Uusiseelantilainen Patricia Grace (s. 1937) kirjoitti englannin
kielellä romaanin nimeltä Potiki. Se ilmestyi vuonna 1986.
Suomennoksen laati Leena Tamminen ja se ilmestyi vuonna 1990.
Esipuheen suomalaisille lukijoille kirjoitti Martti Grönfors.
Potiki kertoo Uuden-Seelannin alkuperäisasukkaista,
maoreista. Esipuheessa Martti Grönfors nostaa esiin sen miten
eurooppalaiset maahanmuuttajat 1800-luvun alkupuolelta lähtien
alkoivat asuttaa Uutta-Seelantia valloittaen sen lähes
täydellisesti. Vaikka Gracen romaani ajallisesti sijoittuukin ehkä
1960-luvulta 1980-luvulle, käydään siinä oikeastaan läpi maorien
historia eurooppalaisten puristuksessa. Tietyssä mielessä romaani
kertoo kaunokirjallisin keinoin sen, mikä esipuheessa on kerrottu.
Esipuhe saattaisi näin ollen toimia paremmin jälkisanoina?
Maorit esitellään romaanissa ystävällisinä ja kohteliaina
ihmisinä, jotka suhtautuvat liian luottavaisesti niihin lupauksiin,
joita heille annetaan. He ovat antaneet eurooppalaisten työntää
itsensä marginaaliin. Romaanissa tavallaan kysytäänkin, onko
maoreilla enää kykyä nousta pitämään puoliaan vai onko heidän
kulttuurinsa tuomittu katoamaan tai näivettymään pelkäksi
turistinähtävyydeksi.
Kyseessä on näkökulmaromaani, tapahtumia kuvataan eri
henkilöitten näkökulmasta. Minä-muodossa puhuvat Tamihanan
perheen äiti, Roimata, ja hänen kyttyräselkäinen poikansa nimeltä
Tokowaru-i-te-Marama. Roimata ei itse synnytä Tokoa, mutta toimii
hänen äitinään. Toinen Roimatan lapsista, voimakastahtoinen tytär
Tangimoana, esittää myös tärkeää osaa kirjan tapahtumissa. Toko
ja Tangi muodostuvat kirjassa vertauskuviksi maorien
mahdollisuuksista.
Romaanin pääasiallinen kädenvääntö käydään
maanomistuksesta. Maorien hallussa on kiinnostava rantatontti, joka
tarvittaisiin kipeästi turistiteollisuuden käyttöön. Oma
osuutensa tarinassa on sillä maalla, jonka valtio on toisen
maailmansodan myllerryksessä pakkolunastanut naapurikylän väeltä
muka lentokentäksi sekä asiasta käydyllä oikeuskiistalla.
Kirjassa puhutaan myös paljon maanviljelyksestä sekä
hautausmaasta, joka sijaitsee kyläläisten yhteisen kokoushuoneen,
wharenuin vieressä.
Täysin maallisissa tunnelmissa kirjassa ei taivalleta, sillä
loppupuolella Grace nostaa esiin käsitteet taivasisä ja maaäiti.
Roimatan mies, maataviljelevä Hemi, on yhteisön juuret multaan kun
Roimata itse luo katseensa taivaaseen. Isä siinä katselee äitiä
ja äiti isää. Tamihanan yhdeksänkymppinen isoäiti muodostaa
köynnöksen muistoihin ja perinteeseen.
Kirjassa on 201 sivua. Sen lukemiseen meni minulta nelisen päivää.
Tarkastelemasi kirja toistaa tuttua tarinaa kaikkialta, jonne eurooppalaiset ovat työntyneet: alueen alkuperäiset asukkaat häädetään petkutuksin mailtaan, ellei peräti tapeta niin kuin moniaalla Australiassa ja Amerikoissa tehtiin. Vähäisiä rippeitä aboriginaaleista, intiaaneista, inkojen ja muiden jälkeläisistä on silti yhä olemassa niin kuin myös maoreista. Ja onhan Pohjoismaissakin omat häpeämisensä siinä, mitä saamelaisille on tehty. Tai Venäjällä yhä monien ikimuistoisten alkuperäiskansojen kohtelussa...
VastaaPoistaKyllä vain! Suomessahan saamelaisten asema on tietenkin aivan loistava! Tiedotusvälineissä ei asiasta edes viitsitä paljon puhella.
PoistaÄsken oli aamuteeveessä esillä tuore Yhdysvaltoihin sijoittuva elokuva, jossa kaasuyhtiö on hamuamassa maita pieneltä paikkakunnalta. Se on samaa kuviota kuin mitä maorikylälle oli Potikissa tarjolla. Eivätkä kaikki maanomistajat tietenkään vastusta luonnonvarojen hyödyntämistä maillaan. Suomikin on jo kohta elänyt metsänsä sileiksi.