John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä

Olipa kiva lukea romaani runokirjojen ja uskonnollisten tekstien jälkeen! Ja vieläpä romaani, jota voi hyvällä syyllä kutsua klassikoksi. Amerikkalainen John Steinbeck kirjoitti pienoisromaanin Hiiriä ja ihmisiä (Of Mice and Men) vuonna 1937. Kirjan suomensi Jouko Linturi vuonna 1963. Vaikka en ole lukenut alkuperäistä englanninkielistä tekstiä olen valmis antamaan suomennoksesta täydet pisteet. Joissakin kohdin käytetty kieli on vähän kirjallista, mutta sen vastapainoksi tarinan lopussa olevan Lennien ”yksinpuhelun” käännös on niin varmaotteista ja räväkkää tekstiä, että harvoin näkee vastaavaa. John Steinbeckille myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1962.

Joskus nuorempana luin Steinbeckin kirjat Ystävyyden talo, Hyvien ihmisten juhla ja Torstai on toivoa täynnä. Näen tässä nyt lukemassani romaanissa sikäli samankaltaista, että sekin kuvaa köyhiä miehiä, jotka viettävät erittäin vaatimatonta elämää. Itse asiassa Hiiriä ja ihmisiä tuo mieleeni suomalaisen Pentti Haanpään kertomukset kulkumiehistä ja jätkistä, jotka koettavat pärjäillä parhaansa mukaan enemmän tai vähemmän tilapäisillä töillä maatilatalouden apuhommien ja metsätöitten parissa. Haanpäältäkin löytyy ainakin yksi ”juttu”, jossa kaksi miestä kulkee kimpassa talosta taloon kerjäten elantonsa.

Hiiriä ja ihmisiä kertoo tarinan, jossa pääosissa ovat Lennie ja George. Lennie on ehkä muistisairas tai muuten vain meidän heikompilahjaisten joukkoon lukeutuva. George on ottanut tehtäväkseen kulkea hänen mukanaan. Suojelusenkeliksi Georgea ei silti voi nimittää. Tässä tarinassa ei ole enkeleitä ja vaikka jotkut tarinan hahmoista tulevat näyttämölle kuin paholaisen osaan soveltuvina, löytyvät heidänkin sanojensa ja tekojensa takaa samat ihmismäiset halut ja pyrkimykset, jotka ohjaavat meitä kaikkia. Tarina on kirjoitettu syvällä ymmärtämyksellä. Tapahtumien näyttämöt, kuvatut ihmiskohtalot eivät anna aihetta ilonpurkauksiin. Lennien ja Georgen tarina on traaginen. Pahan enteet ovat ilmassa alusta alkaen. Silti kerronta säilyy ihmeteltävän väljänä, minä en lukijana ahdistu tämän kirjan parissa.

Romaanin nimi, Hiiriä ja ihmisiä, on peräisin jostakin vanhasta runosta, jossa maamies kyntää pellossa olleen hiiriperheen kodin hajalle. Mies ei tee sitä pahuuttaan vaan hän satuttaa hiiriä tietämättään. Myös Lennie tulee kerta toisensa jälkeen murskanneeksi suurissa kourissaan sen mistä pitää eniten maailmassa. Hän pitää pehmeydestä. Tädin antama samettikankaan pala on kadonnut, joten Lennie ottaa kiinni hiiriä silittääkseen niitten pehmeää turkkia. Kun hiiret purevat, Lennie rutistaa ne kuoliaiksi. Hän tekee sen ymmärtämättä itseensä kohdistunutta hyökkäystä ja tajuamatta omia valtavia voimiaan. Juuri sillä tavoin me ihmiset jauhaudumme toisiamme vasten. Vaikkemme toisiamme musertaisikaan, niin helposti torjumme lähellemme tulijat ja aiheutamme heille mielipahaa, jota voi olla vaikea ymmärtää – puraisemme silittävää kättä.

Tarinan iso teema, joka tuodaan selvästi esille, ovat yhteiskunnalliset epäkohdat. Mustan tallirengin syrjintä tuntuu käsittämättömältä. Hänen kauttaan kirjailija kuvaa kaikkien tarinan miesten yksinäisyyttä ja juurettomuutta, mutta ennen kaikkea mustien kurjaa kohtaloa valkoihoisten yhteiskunnassa. Lennie ja George ovat ”valkoista roskaväkeä”. Näitten alimpien kansanosien kohtaloista kirja kertoo. Tarinan miehet ovat kuin akanoita, jotka vain odottavat milloin tuuli vie heidät mennessään. Eikä sen tuulen tarvitse olla mikään Jumalan tuuli.

Kirjan kerronta muistuttaa näytelmää. Kuvaileva teksti sijoittuu kunkin luvun (kohtauksen) alkuun ja vaikuttaa ohjeilta näyttämön lavastajaa varten. Pääosin kaikki tapahtumat kuvaillaan keskustelujen kautta tai sanoisinko, että tapahtumat muodostuvat keskusteluista. Voin kuvitella, että tätä tarinaa on esitetty teattereissa hyvällä menestyksellä.

Hiiriä ja ihmisiä tuli luetuksi parissa päivässä. Kirja on erittäin helppolukuinen. Ainoastaan tapahtumapaikkojen kuvauksen lukeminen sujui minulta kankeasti. Koska suurin osa kirjasta on selkeää vuoropuhelua, lukeminen etenee vauhdilla.