maanantai 9. syyskuuta 2013

Taiteen politikointi ja paikallinen taide

Mitä tarkoitetaan politikoinnilla? Minusta politikointi kuulostaa toiminnalta, jossa edistetään omia näkemyksiä luomalla niitten toteutumiselle väylää toisten ihmisten ajattelussa. Politikointi vaikuttaa minusta keinolta edetä kohti omia päämääriä, näen sen ympäröivän ajatusilmaston manipuloimisena tietyn oman katsantokannan suuntaiseksi. Siinä missä politiikalla on totuttu tarkoittamaan yhteisten asioitten hoitamista, voisi politikointi tarkoittaa ympäristön ajattelun valmistelua sen suuntaiseksi, että ne omat ajatukset menevät sujuvammin läpi milloin ne tulevat käsittelyyn. Tarkemmin ajatellen taidan tarkoittaa politikoinnilla suunnilleen sitä mitä muut nimittävät lobbaukseksi tai vanhakantaisemmin propagoimiseksi?

Mitä sitten voisi olla politikointi taiteessa? Politikointi voi sisältyä taiteennauttijan välittämään näkemykseen taideteoksesta. Taideteos voi vaikkapa olla muuten ihan kiva, mutta sen välittämä kuva todellisuudesta ei kenties vastaa niitä näkemyksiä, joita taiteennauttijalla on, joten hän saattaa nimittää taideteosta epärealistiseksi, ylimakeaksi tai repivän kriittiseksi. Näillä ilmaisuilla taiteennauttija paitsi kertoo itsestään myös haluaa ehkä tiedostamattomastikin vaikuttaa mahdolliseen kuulijaansa. Kehuessaan yhtä teosta ja kritisoidessaan toista taiteennauttija samalla ohjailee kuulijoittensa näkemyksiä. Mikäli taiteennauttijalla on käytössään välineet puhutella monia kuulijoita, hänen sanansa saattavat muokata ympäristön tulkintaa taideteoksen osalta ja taiteen suhteen ylipäätään.

Mikäli taideteokseen itseensä sisältyy politikointia, lienee sen politikoinnin tarkoitus mennä läpi taiteilijan haluamalla tavalla. Aina ei näin tietenkään käy, taide on jossain määrin arvaamaton keino vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin. Taideteoksen huumori voi houkutella taiteennauttijan harhapoluille, joilta taideteoksen sanomaa ei enää ole helppo havaita. Taideteos väljähtyy tällöin kaskukeitokseksi, jossa voisi olla enemmän sattumia. Arvelen kuitenkin että yleensä taiteen tarkoitus on vaikuttaa taiteennauttijaan. Taide politikoi. Mikäli se ei tee sitä lainkaan, se lienee viihdettä, joka yleensä sekin sisältää tekijänsä näkemyksiä elämästä. Taiteen tehtävänä lienee kuvata todellisuudesta jotakin tiettyä seikkaa, aiheuttaa muutos taiteennauttijan näkemyksissä. Koko elämää sellaisenaan taideteos ei kuvaa, siinä ei olisi mitään mieltä. Taideteos on taiteilijan valitsema kappale elämästä, jotakin jota taiteilija haluaa kuvata ja josta hän haluaa sanoa mielipiteensä. Sekin, ettei taiteilijan mielipide asiasta erotu, on tosiasiassa kannanotto. Vaikean asian edessä on viisasta tyytyä vain kuvaamaan se asia, eikä esittää siitä mitään ihmeempiä taidepolitikoivia mielipiteitä.

Jos taideteoksen tehtävänä on siis saada aikaan muutos taiteennauttijan ajattelussa, miten taide tässä tehtävässä onnistuu? En ole harrastanut kovin kummoisesti kuvataiteita, mutta ne ovat kumminkin helppo tapa saada selkoa jonkin kansan omasta taiteesta. Ei ole tarpeen osata vierasta kieltä, ei edes tunnistaa kirjainmerkkejä. Muutamat harvat vierailuni valtiollisissa taidemuseoissa ovat antaneet minulle aiheen kysyä, miten on mahdollista, että yhden museon nähtyään, tuntuu kuin olisi nähnyt kaikki? Taideteosten tyyli ja tekniikka poikkeavat toisistaan niin vähän, että uusi kansallinen taidemuseo tuo minun silmieni eteen vain lisää samankaltaista nähtävää. Kuvataiteitten kultakaudeksi nimitän tässä 1800- ja 1900-lukujen vaihdetta. Tuolloin kaikki taiteilijat hankkiutuivat Pariisiin ja sen kyllä huomaa. Kun tämä nyt on kirjablogi, niin minun on todettava, että lukemani kirjallisuuden suhteen tilanne vaikuttaa ihan samalta. Maailmankirjallisuus sisältää valtavat määrät tekstiä, jonka paikallinen omaperäisyys on sangen vähäistä tai olematonta. Nykyaikaisen kerronnan muotimedian, elokuvan, keskus on sijainnut jo vuosikymmeniä Hollywoodissa. Siellä tuotetut elokuvat toistavat samaa tyyli- ja keinovalikoimaa niin että korvista tursuu. Tämä on täysin ymmärrettävää, sillä Hollywood on tuottanut jo pitkään enemmän hyviä elokuvia kuin muu maailma yhteensä. Hyvää kannattaa matkia. Vai kannattaako?

