Mystica-kustantamon Maailman pyhät kirjat -sarjan ensimmäinen kirja on taolaisen ajattelun kokoelma Tao-te-king ja toinen kirja Dhammapada, buddhalainen mietelausekokoelma. Lukemani kirja on vuonna 1989 julkaistu näköispainos vuoden 1925 teoksesta. Näköispainoksen kustantajiksi mainitaan Teosofis-kristosofinen kirjakauppa ja kustannusliike AATMA, Biokustannus Oy, Blavatsky-looshi ry ja Ruusu-Ristin Kirjallisuusseura ry. Suomennoksesta vastaa tämänkin kirjan osalta Pekka Ervast, ja kuten Tao-te-king myös Dhammapada on suomennettu englanninkielisen käännöksen pohjalta. Englanninkielisen käännöksen on laatinut professori Max Müller. Molempien suomennosten osalta ihastelen sitä modernia suomen kieltä, jota Pekka Ervast jo vuonna 1908-1909 Tietäjä-lehdessä alunperin julkaistuissa käännöksissään on käyttänyt. Dhammapadan opetukset lienee käännetty englanniksi palin kielestä.
Kirjan esipuheessa Ervast käy lyhyesti ja selkein sanoin läpi buddhalaisuuden historian ja sen levinneisyyden 1900-luvun alussa. Hän selittää yksinkertaistetusti ja pelkistäen mm. mahajana- ja hinajana-buddhalaisuuden erot. Mahajanan (länsimaissa tunnetuin suuntaus zen-buddhalaisuus) harjoittajia on enemmän buddhalaisalueen pohjoisten kansojen keskuudessa eli Tiibetissä, Kiinassa ja Japanissa, kun taas hinajana-buddhalaisuus (nykyään mieluummin Theravada-buddhalaisuus) on valtauskontona Ceylonissä (Sri Lanka), Siamissa (Thaimaa) ja Birmassa (Myanmar) (sekä Kambodžassa ja Laosissa). Ervast luonnehtii pohjoisen koulukunnan uskoa ”monimutkaisen metafyysiseksi ja esoteeriseksi”, kun taas eteläinen koulukunta on pannut ”enemmän painoa Buddhan siveellisille opetuksille ja säilyttänyt puhtaampana hänen alkuperäisen oppinsa”. Luterilaisena kristittynä minulle tulee mieleen, että hinajanaa voisi verrata protestanttiseen kristinuskoon ja mahajanaa katolilaisiin uskontokuntiin.
Ervast myös luettelee lyhyesti ja ytimekkäästi buddhalaisuuden perusajatuksen, jonka mukaan kaikki olemassaolo on kärsimystä, joka johtuu elämänjanosta, niin että kun elämänjano loppuu, kärsimyskin loppuu ja sielu saavuttaa nirvaanan (nirvanan eli valaistumisen), mitä kautta sielu pääsee irti sielunvaellukseen liittyvästä vanhenemiseen ja kuolemaan johtavien jälleensyntymien kiertokulusta. Tämä onnistuu seuraavan pyrkimyksen kautta: ”luopua synnistä, pyrkiä hyvään, puhdistaa sydämensä, kas siinä Buddhain oppi.” Tälle tielle, polulle kohti valistumista (valaistumista), johdattavat matkalaista Dhammapadan mietelauseet. Dhammapadan voi kääntää vaikkapa ”hyveen tie” tai ”uskonnon askeleet”, käännösvaihtoehtoja löytyy.
Dhammapadan lauseet perustuvat 557 – 477 eaa eläneen Siddharta Gautaman (Buddhan) ajatuksiin, jotka hänen oppilaansa ovat painaneet muistiinsa ja jotka koottiin kirjoituksiksi vasta sata vuotta Buddhan kuoleman jälkeen. Alkuperäisiä kirjoituksia ei liene olemassa, Ervastin mukaan vanhimmat jäljennökset ovat 500-1000 vuotta vanhoja. Niinpä tälle teokselle ei varsinaisesti voi määrittää kirjoittajaa. Lauseitten sanotaan toimivan lukijalle peileinä, joitten avulla hän voi määrittää sen paikan, jossa on kulkemassa valistukseen johtavalla polulla. Dhammapada on vain yksi monista buddhalaisuuden pyhistä kirjoista.
