Lukaisin aamutuimaan Mika Waltarin lyhyen kirjasen ”Jumalaa paossa”, vuodelta 1925. Kyseessä kuuluu olevan kirjailija Waltarin esikoisteos, jonka hän kirjoitti 17-vuotiaana.
Jumalaa paossa on hengellisesti herättelevä pienoisromaani, mittaa teoksella on 71 sivua. Juoni on selkeä, monelta osin ennalta-arvattava, henkilöhahmojen määrä on rajattu viisaasti melko suppeaksi, mikä tekee kirjasta helppolukuisen. Päähenkilö on tarinan alussa 17-vuotias Aarne. Aarne käy koulua ja hän on ystävällisissä väleissä rikkaamman perheen tyttären, Sylvian kanssa. Aarne pohdiskelee vakavia. Hän on lukenut Nietzscheä, jonka mielestä raamattua tulisi koskea vain valkoiset hansikkaat kädessään, jottei likaisi itseään. Aarnen isä on kommunisti ja jumalankieltäjä, joka sanoo uskonnon olevan pappien keksintö kansan rahastamiseksi. Isä harrastaa ryypiskelyä. Äiti sen sijaan on uskova ihminen, kirkossakävijä ja rukoilija. Hän pyytää usein poikaansakin mukaan kirkkoon, mutta Aarne kieltäytyy semmoisesta.
Sattuman oikusta Aarne ajautuu merimieheksi. Hän lähtee kotoaan jättäen jälkeensä vain paperilappusen, jossa kertoo menneensä merille. Merimieselämän kautta Aarne tutustuu satamien houkutuksiin, punaisina hehkuviin paratiiseihin. Hän saa myös ensi kosketuksen suomalaiseen merimiespastoriin, joka tekee Aarneen voimakkaan vaikutuksen. Jatkossa kuvataan Aarnen merimieselämää muutamalla kohtauksella, jotka johdattavat hänet tekemään elämänsä suhteen kokonaisratkaisun.
Minusta Jumalaa paossa kertoo oikein napakalla tavalla ja asiaankuuluvalla asenteella Aarnen tarinan. Eikä varmasti pelkästään Aarnen. Samantyyppisiä onnensotureita on Suomestakin lähtenyt maailman merille melkoinen liuta, eivätkä suinkaan kaikki ole palanneet elävänä takaisin. Välillä esiin nousevaa kohotettua kieltä ”Poikani!”, ”Ah, isäni!” pidän oikeastaan sopivampana kuin sitä, että tilanteet kuvattaisiin kovin realistisesti. Sillä hetkellä, kun ihmisen kokoinen laiva käy lävitse suunnanmuutosprosessia, ylisanat tarkoittavat täyttä totta vaikka niitten lausujakin ne ylisanoiksi tajuaisi. Mikäli replikointi olisi häpeilevää ja pakotettua, saattaisi lukijalle tulla epäilys siitä, onko puhuja lopulta ihan tosissaan.
Waltarin kerronta on jo tässä hänen ensimmäisessä kirjassaan sujuvaa luettavaa. Siitä kertoo sekin, että lukemiseen kului minulta vain muutama tunti.
Waltari on varsinkin nuoruudessaan ollut mielenkiintoinen sekoitus uskovaista koulupoikaa ja seikkailuja janoavaa tulenkantajaa ja tämä näkyy myös hänen tuotannossaan. Luultavasti tästä seuraava kirja oli "Suuri illusioni" tulenkatajamainen seikkailu ja identiteetin etsintä kirja.
VastaaPoistaOlen lukenut teoksen, ja asetelma oli selkeä ja vähän pateettista, mutta esikoisteokseksi kiinnostava.
VastaaPoistaHmm, täytynee nostaa lukulistalle. Minulla on hieman ristiriitainen suhtautuminen Waltariin, noista Jaanan mainitsemista ominaisuuksista se seikkaileva tulenkantaja on minulle aika vieras ja en ole niistä suurista historiallisista romaaneista mitenkään valtaisan innostunut, mutta näitä pienoisromaanejaan pitäisi lukea enemmän.
VastaaPoistaKirjan on alkujaan kustantanut Suomen Merimieslähetysseura. Tämä tietysti näkyy teoksessa. Mutta ei se ole minun mielestäni mitenkään vastenmielistä. Näkemykseeni saattaa vaikuttaa se, että olen itsekin kristitty. Sitä paitsi tätä kirjaa voi lukea myös tavallaan kuvauksena siirtolaisuudesta ja siitäkin minulla on, jos ei ihan omaa kokemusta, niin kuitenkin niin läheistä, että otan tämän pateettisuuden aika todesta.
VastaaPoista