Kun luolaihminen sai ensimmäisen kerran päähänsä painaa kämmenkuvionsa luolan seinään, luolaihminen yksin tietää, mitä hän sillä halusi sanoa. Minusta kiinnostavaa on kysyä, mitä halusi se luolaihminen, joka teki sen saman perässä. Halusiko hän osoittaa pystyvänsä samaan? Halusiko hän jättää luolan seinään nimenomaan oman kämmenenjälkensä? Halusiko hän näyttää, että hänen sormensapa ovatkin pitemmät? Tai ehkä tämä luolataiteen tyylikeinon omakseen valinnut ihminen halusi sosiaalisuuttaan osoittaa, että tämä oli kiva tapa jättää jälki käynnistään, ehkä hän omalla kämmenenjäljellään ”peukutti” edellisen luolataiteilijan työtä? Ehkä hän politikoi, ilmaisi, että tämä on hyvää luolataidetta, täst' mie pien. On aika vaikea nähdä mitä erityistä lisäarvoa uusi kämmenenjälki luolan seinässä toi edeltävään kämmenenjälkeen. Ehkä sen toisen kämmenenjäljen jätti kansallisten taidemuseoitten perustajien esivanhempi? Toisaalta niitä kämmenenjälkiä saattoi itse kukin luolassa kävijä katsella ja aikansa katseltuaan saattoivat luolataiteennauttijoitten mielet kypsyä uusille virtauksille, joita edustivat kenties tikku-ukko ja tyylitelty hirvi? Sellaisessa kuvassa politikoinnin meininki tuntuukin jo aika väkevänä.

Ihminen on mallioppija. Kaikki sanamme on joku muu keksinyt. Ellen nyt noudattaisi tätä tekstiä hakatessani tiettyjä kirjoitussääntöjä, ei tästä luultavasti saisi selvää sitäkään vähää kuin mitä nyt kenties saa. Kirjoittaminen on yhdenmukaisen esitystavan hyödyntämistä jonkin oman ajatusmallin politikoimiseksi. Yksinkertaistettu esimerkki tästä on vaimoni aamulla ennen työhön lähtöä kirjoittama teksti, jonka löysin mikroaaltouunin vierestä pieneltä paperilapulta. Teksti kuuluu näin: suolaa.


Tekstin tarkoitus on valmistaa tietä sille, että seuraava kaupassakävijä ostaisi suolaa. Tiedän sen, koska teksti on kirjoitettu lappuselle, jollaista yleensä käytämme ostoslistana. Tiedän, että kirjoittaja on vaimoni, sillä tunnistan hänen käsialansa. Sitä paitsi huomasin perjantaina pitsaa laitellessani, että suola on vähissä, joten teksti on ajan hermolla. Vaimoni laatima teksti ei etene hollywoodylaisen kaavan mukaisesti, eikä sitä luultavasti löydy kansallisista taidemuseoista. Vaimoni teksti ei ole taidekoulutuksen tuotetta, se on paikallisen omakotitaloihmisen elämäntilanteen kuvaus, hänen lähes pakonomainen viestinsä lähimmälle yleisölleen – ei koko maailmalle. Jos viestiä tarkastelee taideteoksena, se on paikallista, hetken taidetta, joka välittää arjesta sirpalemaisen kuvan, se sisältää selkeän tavoitteen ilman suoraa kehotusta toimintaan.

Merkillepantavaa tämänkertaisen politikointini näkökulmasta on, että vaimoni viesti on suunnattu paikalliselle yleisölle, sen ei ole tarkoitus toimia yleispätevänä puheenvuorona. Veikkaan, että tällaista taide on ollut alunperin. Kun luolaihminen on lyönyt kämmenjälkensä luolan seinään, hän ei ole ajatellut finlandia-palkintoja tai oscareita, ei myyntilukuja eikä haastattelupyyntöjä. Hän on toiminut oman heimonsa parissa, oman heimonsa suuntaan.