Ajatukseni buddhalaisuudesta oli, että se on lempeä uskonto. Buddhalaiset kansat eivät ole harjoittaneet lähetystyötään miekka kädessä. Varsinaista armon sanomaa Dhammapadan säkeet eivät kuitenkaan edusta. Niitten sävy on suora ja vaativa. Ihmisen on tehtävä parannus ja luovuttava maallisista haluista ja ajatuksista. Viha, epäilys, katkeruus, nautinnot, himot ja halu omistaa on suljettava pois sydämestä. Keinoksi pahan voittamiseen tarjotaan rakkautta. Itserakkaus ole vastaus uskon tiellä kilvoittelijalle. Ihmisen pitää suhtautua omaan ruumiiseensa kuin vaahtoon – ennen pitkää ”tämä ruumis on maassa makaava halveksittuna, tajuttomana, kuin hyödytön pölkky”. Ihminen itse tekee pahan, ja itse voi jättää sen tekemättä. Toisaalta usein teksteissä mainitaan myös Maara, kiusaaja. Monin paikoin tekstin sisältöä voi mielestäni kuvailla moraaliseksi toiveajatteluksi, jonka mukaisesti paha saa pahan palkan niin ihmisen eläessä kuin sen jälkeenkin.
Monet Dhammapadan lauseet tuntuvat provosoivilta, sellaisiksikin ne varmaan on tarkoitettu. Peili ei valehtele vaan näyttää myös sen mitä siihen katsoja ei haluaisi nähdä. Lukijan tarkkaavaisuudestakin asia on tietysti kiinni. Usein teksti on myös hyvin runollista, sen räväkkyys sopisi moderniin runoon. Itseäni miellytti suunnattomasti jakso joka on järjestetty aiheen ”Vanhuus” alle (mietelauseet 146 - 156). Minun on jopa vaikea uskoa, ettei kaikkea siinä mainittua ole alunperinkin kirjoitettu yhteen, runoksi. Kuitenkin netistä löysin sellaisen englanninkielisen version Dhammapadasta, jossa jokaisen mietelauseen osalta löytyy tarina lauseen takaa. Tarinat ovat opettavaisia kertomuksia ihmisistä, joita Buddha on kohdannut elämänsä aikana. Buddhan itsensä kerrotaan kiteyttäneen mietelauseessaan kunkin tarinan opetuksen. Tiedossa olisi myös missä yhteydessä Buddha on kunkin mietelauseensa lausunut. Tarinoissa Buddha kuvataan ihmetekoihin pystyvänä oppineena. Näistä ihmeteoista Dhammapadan säkeet eivät kuitenkaan kerro.
Ei ole tarpeen liittää tähän kokonaista osastoa Dhammapadan säkeistä, sillä ne kaikki löytyvät netistä niin suomeksi kuin englanniksi ja varmasti myös itämaisilla kielillä. Liitän näytteeksi vain kolme kohtaa, joista ensimmäinen on osiosta ”Vanhuus”. Se sisältää yhteenliitetyt mietelauseet 153 ja 154:
153, 154. Etsien tämän majan rakentajaa olen rientänyt läpi monen syntymän löytämättä häntä; ja tuskallista on syntyä uudelleen ja uudelleen. Mutta nyt, majan tekijä, sinä olet nähty; sinä et enää tätä majaa rakenna. Kaikki parret ovat rikotut, kurkihirsi on murtunut; sielu lähestyen ikuista (visankhaaraa, nirvaanaa) on päässyt kaikkien himojen sammumiseen.
