Vác. Kalvinistinen kirkko. |
Kirjastotädin
avustuksella löysin kirjastosta antologian, joka sisältää
vanhempaa unkarilaista runoutta. Kirjan toisessa alaotsikossa teosta
kuvataan seuraavasti: Unkarilaisten asiantuntijain valikoimasta
aineistosta toimittanut ja suomeksi runoillut Toivo Lyy. Kirja
julkaistiin vuonna 1970 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
kustantamana.
Unkarin
lyyra on omistettu Unkarin uljaalle kansalle. Vaikuttaa siltä,
että tämä seikka on huomioitu jo runoja valikoitaessa.
Varsinkin vanhemmat runot sisältävät laajoja,
ylistäviä kuvauksia Unkarin kansallisista suurmiehistä.
Usein runoissa myös valitetaan Unkarin kansan kovaa osaa vieraan
vallanpitäjän alamaisina ja nostatetaan henkeä, jolla
kansa vapautuisi tämän ikeen alta. Vanhin runoista on
kuitenkin ”Neitsyt Maarian valitusvirsi” 1300-luvulta,
kirjoittajana nimeltä tuntematon dominikaanimunkki. Varhaisimmat
nimeltä tunnetut runoilijat ovat olleet aikansa oppineita ja
vaikuttajia. Kunkin runoilijan elämästä ja runoudesta
on kirjan lopussa lyhyt kuvaus. Mukana antologiassa on myös
kansanrunoutta eri aikakausilta. Toivo Lyyn suomennokset ovat
kieleltään erinomaista, sujuvaa runoutta kautta koko
teoksen. Runot on käännetty mitallisina ja
loppusoinnutettuina.
Ensimmäinen
runoilija, jonka haluan nostaa esiin on Mihály Csokonai Vitéz
(1773 – 1805). Tämä hauska kiertelevä runoniekka
kirjoitti jonkin verran runoja kansanlaulujen tapaan ja juuri ne
runot ilahduttavat minua. Varsinkin runon ”Lemmenlaulu
varsannahkaleililleni” hauskat runolliset vertauskuvat toimivat
melkoisen messevästi. Pitkässä runossa ylistetään
viinileiliä kuten rakastettua, siinä todetaan muun muassa
leilin ”pulputtavan kuin helmikanat”. Hauska sattuma on, että
kun viikko sitten vietin lomaa Unkarissa, hotellini sijaitsi
Csokonain kadun varrella! Jouduimme hankkimaan korkkiruuvin, koska
Tokajissa ei ole vielä ehätetty kierrekorkkiaikaan.
Pulputus oli tutun kuuloista.
Isänmaallisen
runoilijan Mihály Vörösmartyn (1800 – 1855) mukaan
on nimetty Budapestin keskustasta aukio. Koska tulin aukiolla
piipahtaneeksi, ajattelin liittää mukaan jotain hänen
kirjoittamaansa. Ja koska alunperin tarkoituksenani oli vastata tällä
blogeerauksellani Leena Lumen rakkausrunohaasteeseen, haluan nostaa
esiin katkelman Vörösmartyn nuorelle Laura-vaimolleen
omistamasta runosta Haaveilijalle:
Jos
sinulla on tänään mihin luottaa
ja
mitä ajatella, rakastaa,
niin
nauti ilo, minkä hetki tuottaa,
äläkä
etsi ehkä kauniimpaa,
mut
aina pettävämpää kaukaisuutta.
Sándor
Petőfin (1823 – 1849) mukaan on Unkarissa nimetty katuja, siltoja
ja paljon muuta. Toivo Lyyn suomennoksissa on mukana 21 runoa Unkarin
runouden suurelta nimeltä. Suosittelen kaikkia, joita Petőfi
kiinnostaa, tutustumaan myös näihin Lyyn suomennoksiin.
