tiistai 21. tammikuuta 2014

Sama meri, eri maa – aasialaista, afrikkalaista ja amerikkalaista kirjallisuutta

Sara Eevan toimittama, vuonna 2010 ilmestynyt antologia Sama meri, eri maa sisältää eri kirjoittajilta yhteensä viisi romaanikatkelmaa ja kaksitoista novellia, sikermän runoja, yhden eläinsadun sekä lopuksi afrikkalaisia sananlaskuja. Suomentajia on useampia, peräti neljä novellia on peräisin Lauri Otonkosken toimittamasta afrikkalaisten novellien antologiasta Ilon ja kivun kääntöpiiri. Kirjan lopusta löytyy kunkin kirjoittajan lyhyt esittely.

Novelleista monet käsittelevät asumista poissa kotoa, usein vieraassa maassa ja maanosassa, kaipuuta, sopeutumista, kotiinpaluuta. Katkelma japanilaisen Haruki Murakamin romaanista Sputnik-rakastettuni jaksoi kiinnostaa jonkin verran, joskin vaikutti nuorisolle suunnatulta taide- ja ihmissuhdeseikkailulta. Intialaissyntyisen Jhumpa Lahirin novelli Tämä siunattu koti sen sijaan veti tasokkuudellaan ketjukolaajan aika nöyräksi. Tosin hieman kekseliäämmästä lopusta olisin innostunut vielä enemmän. Iloisen yllätyksen tarjosivat antologian kaksi kuubalaista novellia. Nautin varsinkin Eduardo del Llanon kertomuksesta, jossa kolme syrjäytynyttä miestä alkaa suojella luontoa. Heistä sukeutuu kerrassaan ympäristöaktivisteja, joille ennustellaan tulevaisuutta telkien takana, niin että novellin nimeksi on kaukaaviisaasti annettu Greenpeace.

Annan antologian toimittajalle täyden tunnustuksen, kun hän on onnistunut valitsemaan kirjan alkuun ja loppuun kaikkein enimmin minua miellyttäneet kertomukset. Lopussa olevat afrikkalaiset sananlaskut herättävät kiinnostuksen Raimo Harjulan toimittamia sananlaskukokoelmia kohtaan. Niitten edelle sijoitettu namibialaisen Milly Jaftan lyhyt, mutta koskettava Kotiinpaluu on kokoelman helmiä. Se kertoo kehittyvän maan siirtotyöläisen paluusta perheensä luo pitkän ja vaativan palvelussuhteen päätyttyä. Ehkä eniten tykkäsin ensimmäiseksi sijoitetusta, ghanalaisen Ama Ata Aidoon selkeästä ja helppotajuisesta novellista Tyttö joka pystyy. Novelli tarjoaa näkymän afrikkalaisen naisen elämään nyt ja lähimenneisyydessä.

Näistä kehuskeluista huolimatta haluan liittää tähän lopuksi katkelman, joka sai tunteeni kuohahtamaan kaikkein vahvimmin. Katkelma on haitilaissyntyisen Edwidge Danticatin romaanista Näen, muistan, hengitän. Yhdysvalloissa asuvat siirtolaiset tungeksivat Haiti Express -nimisessä postituskonttorissa lähettämässä viestejä kotiväelle:

Nainen hymyili ottaessaan äidin rahat ja paketin. Minusta tuntui koko ajan että olisin halunnut lähettää tante Atielle enemmän. Jos minulla olisi ollut kyky kutistaa itseni ja pujahtaa kuoreen, olisin tehnyt niin.

Katselin kuinka nainen leimasi pakettimme ja pudotti sen ison pinon päälle. Ympärillämme oli kymmeniä muita ihmisiä, jotka yrittivät puristaa kaiken rakkautensa pikku pakettiin kotiin lähetettäväksi.


(Edwidge Danticat: Näen, muistan, hengitän suom. Leena Tamminen)

Kirjassa on 144 sivua ja lueskelin sitä viitisen päivää.

4 kommenttia:

  1. Novellimosaiikki näkyy tarjonneen elämänkokemuksia, joista ei muuten kuin lukemalla tietäisi. Etsijä löytää ja kuulee kirjojen merestä niin hiljaisia kuiskailuja, että useimmilta ne jäävät huomaamatta. Varteenotettava avaus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, joka sai minut huomaamaan, etten ollut maininnut kirjan ilmestymisvuotta. Lisäsin sen nyt aamulla.

      Selvä se, että jokainen lukee kirjoja oman taustansa ja temperamenttinsa lävitse. Ja etsii useimmiten tekstistä omaan elämään liittyviä asioita, jolloin joku muu löytää samasta tekstistä ihan eri juttuja. Siinä mielessä kai nämä kirjablogit on ihan kivoja olemassa, että lukukokemuksissa parhaimmillaan korostuvat eri blogeeraajilla eri asiat.

      Poista
  2. Kokoelma on siis melko tuore, vaikka siihen valitut novellit lienevät hyvin eri ikäisiä.

    Jännästi myös kauan sitten kirjoitetut tekstit löytävät lukijoita. Itsekin lueskelen hissukseen Joel Lehtosen romaania Kuolleet omenapuut. Katsotaan, mitä saan siitä irti, kun lukijana olen just omaa sorttiani. Perästä kuuluu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo tekstien ikä tietysti jossain vaiheessa alkaa näkyä ja kuulua, mutta kun noissa lukemissani on kyse minulle aika vieraista maailmoista, niin en minä osaa sanoa tarkalleen milloin ne on kirjoitettu.

      Joel Lehtoselta olen lukenut vain pari runoa. Tietysti Putkinotkoa on saanut katsella elokuvana. Lehtosen aikalaiskirjailijoista on joskus vähän kiinnostanut Johannes Linnankoski, mutta eipä ole vielä tullut Jossuun tartuttua. Tosin hänenkin tuotantoaan on saanut katsella elokuvina ja Pakolaiset näin näytelmänä joskus 1970-luvulla.

      Kuolleet omenapuut taitaa olla Lehtosen oman elämän asetelmiin perustuva. Katsotaanpa mitä siitä tuumaat, kun olet lukenut.

      Poista