Millainen
kuninkaankuva lukemistani kirjoista minulle muotoutui? Mitä
yhteisiä piirteitä teosten väliltä on
löydettävissä?
1. Ennustus
tuntuu olevan
kuningaskertomusten vakioelementtejä. Vanhemmat teokset,
Sofokleen tragedia Kuningas Paksujalka,
Shakespearen näytelmä Kuningas Juhana ja
Runebergin runoelma Kuningas Fjalar sisältävät
kaikki ennustuksen. Tänään lukemani Haavikon näytelmä
Kuningas lähtee Ranskaan alkaa
edeltäjiensä mukaisesti ennustuksella, jota kuvaillaan
epäselväksi ja syykin epäselvyydelle on selvä:
mikäli ennustus on selkeä, sen toteutumista yritetään
vältellä. Sen verran ennätin toukokuun lopulla
lukaista raamatullisia kertomuksia kuninkaista, että niissä
kuninkaat joutuvat usein nenäkkäin profeetan kanssa ja
saavat kuulla aikamoiset madonluvut tulevaisuudestaan. Ennustukset
myös tuppaavat toteutumaan, sellainen elementti tuo tarinaan
kohtalonomaisuutta, se rakentaa kuninkaalle akilleen kantapään,
joka on murentava hänen mahtinsa.
2. Valta
turmelee voisi olla toinen
yhteinen piirre. Sitä voi nähdä jossain muodossa
kaikissa kuninkaista kertovissa tarinoissa, jotka luin. Toisaalta
voiko kukaan ihminen sanoa säilyvänsä elämänsä
ajan turmeltumattomana? Kuninkaan turmeltuneisuus nähdään
helposti kauheampana kuin tavallisen kansalaisen, sillä
kuningasta pidetään esikuvana ja toisaalta hänellä
on valta-asemansa turvin laveammat vaihtoehdot turmeluksen tielle.
Lisäksi kuninkaan turmelus koituu rasitteeksi koko kansalle.
Useimmat tarinoitten kuninkaista ovatkin yksinvaltiaita. Sofokleen
kuningas Paksujalalla (Oidipus) on hallitsijakumppaninaan vaimonsa ja
vaimon veli, jotka sittemmin paljastuvat myös hänen
äidikseen ja enokseen. Haavikon kuninkaalla, jota nimitetään
prinssiksi, on tukenaan pääministeri, joka lukee kuninkaan
kirjoittamat puheet.
3. Paras
vertaistensa joukossa. Varsinkin
Sofokleen, Runebergin ja Topeliuksen tarinoitten kuningas on
kuningas, koska hän on joko paras mies siihen tehtävään
tai peräti karismaattinen nero, kuten Topeliuksen kuningas
Kustaa III. Tähän sarjaan voi joiltain osin lukea mukaan
myös Aapo Rapin kuningas Toffeen, joka sarjakuvassa palaa
valtaan omilla ronskeilla keinoillaan. Lisäksi hän
sivumennen valloittaa koko maailman. Sen sijaan Shakespearen,
Vikström-Jokelan ja Haavikon kuninkaat lienevät kaikki
perineet valtansa. Kuningas Juhanan oikeus kuninkuuteen (tai sen
oikeuden puute) tosin on koko näytelmän kantava teema ja
Haavikon kuningas on omasta mielestään juuri sopiva
kuningas – ei liian älykäs eikä liian tyhmä.
4. Kukkulan
kuningas. Lisäksi
kuninkaitten riesana ovat vallantavoittelijat, jotka juonittelevat
vimmatusti saadakseen valtaan mieleisensä henkilön tai
päästäkseen itse kuninkaaksi. Vallantavoittelu on
Shakespearen Kuningas Juhanan ja Topeliuksen Kuninkaan hansikkaan
keskeinen teema. Tavallaan vallantavoittelussa toteutuu sama piirre
kuin lasten leikissä Kukkulan kuninkaasta. Kaikki tavoittelevat
ylintä asemaa vaikka se onkin pitemmän päälle
aika rasittava puolustaa.
