Mia Couto: Plumeriaveranta

Mosambikin maagisen realismin suuri nimi Mia Couto (s. 1955) kirjoittaa portugalin kielellä. Luin hänen vuonna 2004 julkaistusta romaanistaan A Varanda do Frangipani vuonna 2006 julkaistun suomennoksen Plumeriaveranta. Suomennoksen teki Sanna Pernu.

Maagisella realismilla tarkoitetaan nähdäkseni tyylilajia, jossa sinänsä todentuntuiseen kuvaukseen uitetaan siekailematta mielikuvituksellisia, sadunomaisia piirteitä, joille ei välttämättä ruveta keksimään selityksiä, jotka tekisivät niistä mahdollisia yleisesti tunnustetussa todellisuudessa. Tarinoissa siis otetaan itsestäänselvyytenä se, että elämästä voi löytyä tasoja, jotka yleensä pysyvät meidän ulottumattomissamme, mutta jotka tarinoissa voivat olla mukana luontaisina osasina. Couton Plumeriaverannassa nämä oudot tasot ovat vanhoja kansanuskomuksia ja niitten taruolentoja – tosia tai keksittyjä. Ne voivat olla myös luonnonilmiöitä ja eläimiä, joihin liitetään yliluonnollisia voimia. Eräs tällainen eläin romaanissa on muurahaiskäpy.

Plumeria on puu tai pensas, joka tekee valkokeltaisia kukkasia. Kirjan tärkeä tapahtumapaikka on syrjäisen vanhainkodin veranta, jota plumeria varjostaa. Tarinassa plumeria tavallaan sitoo yhteen menneen ajan ja nykyisyyden kuten myös toden ja maagisen. Olisi hauskaa yrittää piirtää kuva plumeriaverannasta, jolla istuvat portugalilaistaustainen Xidimingo ja musta Nhonhoso. Xidimingoa varjostaa hänen rakastamansa plumeria – ainoa seudun puista, joka pudottaa syksyllä lehtensä – Nhonhosoa valaisee aurinko. Verannan alla makailee itseensä käpertynyt muurahaiskäpy ja taivaalla vaanii tarujen käärmehahmo. Nyt ei oikein aika riitä piirtelyyn, vaikka taitohan tietysti riittäisi vaikka mihin.

Plumeriaveranta on jossain mielessä dekkari. Tosin tämä tyypittely ei kata kuin pienen osan tarinaa, vaikkakin romaanin poliisikuulustelut kieltämättä ohjaavat tapahtumia. Enemmänkin tarkastellaan sitä muutosta, joka mosambikilaisten elämässä on tapahtunut maan itsenäistyttyä Portugalin siirtomaaisännyydestä. Asenne menneisyyteen on kaipaava, nykymaailman räikeä riistotalous nähdään oman maan erityispiirteenä.

Couton romaani on sopivaa luettavaa minunkaltaiselleni ennakkoluulottomalle lukijalle, joka arvostaa kirjoittajan kykyä sanoa sanottavansa sivumäärän osalta tiiviissä muodossa ja silti ilmavan runollisella tavalla. Romaanissa on 170 sivua ja lukaisin sen reilussa päivässä. Välillä katselin jalkapalloa. Huomenna Turkuun, perjantaina kotiin.

PS. Kaikessa kiireessä meinasin unohtaa mainita, että kuulin tästä kirjasta ja kirjailijasta Mafalalan blogista. Jos osaisin niin laittaisin tähän linkin hänen teksteihinsä, joissa kirjaa käsitellään. Nyt toivon tämän tekstin lukijalle reippautta etsiä Mafalalan teksti googlen tai oikealla olevan palkin kautta.