Tässä kohdassa ilmenee kauniisti koko buddhalaisen etsinnän tavoite: vapautuminen jälleensyntymästä. Siinä voi havaita yhtymäkohdan juutalaiskristilliseen näkemykseen siitä, ettei Jumalaa voi kukaan nähdä. Buddha ilmoittaa kuitenkin päässeensä selville elämän ja kuoleman salaisuudesta ja tietävänsä nyt miten jälleensyntymän kehästä irtaudutaan. Kuten eräissä muissakin kohdin, mieleeni nousee Omar Khaijjamin runo teltantekijälle, jossa elämää verrataan sulttaanille pystytettyyn telttaan, joka puretaan pois, kun sulttaani jatkaa matkaansa tyhjyyteen (huom! Kunnes teltta pystytetään uudelleen!). Ihmisen pitää hylätä halunsa säilyttää oma ruumiinsa. Vasta kaikesta luopunut, elämänjanonsa sammuttanut ihminen on vapaa.
Toinen näytteeksi valitsemani kohta kertoo myös vanhuudesta. Se löytyy 19. osiosta, jonka otsikkona on ”Oikeamielinen”:
260. Ihminen ei tule ”kansan vanhimpain” joukkoon sentähden että hänen päänsä on harmaa; hän voi olla ikäloppu, mutta sanotaan ”turhaan vanhentuneeksi”.
Mietelauseen mukaan maailmasta luopuminen ei siis tarkoita kaiken lossiksi heittämistä. Ihmisen on jatkettava ponnisteluja kohti nöyryyttä ja irtauduttava maallisista haluistaan. Vanhuus ei sinänsä tuo viisautta vaan sinnikäs uskonharjoitus.
Viisauden ja tyhmyyden osalta Dhammapadasta löytyvät myös selvät sävelet – ja mielestäni aika armottomat. Tyhmä on tuomittu jälleensyntymän kehään eikä tyhmästä tule viisasta vaikka hän istuisi koko ikänsä viisaan seurassa. Itse asiassa viisaita kehotetaan välttämään tyhmien seuraa. Tämä on minulle vaikea paikka sulattaa, sillä automaattisesti luen itseni tyhmien joukkokuntaan. Mitä toivoa minulle siis jää? Ei oikein mitään. Voin tietysti myöntää tyhmyyteni ja lahjoittaa ruokaa bhiksuille (kerjäläismunkeille). Mutta muuten yritykseni tuntuvat turhalta rimpuilulta. Ainakin tämän kirjan mukaan.
Joissakin kohdin vaikuttaa siltä kuin maalliset ja uskonnolliset kielikuvat sekoittuisivat tahattoman monimutkaisesti. Välillä kirjassa tuodaan esimerkinomaisesti ilmi ihmisten arvostus munkkeja kohtaan, välillä taas tuumitaan, ettei ihmisten mielipiteillä ole oikein mitään väliä, sillä tärkeintä on vain vapautua jälleensyntymisestä. Tämä kai johtaisi siihen, että bhiksut ja arhatit (kunnianarvoisat) voisivat elää välittämättä muista ihmisistä? Jossakin kohdin taisi olla, että jumalatkin kadehtivat nirvaanan löytänyttä munkkia!
Itselleni muistoksi liitän tähän loppuun mietelauseen osiosta ”Elefantti”. Se puraisee minua nilkkaan paitsi osuvalla kuvauksella minusta, myös kyseisen tekstin erikoisuudella hengellisen opetuskirjallisuuden joukossa:
325. Jos ihminen käy lihavaksi ja suursyömäriksi, jos hän on uninen ja kävelee laahustaen, niinkuin viljalla syötetty sika, - sellainen hullu saa syntyä uudelleen ja yhä uudelleen.
Dhammapadan lukemiseen kului aikaa kaksi viikkoa. Välissä oli päiviä, jolloin meillä oli vieraita, käytiin alennusmyynneissä, pestiin mattoja ja hoidettiin muita juoksentelevia askareita.
Dhammapadan lukemiseen kului aikaa kaksi viikkoa. Välissä oli päiviä, jolloin meillä oli vieraita, käytiin alennusmyynneissä, pestiin mattoja ja hoidettiin muita juoksentelevia askareita.
