Stephen King: Carrie

Amerikkalaisen kauhukirjailijan Stephen Kingin esikoisromaani Carrie ilmestyi vuonna 1974. Tuula Saarikosken suomennos ilmestyi vuonna 1987. Brian de Palma ohjasi kirjan pohjalta elokuvan vuonna 1976.

Carrie on lukiolaistyttö, joka asuu leskiäitinsä kanssa pikkukaupungissa Yhdysvaltain Uudessa Englannissa. Carrie ei ole kuten muut luokkatoverinsa, hän on kömpelö, vanhanaikaisesti pukeutuva, ujo ja väritön yksilö, ikätovereittensa pilkan kohde. Ystäviä tytöllä ei ole, hänen elämänsä tärkein hahmo on hänen äitinsä, joka on kiihkeän uskovainen ja suhtautuu erityisen torjuvasti kaikkeen seksuaalisuuteen liittyvään. Niinpä Carrie on täysin ymmällään saadessaan ensimmäisen kuukautisvuotonsa koulun liikuntatunnin jälkeen suihkussa. Hänen koulutoverinsa eivät ymmärrä Carrien hämminkiä vaan laskevat hänestä julmaa leikkiä. Nuori jumppamaikka puuttuu asiaan, mutta ei selviä hänkään parhaalla mahdollisella tavalla. Näistä asetelmista käynnistyy romaani, jonka kerronnassa aikatasot ja kertojanäänet vaihtelevat, niin että ilman aikaisempaa tietoa aiheesta kirja voinee tuntua haastavalta. Itse olin nähnyt aikaisemmin de Palman elokuvan, joten tiesin mitä odottaa.

Kertomuksen aiheena on siis outo tyyppi, jota kiusataan. Koska tyylilajina ei ole realismi vaan kauhu, tämä outo tyyppi on saatava kostamaan. Kirjassa hänen aseekseen on valittu paranormaalit kyvyt, ennen kaikkea telekinesia, esineitten liikuttaminen ajatuksen voimalla. (Muistaakseni parapsykologia oli jotenkin muotia 70-luvulla. Olen jo jonkin aikaa harkinnut erään kotimaisen alan romaanin lukemista.)

Romaanin alku on niin tehokas, että odotin ihan huikeaa lukukokemusta. Tuntui siltä, että kirja ylittää elokuvan selvästi. Kuitenkin, vaikka kirja ei ole kovin pitkä, sen tehot hieman katoavat monien eri näkökulmien ja aikatasojen kudelmaan. Loppu voisi olla tiiviimpi, jälkiselvittelyt eivät tee kauhutarinasta erityisen iskevää. Loppuratkaisun ylilyönnit taitavat mennä kauhugenren piikkiin, minuun tehoaisi paremmin kuvaus sellaisesta väkivallasta, jonka jäljet jäävät huomaamatta ohikulkijaltakin. Lopusta huolimatta romaanin alku jää mieleen. Carrien hahmon ja koulumaailman kuvaus on voimallisen osuvaa, vaikka liioitteluahan siihenkin sisältyy. Mustavalkoisuus on kuitenkin varsinkin kauhussa toimiva tehokeino. Vaikka en pidäkään Carrien ongelmien kaatamisesta isolta osin äidin uskonnollisuuden piikkiin, en malta olla liittämättä tähän tekstinäytettä, joka osuu tämänhetkiseen ajankohtaan, jolloin lähestymme kirkkovuodessa tuomiosunnuntain teemoja:

Äitihän sitä paitsi sanoi, että tulisi tuomiopäivä.

(ja sen tähden nimi on koiruoho ja niitä pistävät skorpionit)

ja enkeli miekka kädessä.

Voi kun se tulisi tänään eikä Jeesus tulisi lammas sylissä ja paimensauva kädessä vaan kummassakin kädessä kivenjärkäle, joka murskaisi kaikki naurajat ja hohottajat ja kiskoisi juurineen kaiken pahan ja huutaen hävittäisi sen – hirvittävä Jeesus, verinen ja oikeudenmukainen Jeesus.

Ja voi kun hän saisi olla Hänen miekkansa ja Hänen oikea kätensä.

Kirjassa on 206 sivua ja luin sitä vissiin neljänä päivänä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat toukokuun lopulle, mutta tunnelma sopii erinomaisesti juuri tähän synkkään loppusyksyyn.