulttuuritoimittaja Vesa Rantama sekä runoilija Helvi Juvosesta elämäkerran kirjoittanut Katri Viitaniemi.

Ajatuksena keskustelussa oli määränä olla miten lukea runoja ja kirjoittaa niistä. Ehkäpä tämä lukemistaan runoista kirjoittaminen jäi keskustelussa vähemmälle tai sitten se käsiteltiin siihen tapaan, etten ehtinyt huomata sitä? Alussa Vesa Rantama kertoi tosin miten jossain runokilpailussa runoja valikoidessa joutuu lukemaan autolastillisen runoja, niin ettei kokemus ole yksinomaan miellyttävä. Ja tietysti Rantama on kirjoittanut esseeteoksen Runominän vuosi, jossa hän kertoo vissiin jotain runojen lukemisesta.

Enemmän ehkä käytiin läpi sitä, mitenkä immeisten on edelleen vaikea päästä sisään ei-mitallisen ja ei-riimitellyn runouden maailmoihin. Vesa Rantama oli sitä mieltä, että vaikka runon on sisällettävä sepittäjänsä tunnelatinkia, ei se pelkästään riitä, vaan runo tulee osata laatia taidolla. Ihan keskustelun lopulla, yleisökysymyksen herättämänä Rantama palasi aiheeseen runosta kuvana. Hän nosti esiin suomalaiseen runouteen vaikuttaneitten Kiinan ja Japanin runojen lyhyen ilmaisun voiman, jossa jopa yhdestä sanasta, tai sitä esittävästä kirjainmerkistä, avautuu runo, joka aukenee moneen suuntaan. (Näin minä itse sen ymmärsin!) Katri Viitaniemi ilahtui ajatuksesta runosta muuttuvana kuvana, joka kehittyy aikain saatossa lukijan sitä tulkitessa. Hän kuvasi Helvi Juvosta rakkausrunoilijana, vaikkei häntä aikanansa rakkausrunoilijaksi mainittu. Tutustuminen Helvi Juvosen elämään ja hänen omiin ajatuksiinsa, joita oli säilynyt hänen kirjoittamiensa kirjeitten kautta, oli avannut runot Viitaniemelle uudella tavalla. Niinpä Viitaniemi jopa oli ajatellut, ettei runokirjasta voi noin vain sanoa milloin se on luettu, koska näkemys runosta saattaa muuttua iän myötä. Toisaalta voisi mielestäni ajatella, että sehän se vasta opettaakin runon lukijaa, jos huomaa runosta uusia asioja vielä aikain kuluttua.

”Jokaisella sanalla on oltava oma ilmaisutehtävä runossa.” Näin kertoo Viitaniemi Helvi Juvosen kirjoittaneen tarkoittaen, että mitan ja riimittelyn takia ei runossa saisi käyttää tarpeettomia sidesanoja. Tätä mieltä voi tietenkin runoilija olla. Mutta voi olla toisenlaisiakin mielipiteitä. Kuten Rantama myöhemmin toi esiin, ei vaikkapa Juice Leskinen noudattanut tällaista kantaa iskelmälyriikassaan. Ja minun mielestäni Juice onnistui teksteissään monin paikoin aika mainiosti. Juha Vainio kirjoitti myös erinomaista iskelmälyriikkaa, jossa on parhaimmillaan puhekielenomaisesti viety kuvausta eteenpäin (”sillä suoraan sanottuna suurinpiirtein sellaista elämä on” kappaleessa Sellaista elämä on). On hienoa, että runouden ystävät arvostavat myös kevyenä pidettyä iskelmälyriikkaa, sillä luulen niitten iskelmien nousevan monen mielessä runouden asemaan.

Keskustelussa nousi esiin myös kysymys siitä, pitääkö runoilijan sielun olla mukana runossa. Minähän olin muutama vuosi sitten pohtivinani sitä, onko runolla itsellään sielu, kun kirjoitin: Onko runollakin sielu? Mites hampaat taikka nielu? Nielemistä niillä riittää, joita runon hampaat kiittää. Runon sielu Aika-jokeen ongen viskaa, riimitrokeen. Mitä lienen sillä tarkoittanut, voisin tietysti näin jälkikäteen väittää, että ajan virrassa runo saattaa saaliiksensa saada jotain, en tiedä mitä. Rantama tuumi, että runoilijoista saatetaan olla kiinnostuneempia kuin heidän runoistaan.

Viitaniemi ihmetteli, miksi ihmiset kuvailevat runouden olevan niin vaikeata. Hän myös ajatteli, että ihmiset eivät välttämättä halua ymmärtää kaikkea runosta. (Sekö mitä ei ymmärrä on sitten se sielu?) Rantama arveli, ettei runojen tulisi tuntua sanaristikon ratkaisemiselta.

Viitaniemi siteerasi Juvosta, joka oli tuuminut, että yksityisen runon synty on pohjimmiltaan yhtä selittämätön kuin itse ihmissielu, joka on eri tilaisuuksissa eritapainen, murtaa sille asetetut kahleet. Jotenkin noin.

Ihan täpäkkä keskustelu. Oli mukava kun sen pystyi seuraamaan netin kautta.

Ugetsu monogatari

Katselin vielä Kenji Mizoguchin elokuvan Ugetsu, kun kerran sekin löytyi Youtuben aarreaitasta. Ugetsu on valmistunut vuonna 1953 ja sitä pidetään huomattavimpana ohjaaja Mizoguchin elokuvista. Kopioin nyt tähän wikipediasta käsikirjoittajain nimet Yoshikata Yoda ja Matsutarō Kawaguchi. Päätehtävissä nähdään Masayuki Mori (Genjuro) ja Kinuyo Tanaka (Miyagi) sekä Eitaro Ozawa (Tobei) ja Mitsuko Mito (Ohama) aviopareina. Mystistä kalvasta neitsyttä Wakasaa esittää Machiko Kyō.

Ugetsu monogatari (monogatari tarkoittaa tarinaa) on suomeksi saanut lisänimekseen kalpean kuun tarinoita. En tiedä mistä tämä laajennus on peräisin, mutta kuten jo edellä tulin maininneeksi, esiintyy elokuvassa Wakasa niminen neito, jota voi hyvällä syyllä kutsua kalvaaksi neitseeksi. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun Japaniin, Biwa-järven maisemiin. Elokuvassa kuullaan musiikkia, joku melodia voi olla soitettu perinteisellä japanilaisella biwa-luutulla. Lavasteet ja puvustus sekä muu maskeeraus on tehty niin hienosti, että välillä tunnelma on kuin vanhasta japanilaisesta kuvakirjasta henkiin herätty.

Teemana on sota, mutta ei suinkaan ainoana teemana. Mukaan on leivottu mystisiä hahmoja, kummitustarinastakin voi puhua, joskaan ei varsinaisesti pelottelumielessä. Elokuvan filosofia tai sen opetus eivät ihan kerralla aukene minulle. On vaikea sanoa, miten elokuvan hahmojen olisi kannattanut toimia – sotatilassa on liian paljon liikkuvia sotilaita.