Minusta ne eivät lainkaan häviä Otto Mannisen
kääntämille runoille. Joukossa on sitä paitsi
myös sellaisia runoja, joita Mannisen suomennokset eivät
sisällä. Minuun vetosivat voimakkaasti varsinkin Petőfin
runo ”Rauennut suunnitelma”, joka kertoo kotiin palaavan pojan
aikomuksista sanoa äidilleen jotain oikein kaunista, mutta äidin
kohtaaminen haihduttaakin mielestä kaikki hienot mietteet ja
johtaa lämpimään syleilyyn. Myös runo ”Ilta
kotona” on kuvaus kotiinpaluusta ja juttutuokioista niin isän
kuin äidinkin kanssa.
Koska
valikoima sisältää runoja myös 1900-luvulta,
haluan nostaa esiin Margit Kaffkan (1880 – 1918), yhden valikoiman
kolmesta naisrunoilijasta. Hänen elämäntoverilleen
osoittamastaan runosta ”Litania” löytyy mm. seuraava
säkeistö:
Sinä
viisaasti kirjoitettu kirja,
jota
ennen en päässyt lukemaan...
Sinä
raikas, uusi terveyteni:
miten
kauan sairas olinkaan!
Seuraavana
pääsee ääneen Lőrinc Szabó (1900 –
1957), jonka rakkausrunojen sarja sai nimekseen ”Sirkkain soittoa”. Näin hehkuu alku runosta 272:
Kuin
simpukasta sinut esiin sain,
kuin
kuoresta, en vaatteistasi vain,
kun
viime-hetkeen asti, ennenkuin
tajusit
kohtalosi, katsees luin
anovan
armoa ja torjuvan.
Kun
jälleen katsoit, sinut horjuvan
jo
näin: jo riisuuntuvan sielussas –
ja
kutsuit, karkoitit pois katseellas.
Valikoiman
viimeisen runon on kirjoittanut Gábor Garai (1929 – 1987),
Unkarin kirjailijaliiton sihteeri ja sosialistisen työväenpuolueen
keskuskomitean jäsen. Hänen runonsa ”Akrobaatit” kuvaa
sirkustaiteilijaparia. Mies roikkuu trapetsilla pää
alaspäin ja nainen häneen hampaissa pidettävän
kaksoislevyn kautta kiinnittyneenä. Runossa muistutetaan miten
tärkeää on voida luottaa sekä itseensä että
työtoveriinsa. Jos tämä tällainen tuntuu
vanhentuneelta sosialistiselta työn sankaruuden kuvaukselta,
mitä sitten ovat kaikki ne nykyisen työelämän
puheet työyhteisön yhteenhitsautumisen tärkeydestä
ja omaan tekemiseen keskittymisestä?
Kirjassa
on 388 sivua ja lueskelin sitä noin viikon.
Kansallisuusaate elää ja voi hyvin edelleenkin Unkarissa, vähän ikävälläkin tavalla - poliittinen ilmapiiri on suomalaisesta näkökulmasta jopa vähän pelottava tällä hetkellä, yltiöisänmaalliset piirit ovat nosteessa. Mahtavatko tämän päivän nationalistit lukea näitä runoja?
VastaaPoistaTuttuja maisemia kuvissasi, itsekin vietin Unkarissa yhden viikon kesäkuussa.
Joo, enpä tiedä mitä kaikkea unkarilaiset miettivät. Jotkut nuoret oppaat siellä tuntuivat korostavan unkarilaisten suurtekoja: keksintöjä, taidetta, politiikkaa... Unkarin kielikin on kuulemma latinan jälkeen toiseksi täsmällisintä. Kuulosti aika samantapaiselta hehkutukselta kuin on saanut kuulla täällä Suomen maassa. Oli kai siinä vähän leikkiäkin mukana.
VastaaPoistaUnkarin Kansallisgalleriassa ollut erittäin laaja ja hieno näyttely ei muuten sisältänyt sosialistista realismia oikeastaan laisinkaan. Sen sijaan sosialismin kritiikkiä löytyi muutamista teoksista.
Petőfin runon "Kansallislaulu" kertoa ”orjuuteen ei enää taivu tämä maa!” oli siteerattu Terrorin talon edustalla olevassa muistomerkissä. Luulenpa että monet näistä runoista elävät edelleen Unkarin kansan keskuudessa. Varsinkin kun tämän kokoelman runot ovat unkarilaisten itsensä valitsemia, olkoonkin että neljä vuosikymmentä sitten.