Suuren
venäläisen kirjailijan ja ajattelijan Leo Tolstoin (1828 -
1910) lyhyt tarina Polikuška lienee ensimmäisen kerran
julkaistu vuonna 1863. Kirjan suomensi Juhani Konkka ja se ilmestyi
suomeksi vuonna 1957. Tosin lukemani versio kuuluu kielentarkastuksen
läpäisemään toiseen painokseen vuodelta 1980.
Kirjan
takakannessa kerrotaan Tolstoin kuulleen tarinan Brysselissä
eräältä venäläiseltä aatelisrouvalta.
Polikei Iljitš, hellittelynimeltään Polikuška, on
kartanon vähäpätöinen, mutta kiistelty työmies,
joka oppimattomana hoitaa konitohtorin tehtäviä. Asuntonaan
väentuvan nurkkaus Polikei elättää vaimoaan
Akulinaa ja lapsikatrastaan puoskaroimalla vaivaisia hevosparkoja
itse umpimähkäisesti keksimillään hoidoilla.
Polikei on taipuvainen kajoamaan toisen omaisuuteen. Tästä
heikkoudesta miekkosen parantaakseen asettaa kartanonrouva hänet
suorittamaan tehtävää, joka kenen tahansa silmin
tarkasteltuna on Polikeille ylimitoitettu. Kartanonrouva on asemassa,
jossa hänen sanansa on laki, ellei peräti Jumalan sana.
Tällä kertaa rouvan hyvä tarkoitus menee hänen
realiteetintajunsa edelle aiheuttaen tuhoa ja murhetta.
Tolstoin
kuvaus maalla asuvien työläisten ja talonpoikien elämästä
kartanon alamaisina antaa varmaankin hyvän kuvan siitä
epäinhimillisestä asemasta, jossa köyhä kansa
joutui elämäänsä viettämään.
Tolstoin kerronta taas onnistuu mainiosti kuvaamaan sitä
monimutkaista prosessia, jonka lävitse päätökset
ihmisten välisessä kanssakäymisessä syntyvät.
Varsinkin kylän miesten kokous kartanon edustalla
asiainkäsittelyn ja sosiaalisten suhteiden osalta tuo mieleen
kotoisten taloyhtiöitten yhtiökokoukset tai tiekokoukset,
joissa jokainen yrittää parhaansa mukaan vierittää
epämieluisaa maksumiehen paikkaa jollekulle toiselle. Polikuška
on pieni kertomus, joka laajenee kuvaukseksi kartanon mailla asuvan
väen elämäntilanteesta: köyhyydestä,
eriarvoisuudesta ja niitten synnyttämästä kurjuudesta,
keskinäisestä kilpailusta ja epätoivosta.
– Hyvä,
lähetä vain, sanoi kylänvanhin, nousi ja kiipesi
uunille. – Mitä rahoista! Rahat ovat tomua.
– Kunpa
olisikin rahaa, ei tarvitsisi ketään säälitellä,
virkkoi kauppiaan työmies kohottaen päätään.
– Raha,
raha! Se saa aikaan paljon pahaa, Dutlov vastasi. – Ei mikään
aiheuta tässä maailmassa niin paljon syntiä kuin raha,
niin sanotaan jo pyhässä kirjassakin.
Tässä
kirjassa on 117 sivua ja luin sen päivässä.
Tällainen lyhyt kertomushan olisi oivallinen luettava Tolstoilta. Monesti muistaa vain ne paksut kronikat.
VastaaPoistaMestarit vain osaavat tuon ihmistenvälisen kanssakäymisen kuvaamisen hienosti. Onko Tolstoin kerronnassa sivustakatsojan huumoria mukana vai onko pohdinta enemmänkin vakavahenkistä?
Niin, minä en jaksaisi mitään Anna Kareninaa lukea. Elokuvana olen nähnyt.
VastaaPoistaOn tietenkin huumoria niitten hahmojen ja heidän käyttäytymisensä kuvauksessa, mutta toisaalta asiat, joitten kanssa ihmiset joutuvat keskenään piehtaroimaan ovat tosiaankin kuolemanvakavia ja siinä mielessä tietysti eri luokkaa kuin tiekokoukset tai yhtiökokoukset.