Suomalainen tiedemies Gunnar Landtman (1878 – 1940) asui vuosien 1910 – 1912 aikana Uuden-Guinean saarella ja perehtyi ilmeisen määrätietoisesti ja perusteellisesti saaren alkuperäiskansan elämään. Landtman kirjoitti oleskelunsa pohjalta useita kirjoja, joista lukaisin vuonna 1932 julkaistun kirjan nimeltä Satumaa ja sen asukkaat: kiwai-papualaiset Uuden-Guinean jättiläissaarella.
Lukemani kirja on hyvin jäsennelty, sitä voi käyttää vaikka hakuteoksena kiwai-papualaisten elämästä sata vuotta sitten. Kirja sisältää alueen kartan sekä 82 kuvatekstein varustettua kuvaa, joista osa on kiwai-papualaisten tekemiä piirroksia. Teksti ei vaikuta tieteelliseltä kikkailulta vaan tutkimustuloksia esitellään kansantajuisesti. Landtmanin kuvauksen myötä lukija pääsee matkalle kaukaiseen satumaahan.
Millainen
sitten oli Landtmanin kuvailema kiwai-papualaisten maailma? Kyseinen
maantieteellinen alue sijaitsee Uuden-Guinean saarta jakavan Fly-joen
suiston seutuvilla. Alue kuuluu nykyään Papua-Uuden-Guinean
valtioon. Kirjassa kuvaillaan seutua läpitunkemattomaksi, sillä
alueella on mangrovekasvillisuutta ja hankalakulkuisia sademetsiä.
Niinpä erillään asuvat ihmisyhteisöt eivät ole olleet kovin
läheisissä tekemisissä keskenään. Pienet heimot olivat lisäksi
olleet sangen sotaisia, mikä ei liene edistänyt rauhanomaista
rinnakkaineloa. Landtmanin siellä vieraillessa asui lähiseudulla
ihmissyöjäheimoja. Näistä rajoituksista johtuen puhutaan alueella
lukemattomia eri kieliä, jotka Landtmanin mukaan poikkeavat
toisistaan suuresti. Landtman kertoo myös huomanneensa
kielenkäytössä taipumusta nopeaan uudistumiseen, mikä entisestään
hankaloitti eri heimojen välistä kanssakäymistä.
Kiwai-papualaisten
tapoja ja uskomuksia Landtman kuvailee tarkasti. Hän oli saanut
hämmästyttävän paljon selville siinä työmäärään nähden
lyhyessä ajassa, jonka oli saarella oleskellut. Jo kielen
opettelussa lienee ollut melkoinen työmaa. Landtmanin mukaan
kiwai-papualaiset elivät kivikautta, rautaesineet olivat heille
tuttuja eurooppalaisten vierailijoitten ja siirtomaaisäntien kautta
sekä ohipurjehtineitten laivojen haaksirikkojen myötä
rantautuneista tavaroista. Elantonsa kiwai-papualaiset saivat
kasvimailtaan sekä kalastuksesta ja metsästyksestä. Eksoottisena
elinkeinona Landtman esittelee merilehmien eli dugongien
harppuunapyynnin.
(tekstinäyte
kappaleesta 3. Tähti- ja sääkuvitelmia)
Kiwai-papualaiset
asuivat suurissa, paalujen päälle rakennetuissa yhteistaloissa.
Miehille oli joissakin kylissä oma miesten talonsa, jossa
suoritettiin erinäisiä rituaaleja. Yhteiskunta oli perin
patriarkaalinen. Naisten tehtävät rajoittuivat perheen ja kasvimaan
hoitoon. Miehet huolehtivat riistanpyynnistä ja sotimisesta. Lisäksi
tärkeimmissä juhlissa miehet esittivät rituaaliset tanssit ja
musiikin. Landtman ei kuitenkaan kerro huomanneensa
kiwai-papualaisten keskuudessa luokkajakoa vaan kaikki ovat
jokseenkin samanvertaisia. Edes päällikköä kylissä ei
vaikuttanut olleen.
Landtman
pohdiskelee kirjassaan sitä, onko kiwai-papualaisilla lainkaan
varsinaista uskontoa. Kansalla on paljon uskomuksia, mutta käsitys
jumalista puuttuu, samoin puuttuvat papit ja yhteinen uhraaminen.
