Tyyne Saastamoinen: Perhosen siivissä keltainen tuuli

Tyyne Saastamoinen (1924 – 1998) oli suomalainen runoilija, joka asui Ranskassa. Vuonna 1975 julkaistiin hänen runokokoelmansa Perhosen siivissä keltainen tuuli. Se valikoitui matkalukemisekseni osittain sattuman kautta. Ostin kirjasen melko huokealla kierrätyksestä ja koska kyseessä ei ole fysikaalisesti mitattuna painava teos eikä 99 sivuakaan tuntunut liian vaativalta, päätin ottaa tämän runokokoelman mukaan ja matkaan. Vaikka kirjassa ei päädytäkään toivomaani lopputulemaan, arvelen, että sitä lueskellessani nautin enemmän kuin kuljeskelemalla kauppakujien labyrintin päättymättömillä käytävillä.

Tyyne Saastamoisen teos perhosen siivistä ja keltaisesta tuulesta sisältää teknisesti tarkastellen erityyppisiä runoja, mutta runojen tunnelma on niin yhtenäinen, että minulle syntyi samoja fiiliksiä kuin kertomakirjallisuutta lukiessa. Osa runoista onkin proosarunoja, mutta lyriikan keltainen tuuli niitäkin kannattelee. Kokoelman nimen ”keltainen tuuli” voi viitata itämaiseen runoilmaisuun. Vaikkakaan mitään haiku- tai tankatekniikkaa ei ole käytetty, on tunnelma mietiskelevä ja herkkä. Kokoelma sisältää myös aforistisia runoja.

Kokoelman runoja yhdistävä aihe on kuoleman lähestyminen. Runoilija yhdistää kuoleman yöhön, syksyyn ja sairauteen. Kaiken takana vaikuttaa silti piilevän yksinäisyyden aiheuttama koti-ikävä. Runojen kertoja kaipaa ystävää, hän tyytyisi kahvikuppiin, savukkeeseen ja ystävään. Elämä on ollutta vaikka toisin toivoisi ja jo lapsena säikähdyttänyt ajatus siitä, ettei ole muuta maailmaa tämän jälkeen, kulkee painostavana kertojan matkassa. Tunnen spoilaavani kirjan tunnelman, kun paljastan että viimeisessä pitkässä proosarunossa nimeltä Syyskuussa syys päädytään lähinnä antamaan periksi vääjäämättömän lopun edessä. Sanon suoraan odottaneeni merkittävästi toisensuuntaista kannanottoa. Tämä ei kuitenkaan merkitse, etteivätkö runojen esittämät kysymykset elämän päättymisestä ja Jumalan olemassaolosta koskettaisi minua. Itse asiassa koin tietynsorttisen mystisen elämyksen, kun lueskellessani kirjaa puistossa suuren limoviikunan katveessa, reidelleni putosi puusta kuivettunut lehti – kuin syksyn merkki keskellä kesää. Runossa Yksinäisyys runoudessa, jota tuolloin luin, mainitaan seurakunta puun varjossa, siinä on mukana kuolema ja enkelit sekä kivenheiton päässä kantapäistä pelastus. Runo loppuu sanoihin:

Yritä, yritä vielä kerran.

Olisin toivonut runon loppusäkeen asennetta myös kokoelman loppuun.

Kirjassa on 99 sivua ja lueskelin sitä Rethimnon kaupunginpuistossa muutamana päivänä.