Mikään iloinen tarina ei ole kyseessä, vaikka kyllä elokuvassa riemun hetkiäkin koetaan. Keskushenkilö Genjuro asuu maalaiskylässä ja toimii savenvalajana. Hän dreijaa käyttöesineitä ja polttaa ne omassa polttouunissaan. Sitten hän vielä myy valmistamansa esineet jossain kaupungissa. Sota on vaarallinen tapahtuma, Genjuro näkee siinä kuitenkin tilaisuuden ansaita. Hän käy myymässä tuotteitaan ja saa niistä hyvän hinnan. Hänen naapurinsa Tobei, jota hän nimittää veljekseen, haaveilee samurain ammatista. Häntä ei huolita joukkoihin, sillä hänellä ei ole haarniskaa eikä keihästä. Vaimot toivoisivat miestensä pysyvän kotona. Toisaalta Genjuron vaimo Miyagi on hyvillään saamastaan uudesta kimonosta.

Kun taistelu lähestyy kylää Genjurolla on vielä savipotit uunissa. Hän tuskailee lähinnä niitten suhteen. Ihan tuurilla saviastiat onnistuvat hyvin, vaikka Genjuro joutuu muitten mukana pakenemaan kylästä. Genjuro lähtee Tobein ja hänen vaimonsa Ohaman kanssa myymään savipotteja Biwa-järven toiselle rannalle kaupunkiin. Siellä Genjuro kohtaa kalvaan neidon, joka haluaa ostaa hänen savipottejaan ja pyytää Genjuroa tuomaan niitä kartanoonsa. Varakas, kaunis nainen on liian hyvää ollakseen totta, mutta köyhiin oloihin tottunutta Genjuroa viedään niin, että nautinnonhalu voittaa itsesuojeluvaiston.

Mitä tästä kaikesta seuraa, ei ainakaan pelkkää hyvää. Toisaalta katsojan kannalta elokuvan näkemys kuoleman ja elämän rajan ylittämisestä on parhaimmillaan jopa lohdullinen. Lopussa elämä jatkuu pienessä, köyhässä maalaiskylässä melkein entiseen malliin. Viimeinen kuva kylästä tuo mieleen kiinalaisen tarinan onnellisten kylästä, jossa kulkija pääsi käymään, mutta ei koskaan löytänyt takaisin sieltä kerran lähdettyään.

Kesto 94 min.

Pari Kenji Mizoguchin elokuvaa

Japanilainen ohjaaja Kenji Mizoguchi (1898 – 1956) ohjasi wikipedian mukaan reilut sata elokuvaa, joista likikään kaikki eivät ole säilyneet. Minä katselin Youtubesta kaksi hänen ohjaamaansa elokuvaa, jotka oli kunnolla tekstitetty englannin kielellä. Näistä varsinkin varhaisempi elokuva kärsi siitä, että minun piti keskinkertaisella englannin kielen taidollani kamppailla tekstin ymmärtämisen kanssa niin että tunnetilan syntyminen kerrottuun oli välillä nihkeää. Katselin ensin sen myöhemmin valmistuneen elokuvan, mutta kerron kumminkin elokuvista valmistumisvuoden mukaisessa järjestyksessä.

Musashino fujin (englanniksi The Lady of Musashino, suomeksi vissiin Musashinon nainen). Valmistumisvuosi 1951. Päätehtävissä Kinuyo Tanaka (Michiko) ja Akihito Katayama (Tsutomu), jotka muodostavat elokuvan hyveellisen lemmenparin, joita syrjähyppyihin ja muihin irrotteluihin tempautuvat sivuhahmot piirittävät kuin kerrassaan pikkupaholaiset.

Elokuvan tapahtumat käynnistyvät Musashinon maalaisidyllissä Tokion suurkaupungin lähellä toisen maailmansodan loppuvaiheissa. Ilmahälytykset ovat arkipäivää. Michikon vanhemmat ryhtyvät kaivamaan sirpalesuojaa tontilleen. Isä ja äiti ovat jo vanhoja. Michiko käy ostosreissulla, mutta joutuu palaamaan sieltä mukanaan vain annokset kaliumsyanidia, jota jaetaan väestölle pahimman (amerikkalaismiehityksen) varalta.

Isä on suorapuheinen ja itkettää tytärtään sanomalla hänelle suoraan, ettei tytär taida oikein tulla juttuun ihmisten kanssa. Isä ei ole koskaan tykännyt miehestä, jonka tytär valitsi puolisokseen. Elokuvan kestäessä katsojalle selviää, että tytär itkee, koska isä on tyttären itsensäkin mielestä oikeassa. Isän ja tyttären yhteisestä kohtauksesta hautausmaan portilla siirrytään suoraviivaisesti isän hautajaisiin. Siunaustilaisuudessa puhutaan, että Japaniin pudotettu pommi ei tainnut olla mikään tavallinen pommi, maailmanloppukin mainitaan. Hautajaiset keskeytyvät ilmahälytykseen.

Tapahtumissa siirrytään pari vuotta eteenpäin. Michikon äitikin on kuollut. Jostain kaukaa, metsäpolkua pitkin vaeltaa Musashinon maille Tsutomu, Michikon serkku, joka on ollut Singaporessa sotavankina useita vuosia. Michiko ja hänen miehensä ottavat Tsutomun asumaan Michikon vanhempien taloon, jota he nyt itse asuttavat. Michikon mies on kirjallisuuden professori, hän on Stendhalin romaanin Punaista ja mustaa lumoissa suhtautuen asioihin melko kyynillisesti.

Kuten kaikille muillekin, myös katsojalle selviää, että hyveellinen Michiko ja hänen serkkunsa Tsutomu tuntevat vetoa toisiinsa. Michiko ei kykene pettämään miestään vaan vaatii Tsutomua lupaamaan, että he pysyttelevät hyveellisinä. Vaelleltuaan kahden kesken Musashinon maisemissa, joitten kauneus saa ne tuntumaan lavasteilta, pari joutuu myrskyn yllättäessä majataloon, mikä tarjoaa houkuttavan tilaisuuden hyveen tieltä poikkeamiseen.

Elokuvan lopussa toivotaan muutosta yhteiskunnassa vallitsevalle turmeluksen tielle.

Kesto 92 min.

Gion Bayashi (englanniksi A Geisha, enkunkielisen wikipedian mukaan japanilainen nimi tarkoittaa festivaalimusiikkia). Valmistumisvuosi 1953. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat sodanjälkeiseen aikaan, mutta geisha-aihe tekee siitä monin paikoin vanhemman näköisen. Päätehtävissä Ayako Wakao (Eiko) ja Michiyo Kogure (Miyoharu) noin enimmäkseen.

Nuori Eiko tarvitsee paikan, jossa elättäisi itsensä. Hän hakeutuu geisha-koulutukseen. Geishat pukeutuvat muinaisaikain tyyliin, liikehtivät sirosti ja tarjoilevat teetä seremonian mukaisesti. Nämä asiat Eiko oppii tarkan koulutuksen aikana. Luonnehdin asiaa vaikka siten, että geishat ovat seremoniallisia seuraneitejä, eivät prostituoituja. Tämä muodostuu elokuvan teemaksi, mikä ei oikeastaan ole kovin kiinnostavaa.

Eiko pääsee heti eka kerralla pitämään seuraa isoille ponssareille, joista toinen ihastuu Eikoon ja toinen Miyoharuun, Eikon kouluttajaan. Antaako vai eikö antaa on kieltämättä vanha seuraleikki, mutta en saanut tästä paljoa irti. Johtajatason mieshenkilöistä eli geishojen asiakkaista tehdään elokuvassa ota&omista-henkisiä. Heidän valttikorttinsa on raha, mikä yllätys.

