Arja Eriksson: Yhden miehen nainen

Pohjoiskarjalaissyntyinen kirjailija Arja Eriksson (s. 1941) kirjoitti vuonna 1970 romaanin Yhden miehen nainen. Tämä kirja komeili lapsuudenkotini kirjahyllyssä, kunnes nappasin sen omaan kirjahyllyyni. Luin kirjan ensimmäisen kerran joskus 1970-80 -luvulla ja nyt uudistin tuttavuuden kansainvälisen naistenpäivän merkeissä.

Yhden miehen nainen kertoo 1960-luvun lopun kotiäidin elämästä. Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1968. Kirjassa kuvastuu mielestäni varsin oivallisesti tuo aikakausi. Nykyään 1960-luvun loppu saattaa tuntua hyvinkin värikkäältä ajanjaksolta, mutta omat muistikuvani, olin kirjan tapahtumien aikaan 7-vuotias, kertovat arkisesta aherruksesta, johon televisio ja nuorisokulttuuri loivat nykyiseen verrattuna kovin vähäisiä väriläiskiään. Siinä mielessä kirja ei liioittele, eletään sotien jälkeistä aikaa, uudenlainen, vanhoista kahleista vapaa ajattelu tekee vasta tuloaan. Kirjan kuvaus 1960-luvun lopusta muistuttaa lempeää vesivärimaalausta.

Sama lempeä asennoituminen näkyy mielestäni myös päähenkilön, Pirkon, elämän kuvauksessa. Tapahtumat eivät vie lukijaa hurjiin ja dramaattisiin juonenkäänteisiin ja silti Pirkon henkilökohtainen kriisi saa ansaitsemansa vakavan käsittelyn. Pirkon tarina on todentuntuinen, kirjoittaja ei tavoittele sensaatioita. Kirjaan sisältyvät, syntyajalleen uudenlaiset ajatukset eivät kenties nykylukijaa juurikaan kohauta, mutta mielestäni kirjan kertomus ei vanhene. Hiljattain AVA-kanavalla esitetyt ranskalaisen Eric Rohmerin saman aikakauden elokuvat naisten rakkaustarinoista osoittavat, että hyvin kerrottu tarina säilyy hyvin kerrottuna tarinana aikojen muutoksista riippumatta. Itse asiassa juuri tämän Erikssonin kirjan kaltaisten tarinoitten näkisin mielelläni siirtyvän elokuviksi tänäkin päivänä. Ja elokuvista puheenollen Yhden miehen nainen -romaanissa on sattumoisin jakso, jossa Pirkko käy elokuvissa katselemassa uudenlaisen kotimaisen elokuvan nimeltä ”Lapualaismorsian” - teemalla tänään klo 21.50.

Kuten mainitsin olin lukenut kirjan muutaman kymmenen vuotta sitten ensimmäisen kerran. Muistin siitä merkillisen vähän – vain yksi kohtaus oli jäänyt erityisesti mieleen. Siitäkin olivat muistot muuntaneet puvun napit leningin vetoketjuksi, mutta ei se toimivuutta häirinnyt. Ehkä tällainen pieni uudenaikaistus sallitaan kun muistoista on kyse?

Naistenpäivän innoittamana ajattelin lisätä tähän pienen tekstinäytteen, en tiedä onko se ihan paras näyte kuvaamaan kirjaa, mutta minusta siinä kuvataan sekä naistenpäivän teemaa että 1960-luvun muutoksen ilmapiiriä:

"Epäily on kuin ruoho, se tulee aina esiin. Minä en voi enää uskoa sellaisen partaisen ukon olemassaoloon, joka kaiken taikasauvallaan noin vain yks kaks loi tyhjästä ... ja luotuaan miehen päättikin tehdä hänelle palvelijan ja alamaisen sekä vielä ajanvietteen. Uskon kuitenkin, että on olemassa jotain jumalaista, mutta se on jotain ihmisessä itsessään. Tuntuu yhtäkkiä, että minun tapani elää on hyvä ja oikea. En tarvitse ketään selittämään minulle mitään ... se selviää minulle joka päivä uudelleen. Haluan kasvaa ihmisenä ja haluan kasvattaa itsessäni olevan hyvän paremmaksi eikä minua tee autuaaksi mikään erikoinen uskonto."

Kirjassa on 206 sivua ja luin sen hieman reilussa päivässä.

Mеждународный женский день!