Viime aikoina olen ajatellut omaa merkitystäni taiteennauttijana. Mitäpä mahtaa merkitä satakunta vuotta sitten kuolleelle kirjailijalle, että luen hänen tekstinsä? Ei tietenkään mitään. Mitä merkitsee tämän hetken suosikkikirjoittajalle, että minä luen hänen tekstinsä ja vielä kommentoin sitä julkisesti? Ellen sorru kommentoinnissani pahoihin ylilyönteihin, sen merkitys on hänelle yhtä tyhjän kanssa. Mutta se, että käyn katsomassa paikallisen teatterin tuotantoja, jotka ovatkin katselemisen arvoisia, sillä on teatterille jonkinlainen merkitys ihan lipputulojen muodossa. Samalla ostan kumminkin yhden kuopioviinin ja bebeleivoksen. Olen mukana oman heimoni politikoinnissa. Valitessani mihin näytökseen menen, politikoin itse ja vastaavasti valitessaan näytelmän ja painottaessaan sen tiettyjä osia, politikoi teatteri minun suuntaani. Pohjoissavolaisessa kotiluolassa voimme painaa kämmenenjälkemme toistemme harteille ja olla sosiaalisia. Minun mielestäni voi hyvinkin kysyä, kannattaako taiteentekijöitten mennä joukolla hollywoodiin ja lyödä viisaat päänsä yhteen? Vai voiko paikallisesti toimimalla löytää omia, uudenlaisia ratkaisuja, tyylejä ja keinoja kuvata elämää ja sen sosiaalisia suhteita raikkaammin ja koskettavammin kuin globaalisti toimiviksi havaituilla konsteilla?

Mutta nyt tästä on tullut pitkä kirjoitus. Säälittää se lukija, joka yrittää siitä jotain selkoa ottaa. Taidanpa päättää politikointini tähän ja toivotan itselleni mukavia alueellisia taide-elämyksiä! Miksei muillekin!

9 kommenttia:

  1. Mielenkiintoisia pohdintoja.
    Vaikka sivuutettaisiin ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä (ja että siihen elämään kuuluu kiinnostus miten elävät suhtautuvat jälkeenjääneisiin teoksiin), niin vaikuttaa kokemus toki aina kokijaan, ja julkisesti tapahtuva kulttuurikokemus ei rajoitu vain kokijan ja tekijän väliseksi, ympäröivälle maailmalle on merkitystä (ehkä marginaalista mutta kuitenkin) sillä että olet lukenut Vanhuksen ja meren tai ostoslistan.

    Ja jos tekijä on harjoittanut jonkinlaista politikointia teoksellaan niin lukijat in potentia ovat merkityksellisiä vaikka nämä realisoituisivat vasta kuoleman jälkeen.

    Kirjoituksessa on kaikenlaista pohdittavaa, en nyt kaikkiin tartu tai muuten kommenttikin karkaa kohtuuttoman mittaikseksi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arvelen että esim. Kuopion teatterissa ilahtuvat jonkin verran suorasta palautteesta kuten lipputuloista ja aplodeista. Ehkä tämän blogin kautta toisinaan joku muukin saa jotain vinkkiä lukemastani, mutta itse taiteentekijät taitavat jäädä ilman palautettani, elleivät erityisesti palstalleni hakeudu. Astraalihahmoille virtuaalimaailma kyllä soveltuisi ihan mainiosti!

      Jostain tv-ohjelmasta minuun tarttui ajatus siitä, että kannattaisi pyrkiä sosiaalisiin kontakteihin ihmisten kanssa. Lisäksi tuo paikallisen taiteen tukeminen ja harrastaminen tuntuu minusta hyvältä ajatukselta. Näissä blogeissa voisi esim. olla tavoitteena lukea jonkun tuttavan omakustannerunokokoelma tai vierailla taidenäyttelyssä katselemassa vanhan opettajansa öljymaalauksia. Alueellisella taiteella voi vielä nykyisinä aikoina olla jonkinlaiset mahdollisuudet luoda jotain omaperäistä ja uutta.

      Poista
  2. Olen hdcanisin linjoilla montaakin asiaa voisi kommentoida, mutta tartun Hollywoodiin

    "Tämä on täysin ymmärrettävää, sillä Hollywood on tuottanut jo pitkään enemmän hyviä elokuvia kuin muu maailma yhteensä. Hyvää kannattaa matkia. Vai kannattaako?"