Samana vuonna kyseisen elokuvan kanssa valmistui Mizoguchin ehkäpä tunnetuin ohjaustyö Ugetsu, johon on pantu paukkuja laajemminkin. Englanninkielisen wikipedian mukaan tosin geisha-aihe on koskettanut ohjaajaa henkilökohtaisesti.

Kesto 85 min.

Sofia Kovalevskaja taideteosten aiheena

Venäläinen matemaatikko Sofia Kovalevskaja (1850 – 1891) asui osan elämästään Ruotsissa, jossa hän toimi matematiikan professorina ensimmäisenä naisena Euroopassa. Sofian – tai Sonjan, jopa Sofjan – elämä on innoittanut paria taiteentekijää kertomaan hänen elostaan. Näistä taideteoksista seuraavaksi jokunen mielipide.

Berget på månens baksida. Ruotsalainen elokuva vuodelta 1983, ohjaus Lennart Hjulström, käsikirjoitus Agneta Pleijel. Päätehtävissä Gunilla Nyroos (Sonja K.), Thommy Berggren (Maxim K.), Lina Pleijel (Foufa), Bibi Andersson (Ann-Charlotte Leffler). Sonjan kotipiikaa esittää Birgitta Ulfsson.

Elokuva keskittyy niihin vuosiin, jolloin Sonja Kovalevskaja eleli Ruotsissa. Isona teemana on naisen asema ja mahdollisuus tehdä uraa kodin ulkopuolella. Tämä onnistuu Sonjalta, mutta rakkaus on mutkikkaampi kysymys. Leskenä elävä Sonja saa ystäväkseen Ann-Charlotte Lefflerin, kirjailijan, joka elää aviossa miehen kanssa, jota ei rakasta. Sonja kertoo, ettei hän ole koskaan ollut rakastunut. Konsertissa Sonjalle esitellään Maxim Kovalevski, joka luennoi yliopistolla sukupuolten tasa-arvosta, vapaista avioliitoista, työntekijöistä omaisuuksien kerryttäjinä ja valtiosta, jonka kuuluisi jakaa näin kertyvää kakkua – ja seuraavalla luennolla on luvassa roomalaista oikeutta. Maxim kosiskelee Sonjaa, mutta Sonja epäröi, hän vaikuttaa suhtautuvan kaikeen epävarmana, kunnes toisin todistetaan.

Omassa työssään Sonja ryhtyy kohoamaan vuorelle, hän tavoittelee ranskalaista Bordin-tiedepalkintoa, jossa rahapalkkion lisäksi olisi luvassa Kuun pimeällä puolella olevan vuoren nimeäminen voittaneen tieteilijän mukaan. Sonjan tutkimuksen aihe käsittelee pyörivien kappaleitten kiintopisteitten määrittelyä, ruotsiksi roterande kroppars fasta punkt. Aihe voitaneen elokuvassa tulkita runollisen symbolisesti. Immeiset pyörivät ympäriinsä löytämättä elämälleen kiinnekohtia.

Maximin Sonja nai ja kiintopiste löytyy sieltä mistä pariskunnilla yleensä, noin alkuun ainakin. Muuten Maxim pyörii ympäriinsä kuin samannimisen konekiväärin piippu eikä vapaa avioliitto jää tyhjäksi käsitteeksi. Sonja on odottanut rakkautta niin kauan, ettei hän kestä tätä vaan tulee mustasukkaiseksi. Samalla Ann-Charlotte jättää miehensä ja ryntää toisen miehen perässä Italiaan. Sonjan tytär Foufa kasvaa äitinsä kodissa yksinäisenä, katsellen häkkilintua, Fjodoria, joka joutuu hänkin elämään häkissään yksin, ilman kaveria.

Elokuva on toteutettu kunnioituksella aiheeseen, aikakausi on pukuja ja rekvisiittoja myöten hienosti esillä.

Kesto 101 min.

Alice Munro: Liian paljon onnea. (Too Much Happiness) Niminovelli vuonna 2009 ilmestyneessä kokoelmassa, suomentanut Kristiina Rikman. Novellin pituus alle 70 sivua.

Alice Munro käy läpitse Sofja Kovalevskajan eloa lähtien liikkeelle hänen varhaista kuolemaansa edeltävästä vuodenvaihteesta. Hän esittelee Sofjan ja Maksimin ja alkaa sitten kertoa Sofjan elämästä takautumien kautta. Tämmöinen takautumakeino rasittaa minua lukijana. Mikä siinä aikajärjestyksessä pysymisessä niin mutkallista olisi?

Luettavuus paranee huomattavasti, kun novellissa päästään aikajärjestykseen. Vierailu Berliinissä professori Weierstrassin luona on novellin parasta antia. Vanha professori näyttäytyy ainakin minulle juuri sellaisena kiinnekohtana, joka olisi Sofjan elämän voittojen tielle kääntänyt. Vaikka saahan hän tieteellisen voiton, mutta novellin lopun paljastukset hänen terveydentilastaan saavat voiton näyttämään liian suurilla uhrauksilla hankitulta.

Munro keskittyy novellissaan varsinkin Maksim Kovalevskiin sekä Sofjan ensimmäiseen puolisoon ja sisareen, samoin kuin Sofjan perheen asenteisiin. Sofjan kirjalliset harrastukset tuodaan esille, mutta hänen yhteistyönsä tällä alalla Ann-Charlotte Lefflerin kanssa (esim. yhteinen näytelmä) jätetään mainitsematta. Munro on silti tehnyt kiitettävästi tutkimustyötä novelliaan varten, tutustunut mm. Sofjan kirjoittamiin kirjeisiin, joten hänen tekstinsä tuntuu luotettavalta.

Ruotsi mainitaan usein hyvänä asuinpaikkana, turvallisena, rauhallisena ympäristönä, luottavaisena ja luotettavana maana. Vain novellin loppuvaihe tapahtuu Ruotsissa.

Wikipediasta löytyy kuva Kuun kraatterista, joka on saanut nimekseen Kovalevskaya.

Muutama vanhempi elokuva

Vanhempia amerikkalaisia elokuvia pre-Code Hollywood-aikakaudelta olen katsellut Youtubesta.

Paid. Amerikkalainen rikoselokuva vuodelta 1930, ohjaus Sam Wood. Päätehtävissä on Joan Crawford, jonka ympärillä on joukko rikollisia ja toinen joukko poliiseja sekä muutamia muitakin henkilöitä näytteleviä hahmoja.

Tarinan juoni tulee selkeästi esiin jo alussa, kun Mary (Crawford) tuomitaan varkaudesta syyttömänä vähintään kolmeksi vuodeksi vankeuteen. Hänet on lavastettu syylliseksi ja ennen poistumistaan oikeussalista hän vannoo kostavansa varakkaalle herralle, joka kevein mielin toimitti hänet kiven sisään. Kyseessä on siis tavallaan naisimmeinen Monte Criston kreivinä.

