Teatterissa Kuopiossa

Olen syksyn aikana katsellut muutaman Kuopion kaupunginteatterin esityksen, mistä seuraavaksi jokunen sana.

Kuopion teatteritalon remontti.

 Lokakuisena lauantaina kävin vaimoni kanssa katselemassa Aapelin romaanin Siunattu hulluus pohjalta tehdyn samannimisen näytelmän. Koska Kuopion teatteritalossa on meneillään suuremman luokan perusparannustyöt, esityspaikkana oli Yhteiskoulun juhlasali, jonne oli rakennettu jyrkähkösti nouseva teatterikatsomo. Saimme vaimoni kanssa istua takimmaisen rivin keskellä, niin että olimme kuin kuninkaat aitiossa.

Yhteiskoulu teatterin väistötilana.

Monet katsojista ilmeisesti tunsivat perinpohjin Rauni Mollbergin samasta aiheesta ohjaaman tv-elokuvan 1970-luvulta. Tämän saattoi päätellä siitä, että katsojia eivät erityisemmin jaksaneet naurattaa ne kohdat, jotka näytelmässä olivat samat kuin elokuvassa. Sen sijaan enemmän naurunpyrskähdyksiä syntyi, kun lavalla esitettiin katkelmia tv-elokuvan ulkopuolelta – osaksi aiheena olleesta romaanista, osaksi jostain muusta Aapelin tuotannosta, lähinnä Pikku Pietarin pihasta. Pikku Pietarin keskusteluja Taivaan Isän kanssa oli siirretty Rummukaisen Elmerin ja Taivaan Isän välisiksi. Myös Siunattu hulluus -romaanissa oleva Elmerin keskustelu Liinu-tamman kanssa oli siirretty Elmerin ja Taivaan Isän väliseksi. Nämä juttutuokiot toimivat mielestäni hyvin ja Taivaan Isä olikin koko näytelmän kiinnostavin hahmo. Hänen ympärillään hääräili mustapukuisia, valkosiipisiä naishahmoja, jotka näyttivät enkeleiltä, mutta romaanin Siunattu hulluus perusteella saattoivat olla variksiakin. Näytelmän loppuratkaisu oli aika samankaltainen kuin Mollbergilla, mikä kieltämättä sopii näytelmään, vaikka poikkeaakin romaanin kuvauksesta.

Lavastuksessa pääosaa esitti musta kuplavolkkari, jolla veljekset tekivät ahdistavaa matkaansa kohti hullujenhuonetta. Romaanissa kulkupelinä ovat hevonen ja rattaat ja Mollbergin tv-elokuvassa traktori ja peräkärry. Yhteiskoulun juhlasalin päätyparvi sai toimia taivaan asujaimien tukikohtana ja näköalapaikkana. Se sopi myös minulle mainiosti etenkin kun muistan miten joskus kauan sitten seurasin kyseiseltä parvelta koulun poikain lentopallo-ottelua.

Näytelmä ei osoittautunut ratkiriemukkaaksi pölhökomediaksi, vaan jätti enemmänkin haikean fiiliksen, mistä olen hyvilläni.

                                                         

                                                        * * * *

Seuraavana lokakuisena lauantaina läksin kotoani yksin linja-autokyydillä teatteriin. Vuorossa oli englantilaisen Alan Ayckbournin vuonna 1998 kirjoittama scifi-komedia Koomisesti pätevä (Comic Potential). Tämäkin näytelmä esitettiin Yhteiskoululla. Edellisen näytelmän aikana olin havaitsevinani katsomossa yhden tyhjän paikan, nyt oli hieman useampia. Katsottavaa olisi kyllä riittänyt isommallekin joukolle. Ehkä tieto scifi-näytelmästä ei vielä ole tavoittanut scifihenkistä kuopiolaisyleisöä? Näytelmän scifi-aineksissa oli paljon samaa Asimovin robottiaiheisten novellien kanssa ja vilahtipa androidia noutamaan tulleen työntekijän työtakin selkämyksessä viittaus Blade Runneriinkin.

Näytelmässä aiheena oli tekoäly ja androidit, joita oli valmistettu tv:n saippuasarjojen näyttelijöiksi. Näyttelijäandroideja nimitettiin roolikoneiksi. Niitä varten ei näytelmän mukaan tarvittu varsinaista käsikirjoitusta vaan roolikoneet latelivat tilanteen tullen samanlaisia yleisiä repliikkejä, joita kuulee kaikissa saippuasarjoissa. Näin ollen tämän komedian huumorin lajina oli satiiri, kuten näytelmän sisään rakennettua saippuasarjaa kuvailtaessa opastetaan. Komedian tekeminen ei kuitenkaan suju roolikoneiltakaan ihan noin vain – ajoituksen on pelattava suuntaan jos toiseen ja yleisön olisi hyvä ennättää mukaan esityksen aivoituksiin. Ehkäpä alleviivaus ja pelkistys (saippuasarjojen tapaan) olisivat paikallaan? Näytelmässä on myös aika paljon toiminnallisuutta, etten sanoisi actionia, joka saattaa esityskertojen myötä muuttua vieläkin sulavammaksi. Jotkut kohtaukset – kuten tanssi ja kamppailu – toimivat jo nyt erittäin hienosti. Oheislaitteiden eli tv-kameran ja jättikokoisen screenin käyttö olivat mielenkiintoisia ja toivon että Kuopion teatteri rohkeasti jatkaa tämänkaltaisten teknisten tehosteitten liittämistä näytelmiin. Näyttelijättärien puvustus miellytti ainakin tätä mieskatsojaa...