Törmäsin kirjoitukseesi kun katselin löydänkö Juice Leskisen ja buddhalaisuuden kohtaamisesta viitteitä netistä. Sun sivulla oli Juicen Äeti-kirjan linkki ja tämä yllä oleva teksti, jonka viimeisen lainauksen lukaisin ja johon tykästyin. Samalla vaivalla kommentoin parilla sanalla sun kirjoitustasi :).
VastaaPoistaSillä luetko itsesi tyhmien joukkokuntaan ei ole mitään tekemistä sen kanssa oletko tyhmä vai et. Sen sijaan on järkevää kysyä, kannattaako viisaan tai viisautta etsivän hukata elämäänsä tyhmyydessä kiinni riippuvien ihmisten seurassa? Itse alan hiljalleen taipua siihen ajatukseen ettei kannata, vaikka se tuntuukin luovuttamiselta ja periksi antamiselta. Anthony de Mellon kirjassa taidettiin sanoa asiasta: "Sikaa ei kannata opettaa laulamaan. Sika vain suuttuu eikä se kuitenkaan opi."
Mä koen olevani viisautta etsivä typerys. Joka päivä ymmärrän paremmin miten hölmö olen ja miten käsittämättömän hölmö olen ollut. Se on mahtavaa kun oppii itsestään uutta :).
Toinen hyvä kysymys on, mitä toivoa sinä tarvitset? Sinullahan kai on jo kaikki, sen kun vaan katsot ympärillesi? Turha siinä on enää toivoa että olisi toivoa - varsinkin jos ei edes oikein tiedä mitä se on :).
Ei mun mielestä noi maalliset ja uskonnolliset kielikuvat mitenkään sekotu. Itselleni on ollut suurin haaste mun elämässä se, että olen ottanut muilta saamani arvostuksen tosissani, suomeksi sanottuna on noussut kusi päähän (vaikkei se ehkä ole ulospäin näkynytkään). Nyttemmin kun muiden mielipiteillä ei ole juuri merkitystä, voi vapaammin olla oma itsensä ja antaa aidon ihmisyyden nousta pintaan. Oman kokemukseni mukaan aito muista välittäminen alkaa vasta sitten, kun voin välittää muista välittämättä siitä mitä mieltä he ovat minusta.
That's my five cents! :)
Mukavaa päivää sinulle!
Kiitokset sanoistasi, joihin sisältyy hyvin puntaroitua ajattelua!
VastaaPoistaKyllähän sitä kannattaisi keskittyä elämään jotenkin riippumattomuudessa. Toisaalta tulee mieleen se männävuosien vitsi, jossa lapsenlapsi kysyy ukilta, että miten vanhaksi pitää elää, ettei tarvitse ottaa muita huomioon. Ja ukki vastaa, ettei niin vanhaksi ole vielä kukaan elänyt. Täydellinen riippumattomuushan tarkoittaisi myös riippumattomuutta toisten mielipiteistä. Esimerkiksi työelämässä ihmistä arvotetaan jatkuvasti hänen suorituksiensa mukaan. Ja sillä arvotuksella on ihan konkreettisia vaikutuksia.
YK:n ihmisoikeuksien julistus alkaa tuoreeksi kirjoitukseksi hämmästyttävän naiivisti todetessaan kaikkien ihmisten syntyvän vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Tämä toiveajattelu ei voine koskaan toteutua. "Jo ennen syntymääni, kun uinuin toivona..." alkaa kristillinen virsi ja jokainen kyllä keksii siihen jatkoa - eikä se jatko valitettavasti kerro ihmisten välisestä tasa-arvosta. Minä en ole millään tavalla lahjakas. Vaikka pohdiskelisin koko elämäni hengellisiä asioita, en kehittyisi laulutaidotonta sikaa kummemmaksi. Mutta saattaa silti olla, että osia kertosäkeistöistä jäisi mieleeni soimaan. Tässä hyvässä uskossa jatkan lueskeluani ja otan mielihyvin vastaan kaikki kommentit, joita nämä hupsut kirjoitukseni herättävät.
