Jack London: Kulkurielämää

Amerikkalainen Jack London (1876 – 1916) vietti kertomansa mukaan kiertelevää elämää nuoruudessaan. Luin hänen kirjoittamansa kirjan Kulkurielämää. Alkuperäisteoksen nimi lienee The Road   ja se on vuodelta 1907. Lukemani teos ilmestyi suomeksi vuonna 1919, suomentajan nimeä ei ole mainittu. Lainasin kirjan Kuopion kaupunginkirjaston pääkirjastosta, jota myös Pohjois-Savon maakuntakirjastoksi on mainittu. Alun perin kirja on ollut pienemmän lainaston hallussa, kuten alla olevasta kuvasta ilmeneikse:

Kirjan alaotsikko, Nuoruudenmuistelmia, antaa ymmärtää, että kyseessä on omaelämäkerrallinen teos. Uskon sitten näin. Joskin toisin paikoin London omienkin sanojensa mukaan jättää osan tapahtumista kertomatta. Toisin paikoin taas tekisi mieli uskoa hänen liioittelevan melko tavalla. Mutta kun en voi toisinkaan todistaa, luen kirjan Londonin näkemyksenä tapahtuneesta.

Tapahtumat kirjassa sijoittuvat 1890-luvulle. London kertoo asustelleensa 16-vuotiaana Oaklandissa (San Franciscon naapurissa) ja harjoittaneensa siellä jonkinlaista pahantapaisuutta, josta kieli hänen saamansa lempinimi Osterirosvojen Prinssi. Eräänä päivänä hän tutustui joukkoon kulkureita, jotka kertoivat Londonia kiehtovia tarinoita elämästään. Parin päivän perehdyttämisjakson aikana aloitteleva kulkuri oppi miten kerjätään ja nousi sitten saamiensa ohjeitten mukaisesti pummilla tavarajunaan matkustaen sillä yli Sierra Nevadan vuoriston. Kirjan road onkin nimenomaan railroad.

Londonin kuvaukset kulkureitten elämästä vaikuttavat todentuntuisilta siinä mielessä, etteivät ne ainakaan minun mieltäni alkaneet kiehtoa. Kulkurit kuvataan vähintään pikkurikollisina ja London kertoo myös rankoista pahoinpitelyistä. Rautatievirkailijat poistivat väkivaltaisin keinoin salamatkustajat heittämällä heidät ulos liikkuvasta junasta. Yhteenotot poliisin kanssa ovat kuulemma jättäneet Londoniin jatkuvan kammon poliisimiehiä kohtaan. Puhumattakaan vankilasta.

Erie Countyn vankilaa, jossa London kärsi 30 päivän tuomion irtolaisuudesta, hän kuvaa eläväksi helvetiksi. Itseään London ei kokonaan armahda vaan kertoo selvinneensä vankilasta helpommalla kuin muut päästyään erään konkarin siivellä hallimieheksi, määräävään asemaan vankien keskuudessa:

Tässä oli meitä kolmetoista petoa puolen tuhannen muun pedon keskellä. Se oli elävä helvetti, se vankila, ja meidän kolmentoista oli hallittava. Mahdotonta oli, petojen luonteisiin katsoen, hallita lempeydellä. Me hallitsimme hirmukeinoin.

– –

Kolmetoista viittäsataa vastaan, – ja hirmu oli aseemme. Me emme voineet sallia pienintäkään poikkeusta säännöistä, vähintäkään ylimielisyyttä. Jos sallimme, olimme hukassa.

Sääntömme oli iskeä miestä niin pian kuin tämä suunsa avasi – iskeä raskaasti, iskeä aseella millä vain, mikä käteen sattui, iskeä mies maahan.

Kirjan kieli on tietenkin vanhahtavaa, mutta mielestäni kääntäjä on ollut asiansa osaava ja hän on saanut vaativan slangisanaston kääntymään aidontuntuiseksi kieleksi. Tosin kulkureita kuvataan suomeksi nimellä hoopo, joka lienee käännös amerikkalaisesta hobo-sanasta. Kun vankilakuvauksessa ilmeisesti hallimiestä tarkoittavaksi slangisanaksi on eräässä kohdin valittu hessu, syntyy paikoitellen pientä tahatonta koomisuutta.

Kirjassa on 105 sivua ja lukaisin sen läpi parissa päivässä.