Vapauduttuaan vankilasta ja opittuaan siellä kaikki vähän fiksummat kieroudet, Mary alkaa toimia kuten kylmähermoinen rikollinen. Hänestä tulee kiristäjä, joka saattaa nuorista tyttösistä kiinnostuneet setämiehet maksamaan, etteivät joudu oikeuden eteen. Mary kasvattaa ympärilleen oikein koplan ja hankkii taitavan lainoppineen suojelemaan omiaan. Lopulta Mary joutuu tiukan paikan eteen haukatessaan liian ison palan. Poliisi on virittänyt hänen koplalleen ansan ja siitä pääseminen merkitsee voittoa, joka murtaa sydämensä paaduttaneen Maryn.

Kesto 86 min.

Min and Bill. Vuoden 1930 amerikkalainen draama-komedia, joka muljahtaa loppua kohti vahvasti draaman puoleen. Ohjaus George W. Hill, elokuva perustuu Lorna Moonin romaaniin Dark Star, käsikirjoituksen elokuvaan tekivät Frances Marion ja Marion Jackson. Päätehtävissä Wallace Beery (Bill) ja ennen kaikkea Marie Dressler (Min), joka sai osastaan Oscarin. Dorothy Jordan esittää teinityttö Nancyä, jonka Min on ottanut hoitaakseen hänen hepsankeikka-äidiltään Bellalta (Marjorie Rambeau).

Elokuva alkaa leppoisan realismin kuvin, mutta pian käynnistyy vauhdikas tilannekomedia merellä, sataman tuntumassa. Sitten siirrytään Minin kolmannen luokan rantaravintolaan, jossa Bill, selkeä komediallinen hahmo pyrkii pääsemään käsiksi Minin rahoihin tai viinoihin tai molempiin. Nancy saa hoitaa työtehtävät. Poliisi käy lastensuojelun merkeissä kyselemässä Nancyn koulunkäynnistä. Nancylle tarjotaan mahdollisuutta muuttaa keski-ikäisen pariskunnan luo, niin että koulu tulisi käytyä eikä lapsen tarvitsisi tehdä työtä. Min ei suostu ehdotukseen.

Elokuvassa riittää käänteitä. Wallace Beery on komediallinen hahmo, kun taas Marie Dressler on tiukka täti, jolle ei ryttyillä, hän pitää sen minkä on itselleen luvannut. Mihin se Minin johtaa, se selviää kun elokuvan katselee suloisen-katkeraan loppuun saakka.

Kesto 66 min. Tämän elokuvan tietoja poimin wikipediasta.

En natt. Ruotsalainen draamaelokuva vuodelta 1931. Ohjaaja Gustaf Molander, käsikirjoitus Ragnar Hyltén-Cavallius. Päätehtävissä Björn Berglund (Armas), Ingert Bjuggren (Marja), Uno Henning (Vilhelm). Armaan ja Vilhelmin äitiä, everstinnaa, esittää Gerda Lundequist, Marjan sukulaisena, mylläri-Minkana nähdään Karin Swanström.

Tapahtumat käynnistyvät Minkan myllytuvalla Salossa, joka sijaitsee lähellä Venäjän rajaa, ajallisesti toiminta sijoittuu Venäjän vallankumouksen aikoihin. Huipennus nähdään sisällissodan melskeissä samalla seudulla. Armas heilastelee venäläisen Marjan kanssa. Alussa Marja laulaa ja soittaa balalaikalla balladin ritarista, joka nousee haudastaan vieraillakseen rakastettunsa luona – aamulla hänen on poistuttava takaisin leposijoilleen. Kyseessä on ihan selvästi vanhaan perinteeseen perustuva tyylikikka, jossa katsojalle heti alussa syötetään elokuvan tulevat tapahtumat ja katselunautinto syntyy siitä, kun katsoja seuraa henkeään pidätellen miten tarkoin ennuste pitää paikkansa. Tätä samaa jippoa käytetään nykyään sääennusteissa.

Armas on aatelisperheestä, suvun herraskartanosta Koistulasta ei Minkan myllylle ole pitkä matka. Armaan äiti ja veli Vilhelm ovat selkeästi konservatiiveja. Kun Armas ilmoittautuu vallankumoukselliseksi, hänen äitinsä pistää välit kerrasta poikki. Armas kumminkin lähtee sotimaan vallankumouksen puolesta Venäjälle ja palaa lopulta kotiseudulleen jatkamaan tätä sarkaa, vaikkakin epäilys vallankumouksen suhteen näkyy jo hänen väsyneillä kasvoillaan. Kohtalokas yö käynnistyy, kun Armas jää porvarillisten joukkojen vangiksi lähellä Koistulaa ja kohtaa veljensä Vilhelmin silmästä silmään.

Elokuvassa on tuttua musiikkia, Tshaikovskin baletista Romeo ja Julia on pari kohtaa, jotka tunnistaa kuuluisasta alkusoitosta, Venäjällä vedellään ruotsiksi Kansainvälistä ja lopussa marssitaan leijonalipun alla laulaen uljaasti Ateenalaisten laulua på svenska, Viktor Rydbergin sanoin ja säveltäjämestari Sansipeelin sävelin.

Kesto 77 min. Poimin tähän tietoja Svensk Filmdatabas-sivustolta. Elokuvan katselin Youtubesta.

Aprillipäivän teksti-tv

 

 

Pre-Code Hollywood -elokuvia

Vuoden 1934 heinäkuun alusta astui Yhdysvaltain elokuvamaailmassa voimaan Hayes Code. Elokuvien tuotantoyhtiöt alkoivat harjoittaa elokuvien sensuroimista moraalisesti arveluttavasta sisällöstä. Sitä ennen nämä nk. pre-Code -elokuvat saattoivat sisältää rohkeita juttuja, joita voi ponkailla pienellä tsägällä vaikka Youtubesta. Toisinaan kyseisiä elokuvia esitetään Suomen televisiossa ihan tekstitettyinä. Nykyään näitä elokuvia tuskin liiemmälti sensuroitaisiin. Viehätys vanhaan syntyy siitä, mitä elokuvat kertovat aikansa elosta ja minun mielestäni myös siitä, miten näytteleminen osaakin olla paikoitellen niin aidontuntuista.

Katselin kaksi pre-code ajan elokuvaa. Ensimmäinen niistä on näytelmän sovitus elokuvaksi ja toinen on erikoinen musiikkielokuva, joka yltyy perin titanicillisiin mittoihin.

Double Door. Perustuu samannimiseen suosittuun näytelmään, jonka kirjoitti Elizabeth A. McFadden, elokuvaksi käsikirjoittivat Jack Cunningham ja Gladys Lehman. Elokuvan ohjasi Charles Vidor, valmistumisvuosi 1934. Päätehtävissä Evelyn Venable ja Mary Morris. Tärkeitä sivuosia esittävät Ann Revere, Kent Taylor, Colin Tapley ja Guy Standing.

Kyseessä on jännäri. Victoria on vanhin kolmesta sisaruksesta, jotka asuttavat suurta taloa New Yorkin keskustassa. He ovat asuneet talossa koko ikänsä. Vanhemmat ovat kuolleet, mutta heidän tuhkauurnansa vahtaavat tapahtumia suuressa olohuoneessa, jonka ikkunat kaihtimia myöten pidetään yleensä suljettuina. Sisarukset ovat erittäin varakkaita, eikä Victoria aio luopua varallisuudesta.

