Tuomas Anhava: Kuuntelen, vieras

Luin Tuomas Anhavan kokoaman ja suomentaman valikoiman vanhaa japanilaista tankarunoutta. Kirjan ostin eurolla Punaisen Ristin Kontista. En löytänyt kirjasta mitään mainintaa edes painovuodesta. Netistä löytämäni tiedon (wikipedia) mukaan kirja olisi ilmestynyt vuonna 1960. Sovitaan niin.

Kirjassa ei myöskään ollut mainintaa hienon, pienimuotoisen kuvituksen tekijästä. Jokainen tankaruno on saanut kuvituksekseen pyöreän noin 1,6 cm läpimitaltaan olevan hämmästyttävän upean graafisen viivasommitelman, joka mukailee runon aihetta. Tätä kirjoittaessani tutkin kirjaa lähemmin ja huomasin, että siitä sivunumeroitten perusteella puuttuu nimiölehti. Kansalliskirjaston Melinda-tietokannasta löytyi sitten kuvittajan nimi: Yki Nummi. Wikipedian mukaan hänen veljensä oli kirjailija Lassi Nummi.

Itse kirjasta sain tietää, kun Booksy kertoi siitä blogissaan Booking it some more. Kun kirja nyt tuli niin lukukelpoisena ja huokeana vastaan Kontin hyllyltä, päätin ostaa sen pois kuleksimasta. Olin ajatellut ottaa kirjan matkalukemiseksi ensi viikolla Turkuun, mutta eilinen, melkein koko päivän kestänyt trooppinen ukkossää pakotti minut keksimään jotain muuta puuhaa tietokoneella istumisen tai tv:n katselun sijaan. (Illalla tosin katselin vaimoni kanssa jalkapallon Confederation's Cuppia. Espanja selviytyi finaaliin Brasiliaa vastaan. Toivottavasti Brasilia voittaa, Neymar Jr. on ollut mielestäni kisojen paras pelaaja.)

Nämä japanilaiset tankarunot ovat aika lyhyitä ja ne on nopeasti luettu. Niistä voi sitten imeksiä ydinmehuja pitempäänkin. Minä en juuri nyt taida olla tankatuulella, on niin paljon muutakin imeksittävää. Mutta kuten todettu, lyhyitä ovat tankarunot. Paljon niissä silti sanotaan ja Tuomas Anhavan jälkipuheitten mukaan alkukielisissä runoissa sanotaan vielä enemmän kuin käännöksissä. Japanin ja ilmeisesti kiinankin kielessä kun samalla sanalla voi olla eri merkityksiä, joten runosta voi parhaimmillaan lukija mielessään muodostella erilaisia vaihtoehtoisia tulkintoja, jotka taas sitten joko tukevat toisiaan tai laventavat runon synnyttämää vaikutelmaa. Näin olin ymmärtävinäni. Runojen kirjoittajia on valikoimassa useita, runojen kirjoitusaika vaihtelee 600-luvulta jopa 1700-luvulle. Painotus on arviolta jossain 800-luvun ja 1200-luvun haarukoissa.

Runojen aiheita – kuten laulujen aiheita yleensä – on kaksi. Rakkaus ja elämän käsittämättömyys. Edellistä en viitsi selittää. Rakkausrunoista kiinnitin toki huomiota siihen, että mandariinisorsat ovat Japanissa ja Kiinassa uskollisen rakkauden vai oliko se nyt aviollisen uskollisuuden vertauskuva. Tämän Anhava mainitsi selityksissä.

Jälkimmäisellä aihepiirillä voi tarkoittaa kuolemaa, yhden yksilön elämän lyhyyttä verrattuna koko systeemin kestoon, koko homman tarkoitusta, sen pohtimista onko kaikki turhaa, onko mitään ylipäätään olemassa muualla kuin meidän kunkin yksityisissä mielikuvissamme. Ehkä tämän minun sepustukseni lukija arvaa, että minua kiinnostivat enemmän tähän jälkimmäiseen aihepiiriin pureutuvat runot. Pohdiskelevista, kenties buddhalaisuuden sävyttämistä runoista pidin eniten Saigyōn, 1100-luvulla eläneen runoilijan tankarunoista. Niitä olikin tarjolla enemmän kuin kenenkään muun tuotantoa eli kahdeksan. Eräässä tankassa Saigyō kuvaa järveen tai jokeen kaatunutta kirsikkapuuta, joka veden alla kantaa kukkia oksillaan. Runo loppuu säkeisiin:

kalastajat soutavat

kirsikankukkain yllä.

Runoteoksen takakannessa Anhavan suomennostyötä ja näitä japanilaisia tankoja ylistävät Pentti Saarikoski ja Eeva-Liisa Manner. Juuri tuosta edellä mainitusta runosta tulee minulle vahvana mieleen Mannerin kokoelma Kuolleet vedet, jossa katsotaan veden peiliin ja nähdään toisenlaisiin maailmoihin.

Kirjassa on 110 sivua, joista kuten todettu, yksi puuttui, muttei sen mukana sentään kaikki.