5. Kuninkaallisen
kesäkuun vaakuna. Kuninkaallisen
kesäkuun vaakunassa oleva kruunu kuvaa kuninkaan vallan
tunnusmerkkejä ja punainen, valuva pohja niitä verivirtoja,
joita valtaan pääsy ja vallassa pysyttely tuovat mukanaan.
Tarinoista fyysistä väkivaltaa sisälsivät kaikki
muut paitsi lasten satukirja Kuningas Tollosta. Väkivallan
käytöllä on selkeä tehtävänsä,
kuninkaat ovat valtioitten ja sotajoukkojen johtajia. Lisäksi
usein kuninkaaksi on valikoitunut porukan rankin soturi. Raamatun
kertomuksessa paimenpoika (sittemmin kuningas) Daavid ei pelkästään
kukista Goljat-jättiä vaan vieläpä leikkaa
häneltä pään irti.
Näinä
tasavaltaisina aikoina voi tietysti kysyä mitä virkaa
kuninkaista kertovalla kirjallisuudella on enää
nykyihmiselle. Itsevaltiaita kuninkaita ei ole, miksi siis miettiä
koko asiaa? Eivätkö kuningastarinat ole silkkaa romanttista
hömppää menneisyydestä? Voisiko kumminkin
ajatella, että niinkuin lapset leikissään
tavoittelevat kukkulan kuninkuutta, myös aikuinen ihminen
tavoittelee elämässä tiettyä asemaa ja on valmis
tekemään yhtä sun toista sen saavuttaakseen. Jotkut
perivät asemansa, nepotismi rehottaa kesätyöpaikan
haussakin. Vaikka kuninkaita ei enää syöstä
vallasta, voivat juonittelut ja salaliitot olla arkipäivää
nykypäivän työyhteisöissä. Poliittisista
kuvioista voi löytää rakenteita, jotka muistuttavat
muinaisten kuninkaitten kohtalokkaita käänteitä.
Sanalla sanoen – kuninkaat olivat ihmisiä kuten mekin, jos
eivät aina parhaita, niin ainakin tarkkailluimpia kansansa
keskuudessa.
No,
joo. Päätän raporttini tähän. Heinäkuussa
en aloita teemakuuta vaan luen mitä käteen sattuu.
Elokuusta olen suunnitellut eläimellistä.
Eläinaiheisia kirjoja on
kertynyt aika tavalla. Mutta sitä ennen vietän kesäkuun
loppuun ja heinäkuun heilun vapaana.
Kiinnostavia huomioita. Kuningas edustaa itsevaltiaana mielestäni oikein korostetusti vallankäyttöä ja erilaisia valtaan liittyviä kysymyksiä. Saduissahan kuninkaat antavat mitä ihmeellisimpiä käskyjä, joita ei kukaan kyseenalaista.
VastaaPoistaTrooppiset terveiset Pohjois-Savosta!
PoistaEn vieläkään ole varma, miksi halusin valita kesäkuuksi kuningasaiheista kirjallisuutta. Ehkä vain koska kuningas sointuu jotenkin kesäkuun kanssa yksiin. Ja onhan kesäkuun kuudes Kustaan päivä. Jossain sokerisirottimen pohjalla saattoi kummitella Mel Brooksin elokuvan Mieletön maailmanhistoria Ranskan kuningas, jonka lausahdus "It's good to be the King" on oman sorttinsa klassikkoja.
Valta ja vallankäyttö eivät sellaisenaan minua kiinnosta. Asiayhteys ratkaisee. Jonkinlaiseksi hämäräksi lopputulemaksi jäi, että kuninkaitten tarinat kertovat kenestä tahansa (?), jokainen voi nähdä kuninkaitten kertomuksissa piirteitä omasta elämästään.