Kun velipoika Rip menee naimisiin, kääntää Victoria kälylleen selkänsä. Rip haluaisi lahjoittaa morsiamelleen Annelle suvun omistaman puolen miljoonan dollarin arvoisen helminauhan, mutta Victoria ottaa sen haltuunsa, koska arvelee nuorikon tavoittelevan vain miehensä suvun rahoja. Victoria vie helminauhan isänsä vanhaan salahuoneeseen kahden kätketyn oven taakse. Vain Victorian alistama sisar Caroline tietää salaisesta huoneesta, jonka isä oli rakennuttanut saadakseen nukkua rauhassa.

Elokuva toimii henkilöhahmojen luonteitten johdattamana. Victoriasta on rakennettu niin piinaavan pirullinen, että katsoja alkaa pian toivoa hänen kivuliasta loppuaan. Koska Victorian (Mary Morris) ja Carolinen esittäjät olivat esittäneet osiaan jo Broadway-näytelmässä, eivätkä muutkaan ihan aloittelijoilta vaikuta, on elokuvan vuoropuhelua helppo seurata, sanoista saa selvän eivätkä tunnetilatkaan jää arvailujen varaan. Anne (Evelyn Venable) värisyttää ääntään epävarmana nuorikkona niin uskottavasti että tekisi mieli ohjeistaa häntä lähtemään talosta kun vielä kerkeää.

Kesto 75 min.

Madam Satan. Komediallinen musiikkielokuva, ohjaus Cecil B. DeMille, valmistumisvuosi 1930. Päätehtävissä Kay Johnson, Reginald Denny, Lilian Roth ja Roland Young.

Nuori, kaunis, vaalea ja varakas Angela (Kay Johnson) lukee aamulehdestä miehensä törttöilleen kylillä ja joutuneen oikeuteen seurassaan naisimmeinen. Mies palaa kotiinsa kaverinsa Jimmyn kanssa ja he menevät yhdessä suihkuun, josta Angela heidät yhyttää. Juhlatuulta on vielä jäljellä, sillä miehet kylpevät vaatteet päällään. Kun jonkinmoinen selviäminen on tapahtunut kuulustelee Angela miehensä kaveria, joka joutuu tunnustamaan, että lehdessä mainittu nainen on nimeltään Trixie. Angela päättää vierailla naisen luona.

Vierailu Trixien luona sisältää minusta niin hienoa näyttelyä, että on vaikea uskoa katselevansa lähes satavuotiasta elokuvaa, pre-Code sen sijaan kuulostaa hyvin uskottavalta. Angela saa varmuuden, että hänen miehellään on jo pitemmän aikaa ollut suhde Trixien kanssa. Jimmy, joka on hänkin Trixien luona, neuvoo leikillään Angelaa tulemaan naamiaisjuhliin, jotka hän järjestää zeppeliinissä (!). Jimmy ehdottaa, että Angela pukeutuisi enkeliksi, niin olisi varmaan ainut enkeli niissä geimeissä.

Angela saapuu naamiaisiin pukeutuneena mustaksi Madam Sataniksi, joka puhelee ranskalaisittain. Naisimmeisistä järjestetään huutokauppa ja korkeimmasta tarjouksesta kilpailevat Angela ja Trixie. Jos jaksaa kuunnella vanhoja iskelmiä, saa aikansa odotettuaan nähdä aika yllättävän spektaakkelin, kun taivahan tuomio kohtaa zeppeliinissä juhlijoita. Kyseessä on komedia, joten kaikki selviytyvät vaikkei kaikille riitäkään laskuvarjoa.

Kesto 116 min.

Joka vanhoja muistaa, osa 3

Katselin vaimoni kanssa kaksi elokuvaa, joissa muistellaan vanhoja ja joista toisessa on pääosassa vanhempi setä. Aloitetaan siitä elokuvasta.

Get Low. (Ennen aikojaan) Valmistumisvuosi 2009, ohjaaja Aaron Schneider. Jollain tapaa tositarinaan perustuvan elokuvan käsikirjoittivat Chris Provenzano, C. Gaby Mitchell ja Scott Seeke. Pääosissa huomattavia näyttelijöitä: Robert Duvall, Bill Murray, Sissy Spacek, Lucas Black sekä Bill Cobbs. Kuuluu sijoittuvan 1930-luvun Tennesseehen.

Vanhempi mieshenkilö Felix on erakoitunut kotiinsa metsäpalstalleen. Lähiseudun ihmiset oudoksuvat ja kavahtavat häntä, lapset käyvät kiusaamassa vanhaa ukkoa. Käydessään kylillä Felix kohtaa toisinaan avointa herjausta. Felix tuntee loppunsa lähenevän ja päättää käydä kirkolla sopimassa omista hautajaisistaan. Pastorin vaatimukset ovat turhan tiukat eikä sopimusta synny. Nuori hautaustoimiston virkailija sattuu kuulemaan keskustelun, jonka Felix käy pastorin kanssa. Hänen esimiehensä kehottaa nuorta miestä menemään tapaamaan ukkoa hänen talolleen ja nihkeän alun jälkeen vanhalta mieheltä alkaa sanoja tippua enemmän kuin yksi kerrallaan. Felix haluaa järjestää itselleen hautajaisjuhlat vielä eläessään, jotta saa kuulla mitä kaikkea hänestä kylillä juorutaan. Tietyn älynväläyksen kautta tapahtuma saa jypäkät mittasuhteet.

Rakuten tv on luokitellut elokuvan draamaksi ja indieksi, trillerikin mainitaan. Duvallin jäyhyys ja Murrayn perusolemus tuovat mukaan keventäviä koomillisia elementtejä. Oli mitä oli, minusta elokuva on oikein kelvollista katseltavaa, vaikka sisältääkin rajun selityksen Felixin erakoitumiselle. Näen tässä ehkä eri asioita kuin joku toinen. Itse selityksen olisi minusta voinut jättää poiskin, arvelen, ettei toisen ihmisen sisäistä maailmaa voi oikein kunnolla käsittää, vaikka sitä miten selittäisi. Tykkäsin erityisesti alkuvaiheen asetelman kuvailusta, mutta ihan kevyesti katselin loppuun asti.

Rakutenilla elokuvan nimenä on Funeral Party. Kesto 103 min.

Hudson. Valmistumisvuosi 2019, ohjaaja Sean Daniel Cunningham. Pääosissa Gregory Lay, David Neal Levin ja Mary Catherine Greenawalt. Käsikirjoitus Gregory Lay ja Sean Daniel Cunningham. Löysin jostain netistä arvelun, että tapahtumaseutuna olisi New Yorkin kaupunkialueen ulkopuolella sijaitseva luoteinen Upstate New York, joka kuvataan elokuvassa alueena, jonka satunnaisissa asutustihenemissä vanhat omakotitalot reunustavat hiljaista maantietä. Paikka sopii rauhallisesti etenevään tarinaan erinomaisesti.

Kaksi keski-ikäistä serkkupoikaa kohtaa toisensa, kun toinen ilmestyy vuosikausien jälkeen toisen kotiovelle. Hudson, pääasiassa aamutakissa kotonaan liikehtivä heppu, ottaa serkkunsa Ryanin vastaan vaikka vaikuttaakin jatkavan puolinukuksiin vajonnutta oleiluaan. Hänen äitinsä on kuollut, tuhkauurna on vielä kodissa. Hudson keksii, että serkku, jolla on ajokorttikin, voisi viedä hänet paikkaan, johon hän on ajatellut tuhkan sirotella, äidin volvo odottelee pihalla. Näin alkaa retki, jonka seikkailut eivät ole suuren suuria, ihan elämänmyötäisiä vain. Seutukunta on valinnut asukkaansa ja toisin päin, kun valinnanvara nyt on mitä on.