For the five cents - Thank you very much! That's my bowl of rice tonight.
Mielenkiintoinen kirjoitus!
VastaaPoistaLainasin itse Dhammapadan eilen kirjastosta uutena suomennoksena (Paali->englanti Sangharakshita, englanti-suomi Lauri Porceddu, buddhalaiselta nimeltään Dharmachari Sarvamitra).
Mielestäni teos on pahasti yliarvostettu.
Kirjassa on käytetty tehokeinona toistoa aina äklötykseen asti. Kokonaiset säkeet saattavat toistua vain yhden sanan muutoksella. Jankuttamisesta luopumalla kirjan ajatukset voisi tiivistää varmaan puoleen tilaan, jolloin ne olisivat jäntevämpiä ja taustalla oleva filosofia välittyisi ehkä paremmin.
Kirjan saarnaava ja yliampuva tyyli on jotensakin luotaantyöntävä: ”Parempi on elää yksi ainoa päivä tietoisena ylivertaisesta totuudesta kuin elää sata vuotta tiedostamatta ylivertaista totuutta”. Ok, kirjoittajalla (Buddhalla?) on toki oikeus omaan mielipiteeseensä, mutta voisikohan näin rajuja väitteitä perustella hieman paremmin?
Tällaista buddhalaisuuden perustekstiä lukiessa vahvin mieleen tuleva ajatus on ällistys siitä, kuinka myöhempien (ja nykyisten) aikojen opettajat – etenkin zen-opettajat – ovatkaan pystyneet luomaan niin kirkkaita opetuksia. Buddhalaisuus ja dharma on kehittynyt valtavasti vuosisatojen ja -tuhansien saatossa, ja kyky itsekritiikkiin on ollut todella hyödyllistä. Luultavasti pikemminkin tämän itsekorjaavuutensa ja kehityskelpoisuutensa ansiosta kuin alkuperäisten opetusten takia buddhalaisuus elää niin voimakasta renessanssia lännessä.
Jännä muuten verrata Ervastin käännökseen! Ervastin käännös tuntuu kauniimmalta, runollisemmalta - Pordeccun käännös taas on helpompilukuinen modernimman käännöstyylin ansiosta. Pordeccun käännöksessä olisin toivonut vieläkin modernimpaa otetta, ts. rohkeutta tehdä tulkinnat loppuun asti. Osassa säkeitä kääntäjä jänistää ja lisää kantavaa tekstiä vain sulkeissa ikään kuin alkuperäisen kielen rakenteet tai kielioppi pitäisi käännöksessä säästää. Samoin sulkuihin on jätetty paalinkielisiä ilmauksia. Tällainen käännöstyyli sopii mielestäni vain akateemisiin käännöksiin. Kun käännös on tarkoitettu laajalle yleisölle, kääntäjä voisi valaista oman polkunsa. On turha pelätä tulkitsemista; käännös on kuitenkin aina tulkinta, ja kuka tahansa on vapaa esittämään oman tulkintansa. Häikäilemättömän rohkeasti kääntäen tekstiin olisi voinut ehkä saada ujutettua sekä modernin ymmärrettävyyden että runouden – tämä olisi pelkkää plussaa lukijalle! Joka tapauksessa on hienoa, että klassikoista saadaan uusia ja uudelleenmietittyjä käännöksiä.
Kiitokset kommentistasi!
PoistaKoetin tässä aamutuimaan vähän haroksia jotain vastauksentapaisia. En enää muista juurikaan mitä silloin kesällä kolme vuotta sitten Dhammapadasta luin. Mutta palauttelin parhaani mukaan mieleeni mitä se olisi voinut olla. Niihin aikoihin luin myös hienon Szymborska-käännöksesi! Senkin voisin kernaasti kerrata.