                                                            * * * *

Norjalaisen Ingvar Ambjørnsenin neljän romaanin pohjalta toinen norjalainen Axel Hellstenius rakensi näytelmän nimeltä Elling. Kuopion teatteri esitti tämän komedian Puistokoulun pikkuiseen voikkasaliin rakennetulla studionäyttämöllä. Näytelmä on kuvaus kahden mielenterveyden ongelmista kärsivän miehen yrityksestä palata omaan elämään laitoshoidosta. Elling ja Kjell Bjarne saavat yhteisen, Oslon kaupungin sosiaalitoimen järjestämän asunnon, jossa heidän sopeutumistaan piipahtaa tarkkailemassa kaupungin sosiaaliviranomainen Frank.

Puistokoulu.

Näytelmä on pelkistetty kertomus Ellingin ja Kjell Bjarnen sopeutumisvaikeuksista. Maailma oman kodin ulkopuolella on pelottava, vaikka naiset tosin kiinnostaisivatkin. Näytelmässä kuvataan tiiviisti isot määrät isoja asioita, jotka pienellä näyttämöllä näyttävät pieniltä ja jotka katsoja ennättää nielaista. Rakenne on toimiva, henkilöhahmojen määrä sopiva ja komiikka lämmintä, sanalla sanoen yleisöön menevää. Kissanristiäisvitsinkin voi näköjään kertoa kahdessa näytöksessä kun sen osaa! Kyseessä on näytelmä, jossa on klassikkoainesta.

Koska tämä Kuopion teatterin produktio on ohjaaja Tommi Auvisen kolmas työ samasta aiheesta, uskon sen juuri vaikuttavan esityksen sujuvuuteen ja toimivuuteen. Näyttelijät onnistuvat luomaan sekä uskottavat että hauskasti karrikoidut hahmot.

Ilokseni tätä näytelmää oli seuraamassa lähes täysi katsomo, pari tyhjää paikkaa taisin havaita. Suosittelen! Mikäli käytte katsomassa tämän Kuopion esityksen voitte samalla nähdä sen pikkuisen salin, jossa kansakoulunope aikoinaan opetti ketjukolaajaa ja hänen luokkatovereitaan marssimaan armeijan tyyliin. Tosin nyt ihan oikeaksi teatteriksi nikkaroituna.

                                                              * * * *

Ruotsista käy Kuopion teatterissa vuosittain vierailulla jokin Riksteaternin kokoonpano esittämässä näytelmän yhtenä iltana. Tällä kertaa Kuopiossa nähtiin kaksi näytelmää, nimittäin August Strindbergin Dödsdansen ja Camilla Blomqvistin näytelmä Vi har det bra. Samat näyttelijät esittivät molemmat näytelmät. Ja kun kyseessä ovat jonkin sortin kolmiodraamat, ei näyttelijöitäkään tarvittu kolmea enempää. Sopivan sattuvat sopat syntyivät näilläkin aineksilla. Ehkä kyseessä olivat alunperin draamat, mutta yleisökö lie kaivanut niistä esiin komedialliset elementit – joka tapauksessa illan mittaan lehtereiltä kaikuivat ihan kunnon naurut. Blomqvistin näytelmä oli jonkinlainen mukaelma Strindbergin näytelmästä, mutta silti täysin itsenäinen teos omanlaisine maailmoineen ja tapahtumineen. Nykyajassa tapahtuvana sen rytmi oli nopempi kuin sata vuotta vanhemmassa Kuolemantanssissa ja kumma kyllä sen vuoksi näytelmää oli helpompi seurata. Ehkäpä osa nauruista kohdistui ruotsalaisen itseironian osuvuuteen?

Koska Kuopio on oikeasti pikkukaupunki, eikä näyttelijöitä teatterissa ole kovin monta, tunnistin tietysti joitakin täpötäydessä katsomossa istuneita teatterilaisia. Heidän rohkea ja reipas eläytymisensä vierailijoitten esityksiin taisi houkutella minun laillani muitakin rentoutumaan ja naurahtelemaan muun porukan mukana. Eikö siis yleisölläkin ole osuutensa siihen, millainen kuva näytelmästä katsojalle muodostuu? Tämän syksyn esityksiä seuratessani olen ollut havaitsevinani miellyttävää lenseyttä yleisön parissa. Väliaplodejakin kuului Siunattua hulluutta katseltaessa. Vielä joitakin vuosia sitten sellainen vaikutti olevan sallittua vain musikaaleissa. Ehkäpä pikkukaupungin provinsiaalinen jäykkyys on sittenkin murrettavissa? Toivon Kuopion teatterille kaikkea parhainta tämän suhteen ja muutenkin.