Kuopion teatteritalon remontti ja laajennus etenevät. |
Viimaisen,
mutta aurinkoisen maaliskuun lauantaipäivän ratoksi
käväisin vaimoni keralla teatterissa Kuopiossa. Kyseessä
oli päivänäytös, teatterikappaleena Pirkko
Saision romaanista dramatisoitu Elämänmeno,
ohjaus ja dramatisointi Miisa
Lindén.
Dramatisointi
oli onnistunut erinomaisesti. Kirjan henki tuli mainiosti esiin.
Henkilöhahmoja ja tapahtumia oli tietenkin jouduttu karsimaan
melkoisesti, mutta toisaalta mukaan ympätty musiikki elävöitti
esitystä ja johdatteli aikakauteen. Näyttelijöitten
valinnassa oli myös onnistuttu. Eila ja Marja sekä Lempi ja
Alpo vetivät suurimman huomion ja sopivat kukin osaansa. Marjaa
esittäjän liikunnallisuus pääsi oikeuksiinsa
Marjan mielenliikkeitä kuvastavissa tanssikohtauksissa. Huomiota
herätti myös se miten näyttelijät onnistuivat
välttämään vuoden 1978 tv-elokuvan maneerit ja
loivat kukin oman kuvauksensa kirjan hahmoista. Tässäkin
suhteessa erityisen onnistunut oli näytelmän Eila.
Huhtikuun
puolivälissä katselin omin nokkineni ruotsinkielisen
vierailunäytelmän. Kyseessä oli helsinkiläisen
Klockrike-teatterin esittämä Morbror Vanja eli
Tsehovin Vanja-eno. Näytelmään mennessäni
huomasin unohtaneeni lipun kotiin, mutta minut laskettiin armosta
sisään. Unohdin pari kertaa myös narikkalipun tiskille
ja sekin toimitettiin minulle kiitettävällä
palveluhenkisyydellä.
Nelituntisen
näytelmän oli ohjannut ukrainalainen Andriy
Zholdak. Jo
ensimmäisen näytöksen alussa huomasi, että
kyseessä oli kokeellinen teos ja ohjaajan rapsakanpuoleinen
tulkinta näytelmäklassikosta. Näyttämön
keskelle oli rakennettu uiskenteluallas, jossa näyttelijät
pulikoivat vuorollaan. Ensimmäisen viidentoista minuutin aikana
en huomannut yhtään merkitsevää vuorosanaa
lausutun näyttämöllä. Omenia ja luumuja
näytelmässä nautittiin yllin kyllin, samoin viinaa
kuvastavia nesteitä. Repliikkejäkin alettiin sittemmin
kuulla ja ne myös heijastettiin suomenkielisinä katsomon
yläpuolen tekstipalkkiin. Paitsi ne professori Serebrjakovin
repliikit, jotka kuvasivat hänen öisillä päivällisillä
pitämiään pitkästyttäviä luentoja.
Koska näytelmätekstistä kyseisiä repliikkejä
ei löydy kirjoitettuina, puhui professori vain jotain
blaablaablaa-tyyppistä julistusta toistellen. Tässä
vaiheessa katsomosta tiedusteltiin ruotsin kielellä jatkuuko
tämä hulluinhuone vielä vai onko teillä
(näyttelijöillä) jotain muutakin sanottavaa.
Valitettavasti tätä kysymystä ei heijastettu
tekstipalkkiin. Se olisi tavallaan kuvannut hyvin sitä
tilannetta, josta näytelmä kertoo. Näytelmän
henkilöillä on vahvoja mieluiluja toisiaan kohtaan, mutta
kuten usein elämässä, halut eivät kohtaa
toisiaan. Puhetta ja säntäileviä liikkeitä silti
syntyy. Zholdakin näkemys korostaa ennen kaikkea Jelenan ja
Astrovin välistä jännitettä, tosin Vanja-eno ja
Sonjakin pääsevät hyvin esiin. Sen sijaan Astrovin
halu suojella luontoa kuitataan aika lyhyesti – näyttävimmillään
Astrovin skog!-huutoina ja harakiri-liikkeinä. Näytelmän
lopussa Sonja saa puheenvuorossaan esittää jonkinlaista
askeesimadonnaa sekä esitellä soittotaitoaan ja
liikunnallisuuttaan.
Pidin
kovasti lavastuksesta, puvustuksesta sekä vahvasta ja rohkeasta
yrityksestä herättää vanha klassikkoteos henkiin.
Esitystä ei tosiaankaan voi syyttää alleviivaamisen
puutteesta, tosin vähän ohuempikin hehkuvanpunainen tushi
olisi riittänyt.