Kommenttisi alussa hämmästelet Dhammapadan toistoa. Vilkaisin netistä löytyvää englanninkielistä ja translitteroitua versiota tipitaka.net -sivustolta. Toistoa näyttäisi käytetyn tehokeinona, samaa vikaa voi löytää Kalevalasta ja varmaan muistakin vanhemmista teksteistä. Mainostaja tuumaa että "toistossa on tehoa". Sitä kai toistolla haetaan siinä mielessä, että jankutus saattaa jäädä kuulijan mieleen niinkuin nykymusiikin korvamadoilla on tapana. Jos sitten tekstiä tarkastelee nykylukijan lähtökohdista, vaikuttaa varmaan, että vähemmälläkin tuo tulisi selväksi. Tuossa omassa tekstissäni mainitsen löytäneeni netistä sivun, jossa selitään kukin Dhammapadan säe jonkin tarinan kiteytykseksi. Siten itse Dhammapada toimisi kuin muistilistana tai sisällysluettelona laajemmat tarinat hallitsevalle lukijalle. Kun kommentissasi peräänkuulutat perusteluja näille reippaille väittämille, ehkä perustelut juuri löytyisivätkin niistä laajemmista tarinoista?
Kristinuskoltahan vaaditaan ainakin täällä Pohjolassa juuri uudistumista ja ajanmukaistumista. Itse olen enimmäkseen sitä mieltä, että se juuri olisi tarpeen. Kun Luther esimerkillään antoi meille luvan myös oman järkemme käyttöön uskonasioissa, voisi luterilainen kirkko vähitellen jo jatkaa Lutherin kauan sitten aukaisemalla polulla ja kulkea eteenkinpäin.
Onko käännöksissä sitten syytä näkyä se miten alkuperäinen teksti resonoi? Nykyäänhän suomentajat jättävät usein suosiolla esim. riimit pois käännöksestä. Usein jätetään pois myös runomitta. Kun runosta siten jää jäljelle sen perusajatus, jonka senkään välittäminen ei erilaisten sanaleikkien ja sanojen useampien merkitysten takia ole välttämättä helppo tehtävä, saattaa joskus olla kiltisti tehty lukijaa kohtaan esittää runo myös alkukielisenä. Tosin aika hauskoja esimerkkejä runon esittämisestä alkukielisenä on löydettävissä vaikkapa Virpi Hämeen-Anttilan suomentamasta kirjasta Jasmiiniyöt (intialaista lemmenrunoutta) ja Gunnar Landtmanin kirjasta Satumaa ja asukkaat (kiwai-papualaiset Uuden-Guinean jättiläissaarella). Molemmissa kirjoissa esitellään alkukielellä teksti, josta sanasta sanaan käännettynä ei ota ainakaan ketjukolaaja selvää. Luulenpa tämän palin tai paalin kielen olevan sen verran omalakista suomen kieleen verrattuna, että jokunen kuvaava esimerkki kääntämisen haasteellisuudesta voi olla hyvästäkin. Muuten voi helposti käydä niin, että suomalaiset lukijat alkavat keskenään kiistellä buddhalaisten uskonnollisista käsityksistä pelkän käännöksen pohjalta aavistamatta sen monenlaisia tulkintamahdollisuuksia.
PoistaToisaalta ymmärrän täysin, jos kääntäjä päättää kuten sanot "valaista oman polkunsa". Tottahan toki se on helpotus lukijalle mikäli ei tarvitse jatkuvaan selata selitysosiota kirjan periltä. Ehkä tällaisista merkittävistä teoksista olisikin hyvä valmistaa kahdenlaiset versiot - yksi tavalliselle lukijakunnalle, joka tavoittelee vain perustason tietoa tekstistä ja toinen kuten sanot akateemiselle lukijakunnalle, joka haluaa tutkia tekstin sisältöä yksityiskohtaisemmin. Mihin sitten resurssit riittävät Suomessa? Hiljattain lukemastani Erasmus Rotterdamilaisen teoksesta Tyhmyyden ylistys on Jorma Jormito -nimimerkkisen kommentoijan kertoman mukaan olemassa saksankielisellä kommentaarilla varustettu versio. Vaikea on sanoa ollaanko Suomessa liukumassa tähän suuntaan ja minkä kirjojen suhteen? Joissakin kirjoissa esipuhe kattaa huomattavan osan kirjasta, tosin usein niitten esipuheitten sisältämä tieto auttaa lukijaa. Elokuussa lukemani Rabelais'n Pantagruel sisälsi esipuheen, muttei kovinkaan runsaasti selityksiä itse tekstiin. Ilmeisesti Kuisma Korhosen suomentama Pantagruelin kolmas kirja sisältää laajemman esipuheen ja on syytäkin - sen verran salaperäinen teossarja on kyseessä.
