Georges Simenon: Sairaalan kellot

”Hän alkaa jo erottaa kaukaa pikku vanhukset toisistaan. Aluksi he olivat välimatkan takia kaikki samanlaisia kuin muurahaiset.”

Belgialaislähtöinen ja Ranskassa suurimman osan elämäänsä viettänyt Georges Simenon (1903 - 1989) kirjoitti satoja viihdyttäviä poliisi- ja seikkailutarinoita. Hänen tunnetuin kirjallinen hahmonsa oli komisario Maigret. Luin Simenonin romaanin Sairaalan kellot (Les anneaux de Bicêtre), joka on julkaistu vuonna 1963. Kyseessä ei ole poliisi- eikä seikkailukertomus vaan kuvaus vaikutusvaltaisesta sanomalehtimiehestä, joka yllättäin halvaantuu toispuoleisesti. Kirjan alkusanoissa Simenon korostaa pariinkin kertaan, että yhteydet olemassaoleviin henkilöihin ja tapahtumiin ovat satunnaisia.

Helmikuun 2. päivänä suuren pariisilaisen sanomalehden toimitusjohtaja René Maugras lounastaa hienossa ravintolassa hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa olevien tuttaviensa seurassa. Seurueelle on tullut tavaksi kokoontua lounaalle kuten nytkin kunkin kuukauden ensimmäisenä tiistaina. Maugras käy lounaan lomassa ohjeistamassa puhelimitse lehtensä päätoimittajaa ja piipahtaa saman tien tarpeillaan, kun hän saa halvauskohtauksen ravintolan miestenhuoneessa, pisuaarin edustalla. Viimeinen asia, jonka hän tapahtumasta muistaa, on epätoivo siitä miten saisi napitettua housunsa.

Maugras tulee tajuihinsa seuraavana päivänä. Hän kuulee kellojen soiton jostakin ulkoa. Lapsena hän on mieltänyt kirkonkellojen kumahtelun synnyttämät ääniaallot ”renkaiksi”. (Kirjan ranskankielinen nimi viittaa paitsi vanhaan Bicêtren sairaalaan, jonne Maugras viedään hoitoon, myös ”renkaisiin”. Sana anneaux tarkoittaa monenlaisia renkaita, mm. puitten vuosirenkaita ja sipulirenkaita. Minulla ei tosin ole aavistustakaan, onko kirjailija tarkoittanut sanalla tässä juuri muuta kuin kellojen ääntä.)

Maugras vaikuttaa aluksi oudon tyyneltä, vaikka tajuaakin, ettei kykene liikkumaan eikä puhumaan. Myöhemmin hän kuvaa toisten samankaltaisten ihmisten linnoittautuneen itseensä. Hän nauttii siitä, että saa tehdä matkoja itseensä, omaan menneisyyteensä. Kertomuksesta muodostuu hänen takautumiin perustuva elämäntarinansa. Mutta Maugras joutuu myös huomaamaan, että sairaalan henkilökunta tuntee jo ennakolta hänen sairautensa etenemisen. Hänet tutkitaan ja tulkitaan ulkoisesti, fysiologisesti, henkisesti ja jopa hengellisesti erehtymättömällä tavalla. Hänen vastaanhangoittelunsa on turhaa, vaativa tervehtymisen tie odottaa valmiiksi aukaistuna. Maugras'n toipumista seurataan helmikuun alusta toukokuun loppupuolelle asti. Lukijan pääteltäväksi jää, millainen vaikutus tällä ajanjaksolla on hänen elämäänsä – se saa kyllä Maugras'n miettimään elämäänsä ja sen suuntaa, mutta johtaako se pysyviin muutoksiin?

Luin tämän kirjan ensimmäisen kerran 30 vuotta sitten. Nyt päätin lukaista sen uudelleen. Kyseessä on ainoa Simenonin romaani, johon olen tutustunut. Maigret-tarinoita olen katsellut tv:stä. Uskon, että Simenon on pystynyt mielikuvituksensa kautta varsin hyvin kuvaamaan toispuolihalvaukseen sairastuneen ihmisen mielenliikkeitä. Ennen kaikkea toistuva itseensä vajoamisen kuvaus muodostaa kirjan kiinnostavimman osan. Jonkin verran kirjassa tuodaan esiin vanhentuneita ja siten hieman huvittaviakin asenteita, mutta ne johdattavat vain lukijan 1960-luvun alkuun ja kauemmaskin.

Kirjassa on 269 sivua ja sen lukemiseen kului minulta kolme päivää.