Serkukset ovat taiteilijaluonteita, eli työttömiä, Ryan on esiintynyt mainoksissa ja Hudson kirjoittaa haiku-runoja. Niinpä he kohtaavatkin kylillä neitosen nimeltä Sunrise, joka liittyy heidän seuraansa. Matkalla seurue ei kohtaa Skyllaa eikä Kharybdista, mutta sentään joitakuita muita seudun asukkeja. Tunnelma on pääosin kunnioittava ja tuttavallinen, isommilta riidoilta vältytään ja välillä einehditään sekä saadaan ensiapua itselle ja autolle. Jos Amerikka on tällainen, ovat asiat siellä ihan kivalla tolalla.

Rakutenin luonnehdinta draama, komedia. Kesto 72 min.

Molemmat elokuvat ovat erittäin suositeltavaa katseltavaa. Molemmissa tärkeänä teemana on vanhojen asioitten muistelu, jossa kuten tunnettua on sekä hauskat että tikkuiset puolensa.

Teatterissa Kajjaanissa

Kävin eilen asioikseni Kajjaanissa katselemassa teatterikappaleen AHMA – korpisoturi. Näytelmä perustuu Laura Gustafssonin romaaniin Korpisoturi. Näytelmäksi sen sovitti ja ohjasi Emma Mattila. Päätehtävissä ja paikoin myös muissa tehtävissä (in alphabetical order): Janne Kinnunen, Milla Kuikka, Heikki Petteri Nousiainen (Ahma), Jukka Peltola, Mika Silvennoinen, Satu Turunen ja Vera Veiskola. Teatterin sali oli noin puolillaan yleisöä.

Näytelmä oli hyvin pitkälti sitä mitä siltä odotinkin. Ahma on nuori jannu jostain eteläisestä Suomesta. Hän ei saa työtä eikä siten kiinnity yhteiskuntaan. Hän masentuu, syö rusinoita ja lettuja, kunnes löytää internetin keskustelupalstoilta samanhenkistä seuraa. Ahma vakuuttuu siitä, että yhteiskunta on matkalla kohti tuhoaan, luonnonvarat loppuvat ja sen myötä elämisen edellytykset ovat ihmisen omissa käsissä, mistään ei tule rahaa, sähköä eikä muutakaan apua. Ahma saa mummin kuoltua perinnön ja hankkii syrjäiseltä seudulta, ehkä jostain Kajjaanin lähistöltä hylätyn tilan, jonne ei johda edes tietä ja perustaa sinne oman pesäpaikkansa. Siellä hän ryhtyy viljelemään spelttiviljaa ja härkäpapuja tavoitteenaan omavaraistalous. Seutukunnan pahikset käyvät naureskelemassa hänen touhuilleen, paitsi Pamsu-neito sekä karannut sika ja naapurin Linnea heppansa kanssa. Radiosta kuuluu aluksi uutisia, sitten hallituksen tiedonantoja, jotka kehottavat pysymään rauhallisina ja säästämään sähköä, vettä jne. Ensimmäisen näytöksen lopussa Ahmalle sanotaan suureen ääneen, että vain hän tietää mitä nyt pitää tehdä.

Kyse on siis dystopiasta, siitä että luonnonvarat loppuvat eikä niitä enää mistään saa. Ahma on varautunut tähän, mutta miten pitkälle hänen varmuusvarastonsa riittävät, kun hänen piilopirttiinsä lappaa porukkaa läheltä ja kaukaa?

Jossain määrin ällistyttävää on, että ajellessani keskenäni Kajjaaniin, tuli radiosta juuri kaupunkiin saapuessani ohjelma stoalaisuudesta. Siinä puhuttiin siitä, miten stoalaisuuteen kuuluu pyrkimys ohjata itseään ennakoimaan ikävät tilanteet. Niin että kun lähtee vaikka Kajjaaniin teatteriin, niin teatterin unisexi-vessan oven takana saattaa olla joku kännykän kanssa odottamassa ulostumistasi ja kun poistut teatterista sama naisimmeinen lähtee kulkemaan perässäsi ystävättärensä kera kohti muutaman kymmenen metrin päässä siintävää kaupungin keskustaa. Stoalainen varautuu tällaisiin tilanteisiin jo ennen teatteriin lähtöä ja kun sellaiset draamat sitten toteutuvat, ne huolettavat häntä vähemmän, kun ne on jo ennakoinut.

Näytelmässä Ahma on varautunut kaikkein pahimpaan mahdolliseen kehityskulkuun. Hänen varautumisensa joutuu kuitenkin testiin, kun kaikkein pahimman mahdollisen lisäksi seuraakin koko liuta lisää samanlaista. Avittaako siinä sitten edes rynnäkkökivääri? Kun yhteiskunta luhistuu, onko edessä kaikkien sota kaikkia vastaan? Ja onko oikeastaan missään olemassa sellaista korpea, johon muuttaja saisi todellakin elää rauhassa omilla ehdoillaan? Onko ainoa saavutettavissa oleva rauha ihmisen sisäisen maailman tuottamaa nirvanaa, ulkoisen maailman sumenemisen aiheuttamaa valaistumista?

Ahman näyttelijä Heikki Petteri Nousiainen selvisi osastaan mainiosti. Hän aloitti aran ja sulkeutuneen oloisena, mutta kasvoi näytelmän aikana voimakkaammaksi. Koko näytelmän toiminta suuntautuu kohti Ahmaa, hänelle esitetään vaatimuksia, häneltä odotetaan asioita, joihin hän joutuu ottamaan kantaa eivätkä kaikki hänen ratkaisunsa ole onnistuneita. Ahma on kuitenkin vain ihminen, joka olisi työtä saatuaan elänyt tavallista keskivertoelämää kuten monet muutkin. Hän etsii tovereita, ystävyyttä, rakkautta ja löytää samaa salakähmää kuin monet muutkin.

Kun nimitän näytelmää dystopian kuvaukseksi, täytyy muistaa, että näytelmässä on myös paljon huumoria – osin tietysti mustan puolesta. Itselleni muistui radion huolestuttavista tiedotteista mieleen, miten 1970-luvun alussa, kun olin pikkupoika, katselimme tv-uutisia ja veljeni vitsaili, että olisi huvittavaa, kun tulisi maailmanloppu ja Heikki Kahila heittäisi solmion nurkkaan ja sanoisi kultivoituneella äänellään: ”Se on loppu nyt!”

Ajelu Kajjaaniin ja takaisin oli aika rasittava. Asfaltissa oli paljon kuoppia ja sateli vettä. Einehdin näytelmän jälkeen Kajaanin Hesellä ja Linnanportin Nesteellä nautin kahvit. Yle Radio1 tarjosi kivoja ohjelmia, joita tuskin olisin kuunnellut, ellen olisi autoillut.

Bullfikafilmer ifr. Sverige, kapitel 4

Eilen katselin kaksi ruotsinmaalaista elokuvaa, joita yhdistää juna ainakin siten, että eka filmin alussa nuori mies saapuu junalla kaupunkiin. Molemmat elokuvat ovat tragedioja ja ne käsittelevät ongelmia aviollisissa suhteissa. Molempiin elokuviin on myös rakennettu katsojaa huojentava loppuratkaisu, joka tekee niistä sopivia pullakahvien ystäville.

