Johan Ludvig Runeberg: Hirvenhiihtäjät

Lukaisin kansallisrunoilijaltamme J. L. Runebergiltä (1804 – 1877) suomennetusta Runoteokset I -nimisestä kokoelmasta seuraavat teokset:

Hirvenhiihtäjät (Elgskyttarne, nio sånger, vuodelta 1832) suom. 1935

Hanna (Hanna, en dikt i tre sånger, vuodelta 1836) suom. 1940

Jouluilta (Julqvällen, en dikt i tre sånger, vuodelta 1841) suom. 1941

Kaikki teokset on kirjoitettu ja suomennettu heksametrimittaisina. Sen vähän pohjalta mitä olen heksametriä lukenut, voin väittää suomentaja Otto Mannisen onnistuneen aivan loistavasti varsinkin Hirvenhiihtäjissä. Mitasta huolimatta tekstiä pystyy parhaimmillaan – ja siis aika usein – lukemaan kuin proosaa. Heksametrirakenteen huomaa aika ajoin ääneen lukiessa, mutta se ei vangitse kuulijan tarkkaavaisuutta liiaksi vaan tekstin mukana kulkiessaan se tuo runoon hauskan, kumpuilevan poljennon, niin että tuntuu kuin seuraisi katseella taitavan hiihtäjän menoa luonnonhankia myöten.

Hirvenhiihtäjien tarinan eräänä sivuun jäävänä pääjuonena on komisarjuksen järjestämä hirvenpyynti. Kyseessä on laiton salametsästys, jota johtaa lainvartija itse. Talvisen metsäretken aikana kuullaan Kurun miehen, Matin, kertomus karhunkaadosta, jossa surma-aseena käytettiin perinteiseen tapaan keihästä. Toinen tarinan pääjuonista on se, kuka voittaa omakseen komisarjuksen piian, Hennan, rakkauden. Mielenkiintoisina sivujuonina kuvataan Ontrein, Arkangelista tulleen kaupustelijan elämää kaukana kotoa ja rutiköyhän kerjuumiehen, Aaron, kohtaloa.

Koko kertomus alkaa savupirtin kuvauksella. Perhe puuhailee ilta-askareillaan, illan rauha laskeutuu torppaan. Heti alkuvaiheista Runeberg saa rakennettua kuvauksen, jossa yhdistyvät kansallisromanttinen ja todentuntuinen viritys. Ulkona on kylmä talvi, elannon eteen on tehtävä kovaa työtä, toisinaan jopa taisteltava petojen kanssa, mutta sisällä, työteliäässä talossa on lämmintä ja sopu antaa sijaa isolle joukolle ihmisiä ja eläimiä. Hirvenhiihtäjät osoittautui nyt lukemistani runomuotoisista kertomuksista vaikuttavimmaksi.

Hanna on kertomus ”arvosan pastorin” tyttären elämään yllättäen saapuvasta suuresta muutoksesta. Kertomus hehkuu täydellisen onnistumisen iloa, jonka takana kuitenkin lymyää tuonen ja toukkien aika. Runebergin kertomuksessa on kieltämättä vetoaviakin jännitteitä, mutta ei ehkä ihan tämmöiseen miehiseen makuun.

Tarinassa Jouluilta jalkapuoli sotavanhus Pistoli mennä könyää lumihangessa joulun viettoon entisen sotatoverinsa, majurin, herraskartanoon peninkulman päähän. (Hän saa kyllä sittemmin kyydin, älkää huolestuko!) Kertomus uhkuu kuoleman viestin odotusta – ovathan sekä majurin kotivävy, kapteeni, että Pistolin ainoa poika sodassa Turkin suunnalla. Majurin ”kuustoistias” tytär Augusta tekee parhaansa pitääkseen yllä kotiväen mielialoja, mutta hän on jokseenkin ylivoimaisen haasteen edessä. Pahimmoilleen jouluaatoksi saapuu kirje, jossa kapteeni kertoo joukkojensa joutuneen kärsimään taajoja miestappioita vihollisen hyökätessä sivustaan. Pistolin muistelot Turkin rintamalta eivät ainakaan rauhoita lukijaa. Toisaalta hänen majurilta saamansa reilu kohtelu sotakumppania kohtaan tuntuu mukavalta. Kertomuksen loppuratkaisu on karski ja se sopii soturitarinalle, mitään huojentavaa idylliä Runeberg ei Jouluiltaan rakenna.

Pituutta näillä runoteoksilla on yhteensä 138 sivua ja niitten lukemiseen kului reilu viikko. Näköjään on myös Teivas Oksala laatinut tuoreet suomennokset Hirvenhiihtäjistä (2001) ja Hannasta (1993). Oksala on suomentanut myös Kuningas Fjalarin vuonna 2005. Suosittelen itseäni tutustumaan mainitsemiini suomennoksiin.