Jack London tunnetaan Alaskan
kullankaivajista kertovista tarinoistaan. Luin hänen
kertomusvalikoimansa Kertomuksen loppu. Suomennos ilmestyi
vuonna 1936. Kirjasta ei löydy tietoa alkuteoksesta sen enempää
kuin suomentajastakaan. Alaotsikoksi on annettu Tarinoita
Pohjolasta.
Kirja sisältää kahdeksan tarinaa,
joissa yhtä lukuunottamatta seikkaillaan Alaskassa – siinä
yhdessä tarinassa taas Ecuadorissa. Seikkailujen tavoitteena on
kulta, suomeksihan se tarkoittaa myös rakastettua, mikä sopii
useimmiten yhtä lailla. Tarinoita sävyttää vaarallisten
olosuhteitten luoma jännite, pakkasta on enemmän kuin mittarit
kestävät ja keripukki pääsee tekemään pahojaan niukan ja
yksipuolisen ravinnon heikentämille miehille. Tapahtumat ovat
dramaattisia, usein liikutaan kuoleman rajamailla eivätkä kaikki
selviä hengissä. Äärimmäiset olosuhteet ja kuoleman läheisyys
synnyttävät paikoitellen kiintoisaa pohdiskelua, jossa arvot
joutuvat puntariin ja tulokset tuntuvat yllättäviltä.
Raskasta
on elää! Kärsien ilmestyy lapsi maailmaan ja kärsien päästää
vanhus viimeisen huokauksensa ja kaikki hänen päivänsä ovat
täynnä levottomuutta ja huolta. Kuitenkin menee hän kuoleman
avattuun syliin kompastellen, kaatuillen, taaksepäin katsellen,
valmiina taistelemaan viimeiseen hengenvetoon. Mutta kuolema on hyvä.
Ainoastaan elämä ja kaikki elävä on pahaa. Kuitenkin me
rakastamme elämää ja vihaamme kuolemaa. Sen on hyvin kummallista!
(Kertomuksesta
Naisen voima)
Ensimmäisessä kertomuksessa mies
päättää lähteä kullanetsintään vanhoilla päivillään. Hän
oli etsinyt kultaa Kaliforniasta jo vuonna 1849. Nyt hän lähtee
suuren kultaryntäyksen innoittamana Alaskaan vanhaa
kullankaivajalauluaan laulellen, mutta huonosti valmistautuneena
päätyy talvella kylmään metsään tekemään kuolemaa.
John
Tarwaterin yksilöllisen itsetietoisuuden kipinä painui yhä
syvemmälle ja syvemmälle hänen sisimpään olemukseensa, joka on
ollut olemassa jo ennen kuin ihmisestä tuli ihminen, kun hän
ensimmäisenä kaikista eläimistä tunsi itsensä ja laski
perustuksen moraalille, uneksuessaan kauheita unia hirviöistä,
jotka eivät olleet muuta kuin hänen siveysoppinsa hillitsemiä
himoja.
(Kertomuksesta
Vanha kullankaivaja)
Pohdiskelut elämästä ja kuolemasta
pulpahtavat esiin vain silloin tällöin, pääasiassa kyseessä on
joukko kertomuksia ihmisistä äärirajoilla, säilyttääkseen
mahdollisuuden rikastua, on pysyteltävä hengissä. Päähenkilön
selvitessä kiperästä tilanteesta, saattaa se merkitä monen muun
loppua. Peli on kovaa ja ratsuväki raakaa, tarinat paikoin kuin
timpurinkynällä piirreltyjä, selkeydellään satuttavia. Dawsonin,
Yukonin ja Klondyken tapaiset paikannimet sekä pienet yksityiskohdat
tuovat kerrontaan todentuntua.
Olipa kyse Londonin tai muiden menneiden suuruuksien kirjoista, niitä lukemalla pääsee mukaan tapahtumiin, joista kajastavat kovat kokemukset. Näin kai lukijan mielikin avartuu.
VastaaPoistaEhkäpä avartuukin. Toisaalta mieleen hiipii myös pelko siitä, että ehkä globalisoitumisen myötä kuvatunkaltainen kova elämä odottaa meitä rikkaan maan asukkejakin? Millainen on lastemme tulevaisuus?
PoistaSiinäpä onkin miettimistä, kun vielä jatkaa ajatusta lapsenlapsenlapasiin. Meillä niitä voisi klaaniin pikku hiljaa ilmaantua, sillä kolme tyttärentytärtä on iältään 21 - 29-vuotiaita ja kaikilla vaikituinen kumppani. Mutta onko heistä kellään halua hankkia jälkikasvua heikkeneviin oloihin maapallolla? Ei näet tunnu olevan.
VastaaPoistaVäestöräjähdys on jo tapahtunut, mutta meillä Suomessa vain mietitään kuntaliitoksia ja eri ammattien katoamista. Mutta ihmisellä lienee kyky sulkea häiritsevät yksityiskohdat mielestä ja keskittyä omiin juttuihinsa. Juuri äsken kun istuuduin tämän tietokoneen ääreen, meni tietokonetuoli allani mäsäksi. Jalusta murtui kahtia painoni alla. Minä vain hain keittiöstä uuden tuolin alleni ja naputtelen tässä viestiä ihan muina miehinä.
PoistaMinun lapseni ovat vasta kahdenkympin molemmin puolin. Kumpikaan ei ole ilmaissut halukkuutta perheen perustamiseen, vaikka tytär onkin jo muuttanut yhteen poikaystävänsä kanssa. Kotiseutusanomien kastettujen osaston perusteella näillä main syntyy enemmän väkeä kuin siunataan haudan lepoon.
Näyttää lipsahtaneen vitsiksi "lapsenlapsenlapaseni". Halvalla saa hyvät naurut!
VastaaPoistaAina toisinaan homma karkaa lapasesta. Epähuomiossa voi silti olla lähtökohta johonkin hauskaan ja hyödylliseen. Nyt minulla on uusi työtuoli, josta sain melkein kaikki ruuvit kiinni. Lapasien käytöstä olen siirtynyt joko hansikkaisiin tai sitten tällaisilla kovilla pakkasilla, paksuihin karvarukkasiin, jotka minulla on ollut 1970- tai 80-luvulta lähtien.
Poista