Möten i skymningen. Ohjaus Alf Kjellin, valmistumisvuosi 1957, käsikirjoitus samannimisen romaaninsa pohjalta Per Anders Fogelström. Päätehtävissä Birger Malmsten (Olle), Ann-Marie Gyllenspetz (Barbro), Åke Grönberg (Roffe), Eva Dahlbeck (Irma), Erik Strandmark (Victor), Inga Landgré (Alice).

Olle on saanut työpaikan Tukholmassa sanomalehden typografina. Illanvarjoisella juna-asemalla häntä vastassa on Victor, joka työskentelee samassa painotalossa. Olle asettuu asumaan samaan kerrostaloasuntoon Victorin kanssa. Asunnossa on kolmaskin asukas, entinen jazz-muusikko Roffe (neljäs asukas on Roffen vaimo Irma). Sekä Victorin että Roffen avioliitto on heikolla tolalla: Victorin vaimo Alice on häipännyt pieni tytär mukanaan, Roffen vaimolla Irmalla on suhde naapurin Henryn kanssa. Ensimmäisenä yhteisenä iltana miehet tyhjentävät ison putelin viinaa ja kertovat elämänsä murehista toisilleen.

Olle kumminkin aloittaa työnsä ja illalla asunnossa hän tutustuu Irmaan, jota hän auttaa pyykinpesussa. Olle ja Irma ovat magneettisia vastinpareja, mutta jokin moraliteetti estää heitä kiinnittymästä toisiinsa. Sen sijaan Olle tapaa Irman sisaren Barbron, joka on kuin luotu hänelle. Elokuva etenee melko suorin kaartein kohti ratkaisuja kaikkien kolmen miehen elämässä, myös naapurin Henry löytää suunnan sumustaan.

Vaikka elokuva onkin monelta osin traaginen ja sisältää ristiriitojen lisäksi ihan suoraa riitelyä ja paljon pahempaakin, on mukana myös jaksoja, jotka antavat katsojalle toivoa.

Kesto 94 min.

Tåg 56. Ohjaus Anders Henriksson, valmistumisvuosi 1943. Pohjautuu wikipedian mukaan aiemmin valmistuneeseen romaaniin ja näytelmään. Käsikirjoitus Barbro Alving ja Bengt Idestam-Almquist. Päätehtävissä Anders Henrikson (Oskar, veturinkuljettaja), Aino Taube (Britta, hänen vaimonsa), George Fant (Lasse), Hugo Björne (Gustav Rylander, Lassen isä).

Tämä oli jo kolmas katselemani ruotsalaiselokuva, jossa esiintyy komea George Fant. Hän on tässä elokuvan paha poika, joka vikittelee Brittaa. Brittan mies Oskar on tehnyt vuosia työtä rautateillä, nyt hän on saavuttanut veturinkuljettajan arvon. Elokuva keskittyy isolta osin Oskarin ja Brittan suhteeseen. Oskar keskittyy työhönsä, Britta jää vähälle huomiolle, joten Lasse karauttaa paikalle. Tarinaan on ympätty myös sota-aikaan sopiva lisäviritys, joka ei olisi tarpeen, mutta on se omalla tavallaan kiinnostava.

Oskaria esittävä Anders Henrikson muistuttaa elokuvassa ulkonaisesti Leslie Howardia (joka muuten kuoli vuonna 1943). Henrikson on sisäistänyt roolinsa erinomaisesti. Alkupuolella hän on kuin muusta maailmasta erillään elävä veturinkuljettaja, jolle oma työ on kaikki. Hän ei huomaa nättiä vaimoaan, ei kuuntele hänen toiveitaan vaan odottaa, että vaimo tukee häntä hänen työssään hoitamalla kotia ja kunnostamalla hänen virkalakkiaan. Oskar on kuin nukahtamaisillaan elämän ulkopuolelle. Loppupuolella hänen terästäytymisensä on silminnähtävää ja silti se pysyy kohtuudessa, liioitteluun ei sorruta.

Pientä liioittelua edustaa vanhempi, jo eläkkeellä oleva veturinkuljettaja, joka taputtelee veturinkylkeä ja sanoo aina ajatelleensa, että nämä veturit ymmärtävät asioita paremmin kuin me. Elokuvan alussa Oskarin työtoveri, Lassen isä, tekee viimeistä työpäiväänsä ja on kuin kuolemantuomion saanut. Mitä on luvassa pitkän uran jälkeen? Minulle tuli useamman kerran mieleen 1970-luvun iskelmä ”Jos konduktöörin nait”. Olkoonkin, etteivät tässä elokuvassa seikkaile konduktöörit.

Katselin elokuvan, kuten kaikki muutkin ruotsalaiset vanhemmat elokuvat, Youtube-palvelusta. Tämä junaelokuva oli sikäli mukava katsella, että se oli tallennettu Ruotsin tv2:n lähetyksestä ja mukana oli selkeä ja täysin paikkansapitävä tekstitys.

Kesto 92 min.

Bullfikafilmer ifr. Sverige, tredje episod

Vi hemslavinnor. Komedia, ohjaus Schamyl Bauman, valmistumisvuosi 1942. Päätehtävissä Dagmar Ebbesen (Kristiana, kotiapulainen), Ernst Eklund (tehtailija), Hjördis Petterson (hänen vaimonsa) samt ett dussintal övriga. Perustuu tanskalaiseen vuoden 1920 näytelmään Den nye husassistent, jonka pohjalta oli valmistunut Ruotsissa kaksi elokuvaa jo aiemmin, Dagmar Ebbesen esittää kaikissa Kristianaa.

Heti alusta tuli mieleen Suomisen perhe, joskin kotiapulaiset olivat erilaisia. Toinen apulaisista pudottaa vierailijoitten aikana täyden tarjottimen lattialle, minkä seurauksena tehtailijan perhe joutuu harkitsemaan uusien kotiapulaisten hankkimista. Tehtailija itse asioi yksityisessä työnvälitysliikkeessä, jonne saapuukin sopivaan aikaan topakka täti, joka ottaa paikan vastaan, mutta vaatii, että hän saa hoitaa homman yksin, sillä kyllä hän neljän hengen perheen taloudesta kykenee huolehtimaan. Uusi kotiapulainen on tehokas työimmeinen, hän järjestelee perheen asiat ylösnousuaikoja myöten. Puhetta tulee tulvimalla puolin ja toisin, ehkä minä sen toisen puolen kerkesin ymmärtää? Joka tapauksessa lujalla ja oikeamielisellä kotiapulaisella on omaakin elämää takanaan. Hän on kerran ollut rakastunut ja siitä on seurannut pojan syntymä. Pojasta hän on joutunut luopumaan ja elää nyttemmin hänestä täysin erillään.

Elokuvan tunnelma on paitsi komediallinen myös varsin kodikas. Saattaa olla, että tanskalaisuus näkyy ja kuuluu kuvauksessa, ihmiset ovat aikamoisia persoonia – ei vähiten Kristiana. Oikein mukava katseltava, sota-aikain viihteeksi käypää kamaa.

Kesto 90 min.