Landtman päätyy ajatukseen uskonnosta, joka on vasta muovautumassa.
Toisaalta kiwai-papualaisilla miehet hoitavat salaisella sopimuksella
rituaalimenot yhteisissä juhlissa. Juhlien kuvauksella on
sivumääräisesti iso osuus kirjassa.
Kansa
uskoo vainajien henkiin sekä joihinkin taruolentoihin. Ihmisillä
uskotaan olevan sielu. Tiettyjä eläin- ja kasvilajeja kunnioitetaan
jopa siinä määrin, että kenties ajatellaan tietyn ihmisryhmän
(”totem-heimon”) sielun olevan jossain määrin yhtä kyseisen
eläin- tai kasvilajin kanssa. Ilmeisesti useimpia uusia hankkeita
aloitettaessa tehdään tarkoin määrätyt rituaalit, jotka usein
vaikuttavat tähtäävän hedelmällisyyden edistämiseen –
hankkeelle siis ”pyydetään siunausta”.
Lyhyenä
mutta mielenkiintoisena jaksona kirjassa kerrotaan kiwai-papualaisten
lauluista, saduista ja taruista. Runoudessa ovat paikoin käytössä
alku- ja loppusoinnut. Myös vertauskuvallinen kerronta on
saarelaisten mieleen. Taruista ja saduista Landtman löytää
lukuisia yhtäläisyyksiä eurooppalaiseen perinteeseen. Hän
pohdiskelee yhtäläisyyksien merkitystä ja löytää niille
useampia vaihtoehtoisia selityksiä. Eräs niistä on ”kansanomaisten
aateryhmien” luontainen samankaltaisuus eri kansojen ajattelussa.
Kirjan
lukeminen sujui minulta hitaasti. Lainasin kirjan kuukausi sitten.
Välillä oli parin viikon jakso, etten lukenut yhtään mitään.
Sitten saatoin lukea muutaman sivun päivässä. Lukeminen ei vain
maistunut, kirjassa ei ole mitään vikaa. Kirjassa on 276 sivua ja
sen kanssa kului minulta kokonainen kuukausi. Kuvan olen piirtänyt
kirjaan sisältyvän valokuvan (kuva 14.) perusteella (kuvateksti:
Pitkä-talo Ipisia-kylässä Kiwai-saarella). Tähdet on
lisätty kuvaan piirtäjän omana näkemyksenä kertomaan valkoisen
miehen vierailusta Etelänristin alla.
Onpa kiinnostavaa lukea sellaista, mikä ei päivittäin osu eteen. Muistui samalla mieleen, että eräs takavuosien työtoverini, koulutukseltaan biologian opettaja, innostui lähetystyöstä niin, että hankkiutui Papua-Uuteen-Guineaan. Hän sai ensin monivuotisen kielitieteellisen koulutuksen Englannissa. Tarkoituksena oli oppia kirjoittamaan kieliä, joilla ei ollut kirjoitusmerkistöä. Raamattuahan sitten oli tarkoitus tuottaa paperille kyseisillä kielillä. Sain tältä työtoverilta kirjeitä hänen seitsenvuotiselta komennukseltaan. Hän itse sai pysyväksi kumppanikseen malarian ja ehkä myös ystäviä heimoista. Paikalliset nimesivät tämän vaalean pohjoismaalaisen Isoksi Naiseksi. Lieneekö lukenut esittelemäsi kirjan ennen tai jälkeen matkansa?
VastaaPoistaPiirroskuvasi johdattelee hienosti kirjan aiheeseen.
Landtman mainitsee kirjassaan englantilaisen lähetyssaarnaajan, joka vieraili kylässä. Vaikutti siltä, että saarnamies saattoi käydä tapaamassa tutkijaa jo ihan juttuseuran vuoksi.
PoistaVoin kuvitella, että Papua-Uuteen-Guineaan matkaavalle maistuu tämä kirja! Varsinkin suomalaiselle. On kiehtovaa ajatella, että suomalaismies on päässyt vierailemaan niin erikoisella seudulla jo sata vuotta sitten. Naiselle kokemus on saattanut myös olla aikamoinen. Kiniinin syönnistä malariaa vastaan Landtmankin taitaa mainita. Ja hyttysistä ylipäätään.