Huhtikuun
loppupuolella oli tarkoitus käydä vaimoni kanssa
katselemassa Martti Suosalon vierailuesitys Gogolin tekstistä
väsätystä monologinäytelmästä
Mielipuolen päiväkirja. Vaimoni kuitenkin sairastui
ja niinpä minulla oli tällä kertaa peräti kaksi
lippua esitykseen. Yritin tehdä toisella lipulla mustan pörssin
kauppaa. Ostajia ei kuitenkaan ilmaantunut. Sali oli kyllä
täynnä, pyysin viereeni istumaan erään Kuopion
teatterin näyttelijöistä.
Suosalon
esittämän näytelmän tulkinta oli ihan jonkin
verran komediallisempi kuin Gogolin novelli. Pisti oikein minut
miettimään, että kyllähän se ajoittain
saattaa näyttää ja kuulostaa huvittavalta kun joku
tulee hulluksi, mutta onko se varsinaisesti huvittavaa? Nauroin kyllä
minäkin monen muun mukana ja lopuksi suosionosoitukset
seisoviltaan. Hieno esitys. Harmitti vain kun vaimo ei päässyt
mukaan. No, ensi kerralla sitten.
Näytelmän
lavastus oli verrattain niukka, mutta selvästikin riittävä:
lamppu ja jakkara. Taustalla oli lisäksi kolme televisioruutua,
joissa vaihtuivat kuvat esityksen etenemistä myötäillen.
Musiikki tehosti tapahtumia, erityisen selkeästi juuri
Poprištšinin estoisuutta. Merkillinen yhteensattuma musiikin osalta
on, että sekä Morbror Vanjassa että Mielipuolen
päiväkirjassa lauletaan Nessun dormaa, aariaa Puccinin
oopperasta. Näkyy sopivan kumpaankin.
Vaimolle
korvauksena menetystä vierailunäytännöstä
hommasin liput vappuaaton esitykseen Heini Junkkaalan näytelmästä
Soita minulle, Billy. Vappuaatto olikin kiva ajankohta käydä
teatterissa – saimme nähdä auton ikkunasta juuri
sopivassa määrin nuorison vapunviettoa.
Puistokoulun
pienen näyttämön lehterit olivat täynnä
yleisöä katselemassa näytelmää naisesta,
jonka piti pukeutua mieheksi kelvatakseen pianistiksi
jazz-orkesteriin takavuosien Yhdysvalloissa. Esityksen asetelmasta
saattaa tulla mieleen Marilyn-elokuva Piukat paikat, jossa
miehet joutuvat pukeutumaan naisen asuun. Kyseinen elokuva loppuu
sanoihin ”Nobody's perfect!” Nämä
sanat lausutaan suomeksi myös Junkkaalan näytelmässä,
mutta tavallaan näytelmä kertookin siitä mitä sen
jälkeen tapahtui. Sukupuoliroolin vaihtaminen ei käy ihan
vain vaatteita vaihtamalla. Pääosan näyttelijä
selvisi silti osastaan hienosti ja turhia liioittelematta. Näytelmän
tapahtumat etenivät kivan portaattomasti kohtauksesta toiseen
ilman ihmeempiä selittelyitä. Loppupuolen osalta olisin
itse karsinut jonkin kymmenminuuttisen pois, mutta menetteli noinkin.
Vakavista
ja koskettavista virityksistä huolimatta näytelmä on
viihdyttävä taitavine musiikkiesityksineen. Tässä
näytelmässä ei sentään kuultu Nessun dormaa.
Lisäksi saimme ihailla taitolentoa ja esiin putkahtavia hauskoja
hahmoja. Näyttämöllä nähtiin vahvakätinen
Neil ja toinen Neil sai laulella loppulaulut. Lavasteet olivat oikein
mageet, pidin erityisesti nätisti valaistusta punaisesta
tiiliseinästä taustalla ja valomainokset sopivat hienosti
teatterin lavalle.
Sekin
nyt vielä, että vaimon kanssa todettiin Puistokoulun
käytävän limoviikuna oikein terhakaksi ja hyvää
hoitoa nauttineeksi. Sama päti myös muihin koulun
viherkasveihin.
Olen asunut Kuopiossa muutaman vuoden lapsuudessani enkä vieläkään ole päässyt kaupungista yli - sinne vain on ikävä!
VastaaPoistaMinäkin asun nykyisin parikyt kilometriä pohjoisempana. Mutta Kuopiossa asuu vielä varsinkin äitini. Ja teatterikin järjestää ihan kelpo esityksiä.
VastaaPoista