En fattig miljonär. Komedia, ohjaus Lennart ja Sigurd Wallén, valmistumisvuosi 1941. Päätehtävissä iloinen Stig Järrel (Nisse Holm), Marianne Aminoff (hänen ystävättärensä Gittan Svensson), Sigurd Wallén (johtaja Lundgren) ja Dagmar Ebbesen (rouva Svensson, mankelointiliikkeen omistaja).

Voi olla, että etsiydyn harhapoluille, mutta sana mangel taitaa tarkoittaa joissakin germaanisissa kielissä pulaa. Edellistä elokuvaa katsellessa ajattelin jo, miten mahtoi olla mahdollista saada kahvia Ruotsin koteihin sota-aikana, jolloin kauppa-aluksia vaanivat monenlaiset vaarat. Tehtailijan perheessä Ebbesenin esittämä Kristiana tarjoilee teetä.

Tässä elokuvassa Ebbesenin esittämä rouva Svensson tarjoaa Nisselle kuusenkävyistä valmistettua kahvinkorviketta, joka Nisselle maistuukin. Nisse on uuden ajan bisnes-mies, hän napsauttaa sormiaan saadessaan uuden liikeidean. Pian hän esittelee kuusenkäpykorviketta myyntiin johtaja Lundgrenille. Johtaja ei pidä Nissen uudenlaisesta ja päällekäyvästä asenteesta ja hylkää hänen ideansa. Lundgrenilla on kuitenkin liikemiehen vaistoa ja hän etsiytyy mankelointiliikkeeseen. Hän tutustuu ikäiseensä rouva Svenssoniin ja heillä synkkaa heti. Liike-elämän rasittama Lundgren kaipaa kotoista elämää. Hän taipuu rouva Svenssonin painostukseen ja ostaa Nisseltä hänen tarjoamansa korvikekahvin reseptin (joka on kuvattu vanhassa keittokirjassa) ja antaa hänelle oikeuden myydä sitä Karl XII:n kahvina, mitä kautta Nissen liikemiesura käynnistyy.

Nisse saa edelleen kohtauksenomaisia liike-ideoita, jotka raivostuttavat johtaja Lundgrenia. Sen sijaan johtajan suhde rouva Svenssoniin lämpenee. Nisse tavoittelee itse vieraan kuusen käpysiä, sillä kansainvälinen tähti Vera Virgo on kiinnostunut lähinnä saamistaan palkkioista. Lopulta kaikki kääntyy parhain päin: Gittan saa Nissensä ja johtaja matkustaa rouva Svenssonin kanssa junalla Yhdysvaltoihin Petsamon kautta.

Kesto 80 min.

Bullfikafilmer ifr. Sverige, del två

Sven Klangs kvintett. Ohjaus Stellan Olsson, perustuu Musikteatergruppen Oktoberin näytelmään. Valmistumisvuosi 1976. Koska elokuva kertoo kvintetistä, on helpointa mainita pääosan esittäjinä hela kvintetten eli kontrabasisti Sven Klangia esittää Anders Granström, rumpali Kennet on Henric Holmberg, pianisti Rolf on Jan Lindell, laulaja Gunnel on Eva Remaeus ja saksofonisti Lassena soittelee Christer Boustedt.

Tapahtumat sijoittuvat pieneen kaupunkiin Ruotsissa, ajankohta on vuosi 1958. Sven Klangin kvintetti esiintyy tanssipaikoilla ja häissä. Orkesterin repertuaarina on jatsahtava iskelmämusiikki, jota voi tanssia. Tyylinä on siis se musiikki, jota Suomessa esittivät mm. Brita Koivunen, Vieno Kekkonen ja Pirkko Mannola ja johon sittemmin hullaantui M. A. Numminen. Orkesterin klarinetisti on lähtenyt ja tilalle orkesteriaan johtava Sven Klang on hankkinut erinomaisen jazz-saksofonistin Lassen.

Lasse on työssä armeijan orkesterissa, mutta hän tahtoo soittaa jatsia. Lassen näkemyksen mukaan jatsiin kuuluu elävämpi rytmiikka kuin tanssimusiikissa sekä vieläkin elävämpi improvisointi. Tämä innostaa orkesterin nuoria jäseniä, varsinkin Kennetiä ja Rolfia, mutta tanssipaikoilla muut eivät aina oikein tiedä mitä tehdä silloin kun jazz saa Lassen ilmaisemaan itseään sillä maagisella tavalla, jolla jazz immeistä koskettaa.

Sven johtaa orkesteria pomon tavoin, hän määrää ja muut toimivat. Lasse ei tunnu soveltuvan tähän kuvioon. Sven ja Lasse tavoittelevat myös solisti Gunnelia, mikä lisää hankausta miesten välillä.

Elokuva sisältää paljon musiikkia, jonka esiintyjät ilmeisesti itse esittävät. Tämä on tietenkin minunlaiselleni jatsinkuuntelijalle aivan ihanaa, ellei peräti underbart. Pelkkää jatsia ei kuulla, kvintetti esittää häävalssina Kultaa ja hopeaa, josta tulee takavuosien Linnan juhlat mieleen. Tosi kiva elokuva, useammat pullakahvit siinä nautitaan myös.

Kesto 114 min.

Charlotte Löwensköld. Ohjaus Jackie Söderman, päätehtävissä Ingrid Janbell (Charlotte), Lars Green (nuori apupappi Karl-Artur), Gunnel Broström (Kallen äiti) ja Sven Wollter (rikas Schagerström). Valmistumisvuosi 1979. Tapahtumat sijoittuvat 1830-luvun Värmlantiin, epookki on hienosti kuvattu. Perustuu Selma Lagerlöfin romaaneihin Charlotte Löwensköld ja Anna Svärd.

Niin tätä Anna Svärdiä esittää Arja Saijonmaa. Hänet nähtyäni muistelinkin katselleeni tämän elokuvan nelisen vuosikymmentä sitten. Muistelin, että Arja olisi ollut esillä enemmänkin ja wikipediasta luin, että tämä sama tuotanto on esitetty pisempänä tv-sarjana ja youtubesta sen pystyi katselemaan lyhenneltynä elokuvana. Koska ilmaisu on aika kuvapainotteista: kauniita ihmisiä, kauniita maisemia, on elokuva lyhyempänäkin sanokaamme vaikka ilmava ja raitis, niin että pisti ihan nukuttamaan. Nyt on muuten menossa Falunin sprinttihiihdot tv:ssä ja selostaja on pari kertaa maininnut Taalainmaan. Olikohan se niin, että Anna Svärd oli sieltä Dalarnan tietämiltä?

Elokuvan nimi on ehkä vain osaksi kohdallaan. Päähuomion saa mielestäni nuoren apupapin venkoilu rakastumisen ja naimisiinmenon osalta. Hänen uljas äitinsä käyttää kaiken ihmistuntemuksensa, mutta aikanaan se on Jumalaltakin tålamod tapissa. Onneksi asia sitten jotenkin asettuu uomiinsa. Loppu on kaunis ja pari komea. Vaikka kertomus onkin juonittu siihen malliin, että se jaksaa seuraajaansa kiinnostaa, on kyseessä ehkä enemmänkin fruntimmers film. Vaan katselihan tuon lepopäivän ratoksi. Ja bullfika maistuu tässäkin elokuvassa.

Kesto 124 min.