Kiinnostavan kuuloinen, Uudesta Guineasta on vain jotain hämäriä käsityksiä (kuten tuo että paljon heimoja joista monet aika eristäytyneitä).
VastaaPoistaTuosta elämän sukupuolittumisesta muistelen kyllä lukeneeni että ainakin joissain tapauksissa silloinkin kun heimojen välillä on sotatila niin vaimoja kuitenkin haetaan toisista heimoista. Ilmeisesti tämä jotenkin toimii ja ihmiset sopeutuvat mutta tuo omanlaisensa jännityksen sukupuolten välille ja kannustaa eriyttämään arkielämän osa-alueet sukupuolten mukaan...
Ilmeisesti tämä luonnonoloista johtuva eristäytyneisyys on jatkunut näihin päiviin. Ainakin mikäli wikipediaan on uskominen.
PoistaSodista naapurikyliä vastaan kertova kuvaus sisältää niin raakaa meininkiä, etten halunnut siitä enemmälti mainita. Jospa riittää kun vastaan, että kirjan mukaan "muinaisina aikoina" ainoastaan vaimoiksi kelpuutettuja naisia saatettiin jättää henkiin voitetun kylän asukkaista. Vaimoja kyllä enimmäkseen naitiin omasta kylästä, mutta eri totem-ryhmästä. Myös naimakauppaan sisältyi aina tappelu. Tyttöä ei saanut luovuttaa ilman tappelua, joka ei suinkaan tarkoittanut mitään vertauskuvallista kädenvääntöä.
Mielenkiintoisen kuuloinen kirja! Tästä tuli mieleen Sabine Kueglerin Viidakkolapsi, joka tosin sijoittuu Länsi-Papuan fayu-heimon pariin, mutta joka myös kertoo eristäytyneestä heimosta. Tämä olisi varmasti mukava lukea hiljalleen kiirehtimättä :)
VastaaPoistaNo, se minun hidas lukemiseni taisi kyllä johtua siitä, että lukeminen ylipäätään ei kiinnostanut pätkääkään. Yritän piristyä tässä suhteessa. Kirja on tiedemiehen kirjoittama kuvaus ja kuten sanoin sen mukaisesti jäsennelty, mutta silti kirjoitettu kansantajuisella, kauniilla kielellä. Uuden-Guinen saarella on vaikeat kulkuyhteydet vähän joka puolella. Wikipedian mukaan siellä on tästä syystä paljon lentokenttiä pienkoneille.
PoistaAloin juuri kirjoittaa postausta tästä kirjasta, kun äkkäsin, että olet kirjoittanut samaisesta teoksesta. Varsin ansiokas ja viisas kirja. Verrattuna moneen muuhun "alkuasukaskuvaukseen" on Landtman kiihkoton ja asiallinen, eikä tuomitse papualaisia ja heidän tapojaan alkeellisiksi tai raaoiksi, vaikka ne meistä siltä tuntuvatkin. Teos antoi paljon ajattelunaihetta ja esittelysi pureutui olennaisimpaan teoksessa.
VastaaPoistaSaahan sitä vaikka kuinka moni kirjoittaa oman näkemyksensä. Landtmanin aikaan taisi Englannin tietyissä yliopistopiireissä olla aika paljon kiinnostusta tämänkaltaiseen tutkimukseen. Eri tutkimusryhmät varmaan kilpailivat keskenään ja sitä kautta syntyi korkeatasoista tutkimustietoa.
PoistaLandtmanin kirjassa on niin paljon mielenkiintoista tietoa, että olisi vieläkin todella vaikea lyödä tiskiin sitä kaikkein olennaisinta. Minusta kielen tutkiminen oli kiinnostavaa, samoin kuvaukset dugongien pyynnistä. Myös ajatus taivaankannesta ja valkoisista asumassa niin lähellä taivaankannen reunaa, että pystyvät irrottamaan siitä palasia, tuntui kiehtovalta. Tosiaan paljon ajattelemisen aihetta siihen kirjaan mahtuu.
Landtman oli Westermarckin oppilas. On aika vaikuttavaa, että tuolloin suomalaiset olivat sosiologian huippututkijoita maailmassa.
PoistaKirjan sielukuvaukset olivat vaikuttavia, vaikkapa se, kuinka joillekin ilmestyi oma sielu ennen kuolemaa.