    Hollywoodissakin on ajanjaksonsa esim. mykkäelokuva, mv-elokuva, väri-elokuva ja 3D näin teknisesti, sitten näillä on omat alalajinsa, ja tekniikka on vaikuttanut kerrontaan ja sisältöön, sitten on näitä eri aihealueita kuten film noir, kauhuelokuvat, lännen elokuvat, historialliset spektaakkelit: nyky ongelmana on se että- filmin tekeminen on tavattoman kallista, ja jo ensi viikonloppu pitkälti sanelee filmin kohtalon, jokunen hyvänen filmi on flopannut kaupallisesti ja unohdettu. Toisaalta raha ja kassatulot eivät ole aina laadun tae. Moni hyvä filmi on pikkubudjetin filmi, tai siinä on joku uusi näkökulma esim. Suomesta Postia pappi Jaakobille ja rapakon takaa Hurt Locker. Nykyfilmit lepäävät liikaa tehosteiden ja toiminnan varassa, ei luoteta rauhalliseen dialogiin ... esim. pari viikkoa sitten tv:stä tullut Päivä Murmelina ei levännyt toiminnan varassa, vaan jänite syntyi toisaalla ...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan. Juuripa sen vuoksi, kun se raha on tarkoitus saada poikimaan myös elokuvateollisuudessa, se hollywood-tuotanto on usein liukuhihnamaista. Hyvä tarina ei välttämättä tarvitse suuria summia, omaperäiset ideat sitä kantavat. Toisaalta en yhtään halua väheksyä hollywood-tuotantojen ammattitaitoa ja osaamista. Itse en vain koe mielekkääksi niittautua itseään toistavasta taiteesta nauttijaksi. En kuuntele hyvää musiikkikappalettakaan monta kertaa peräkkäin vaan korkeintaan muutaman kerran vuodessa.

      Alueellista taidetta tukemalla voi kenties olla pieneltä osin edesauttamassa jonkin hienon, omaperäisen taideteoksen kehkeytymistä, vaikkei itse sen tekemiseen osallistuisi muuten kuin satunnaisena taiteennauttijana.

      Poista
  3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  4. Ketjukolaaja, nostan kirjoituksestasi esiin erityisesti ostoslistaesimerkkisi: se on niin konkreettinen ja huumorissaan viisas. Sukulaisuus pohdintaan matoista lemmikkeinä on ilmeinen, ja tuota pohdintaasi ehdinkin jo hyvin aiheellisesti ylistellä muutama viikko sitten.

    Tulin tänään erityisesti katsastamaan, josko blogistasi löytyisi merkkejä paluusi ajoituksesta. Onneksi meillä lukijoilla sentään ei ole oikeutta vaatia sinulta mitään, sillä maailmasi toki on monimuotoisesti olemassa blogitodellisuuden ulkopuolellakin, vaikka olemmekin totuttautuneet odottamaan kirjoituksiasi. (Täällä kommenttiosastossasi olen toivottavasti riittävän hyvin harhauttanut ammoisen Derrickerian lukijat kannoiltani ja uskallan kertoa, että joukko kyseisen blogin lukijoita v a a t i niin jyrkästi lisää tekstejäni saksalaisesta krimistä, että tein lopulta turhautuneena Derrickerian päättymisen kertakaikkisen selväksi.)

    Hyvää lokakuuta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, nytkö joutui Derrickus tulemaan Muhametin vuoren luo...? Pitäähän sellaiseen reagoida. Mukailenpa muuatta tunnettua iskusävelmää:

      Niinkuin suklaasydän murtuu
      meistä kyllä jokainen.
      Lukenut oon yhtä kirjaa,
      sitä loppuun saanut en.

      Aion tosin yrittää vielä viikon tai pari, sillä kirja on ihan kiinnostava, mutta olen itse tuntenut itseni vähemmän kiinnostavaksi. Tyttäreni on kehottanut minua kirjoittamaan kirjastojen tehtävistä. En voi väittää varsinaisesti rakastavani kirjastoja, mutta rakastan tytärtäni ja taidan hänen vuokseen yrittää jotain kirjastollista kirjoittaa.

      Kiitokset, parahin Derrickus, yhteydenotostasi! Se piristi minua. Ehkäpä tästä vielä koittaa uusi kevät tähänkin blogiin. Ainakin olohuoneessamme pörräsi äsken kaksi ampiaista.

      Poista
  5. Varmasti silkasta kohteliaisuudesta päätit olla vertaamatta minua karavaania haukkuvaan koiraan päätyessäsi Muhametin vuoreen.

    Minullapa oli Villa Derrickerian alkutaipaleella (30.3. - 5.9.2011, tarkistin juuri) peräti viiden kuukauden tauko julkaisutoiminnassa, joten minun ei olisi varmaankaan tarvinnut vielä tulla eilen kaipaamaan, mutta olen sitäkin iloisempi, jos käväisyni oli omiaan piristämään.

    Kaksi ampiaista kevään merkkinä, ja parin kuukauden päästä lauletaan jo kesästä talven keskellä. Salassa viralliselta kalenterilta voi koettaa kehittää vaikka mitä vuodenaikoja, kun kyse on muista kuin ulkoriennoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, ja virren sanoin "Silloin suvi aina on, kun matka taakse jää..."

      Kirja, jonka luenta on kestänyt aika pitkään, kertoo juuri eräänkinlaisesta ainaisen suven paratiisista. Nyt olen päässyt vähän lukemisen vireeseen, tiedä vaikka kohta jo kertoisin lueskelemastani.

      Poista