No, tässä nyt oli jonkinlainen vastine. Nyt alan valmistautua vaimon kanssa matkalle Helsinkiin.
Hei Ketjukolaaja! :)
PoistaMukava kuulla, että olet lukenut Szymborska-käännökseni ja vieläpä pitänyt siitä!
Mitä tulee Dhammapadan toistoon, olen toki täysin jäävi arvioimaan tekstin toimivuutta alkuperäisessä kielellisessä ja kulttuurisessa kontekstissaan – puhun vain omasta lukukokemuksesta, jonka kursailematon jankutus pilaa. Itse kirjassakin sanotaan että ”parempi kuin tuhat merkityksetöntä koottua sanaa on yksi merkityksekäs sana, jonka kuullessaan tulee rauhalliseksi”. Ihmettelen, miksi kirjaa hehkutetaan niin paljon, mutta voi olla, että jankutus ja saarnaus häiritsevät vain minua. Pointtisi muistilistasta laajempiin yhteyksiin on hyvä, mutta en silti pidä tätä erityisen merkitsevänä tekstinä itselleni.
Itselläni on vahva käsitys siitä, että suomentajan pitäisi viedä käännöstyö loppuun siten kuin itse tekstin käsittää. Mikäli sen lisäksi haluaa valaista käännökseen liittyviä ongelmia tai kertoa tulkintojensa taustasta, voi sen toki tehdä esim. esipuheessa tai jälkisanoissa. Se minkä tyyppisiä kirjallisia keinoja (riimit, runomitta jne.) suomentaja haluaa käyttää, kuuluu mielestäni taiteellisen vapauden piiriin. En haluaisi sille asettaa mitään vaatimuksia. Buddhalaisuus ei-dualistisena filosofiana katsoo sisällön ja muodon olevan yhtä. Etenkin tämän teoksen kanssa olisi siis perusteltua synnyttää muoto, joka välittää sisällön – synnyttää tekstille oma retoriikkansa. Kuitenkin se, että jättää asioita kääntämättä ja käyttää vieraita termejä, lisää niitä sulkuihin tai vähättelee omaa tulkintaansa laittamalla tekstiä sulkuihin, on mielestäni retorisesti erittäin kömpelö keino. Kun teksti ei toimi itsenäisesti, välittyy sanomakin heikosti ja vähintäänkin kuivasti.
Jos suomalaiset lähtevät kiistelemään buddhalaisten uskonnollisista käsityksistä, he menevät joka tapauksessa metsään, riippumatta siitä, minkä Dhammapadan käännöksen ovat lukeneet. Dogmaattisuus on ihmisen psyykestä (ei käännöksistä) kumpuava ongelma.
En muuten halua tällä millään tavoin hyökätä Porceddun käännöstä vastaan. Käännös on oikein hyvä ja perinteen mukainen. Tällainen käännöstyyli on ollut hyvin yleinen, jopa vallitseva erilaisten vanhojen tekstien suomennoksissa. Haluan kritisoida juuri tätä yleistä käännöstapaa, haluaisin, että koko kuivakalle ”väärää tulkintaa” pelkäävälle tyylilajille osoitettaisiin oma tärkeä paikkansa akateemisessa tutkimuksessa, ja että suomentajina uskaltaisimme kääntää käyttökirjallisuutta rohkeasti… suomeksi.