Esko Avainkäsi: Harmaakourien unelmat

Puppua, pelkkää puppua on allaoleva kirjoitus. Älkää uskoko siitä mitään, olen keksinyt koko homman omasta päästäni. Jos joku on keksinyt osan siitä aikaisemmin, voin vain ilmaista osanottoni.

Kuvan puolivuoristoinen seutu (Pohjois-Unkari) ei liity mitenkään kirjoitukseni varsinaiseen aiheeseen

Pohjois-Amerikan intiaanikansa Harmaakourat on useimmille tuntematon. Suomalaistutkija Esko Avainkäsi (s. 1954) on kuitenkin perehtynyt tämän ehkä pienimmän Pohjois-Amerikan alkuperäiskansan elämään ja kulttuuriin. Hänen kirjansa Harmaakourien unelmat ilmestynee vuonna 2024 monen tarkastuskierroksen jälkeen, jos silloinkaan.

Avainkäsi kuvannee kirjassaan harmaakourien historiaa, josta on hankala löytää juuri mitään kuvauksia varhaisemmasta kirjallisuudesta. Harmaakourien perinteet ovat aina edellyttäneet heitä pysymään erossa muista ihmisistä, useimmiten myös heistä, jotka kuuluvat heidän omaan kansaansa. Heidän kielensä koostuu suppeasta sanavarastosta, jolle on tyypillistä taipumus muuttua mielivaltaisesti, niin että sanakirjojen laadintaa mielekkäämpää on perehtyä harmaakourien maailmankatsomukseen ja elämäntyyliin noin ylipäätään.

Harmaakourat olivat jäädä Yhdysvaltain viranomaisiltakin kokonaan huomaamatta. Kun intiaanikansoja suljettiin reservaatteihin, joutuivat harmaakourat rohkaisemaan mielensä ja vaatimaan itse itselleen reservaattia. Omasta epähuomiostaan säikähtyneet viranomaiset myönsivät harmaakourille pienen reservaatin vaikeakulkuiselta, puolivuoristoiselta seudulta, joka ei ketään muuta kiinnostanut. Valinta osoittautui harmaakourien kannalta sekä onnekkaaksi että vaiviinnuttavaksi. 1970-luvun hippiliike näet rantautui ihan silkkaa huolimattomuuttaan juuri kuvatunkaltaisille syrjäisille seuduille, joissa heidän elämäntapaintiaanina oleskeluaan ei asetettu kyseenalaiseksi. Hippiliikkeen myötä harmaakourien reservaattiin rantautui pikkuhiljaa muutakin toimeliaisuutta. Seudun luonnonkauneus ja koskemattomuus herättivät matkailijoitten huomiota ja pian alueelle ryhdyttiin perustamaan kansallispuistoa. Puiston perustamisen myötä rakennettiin tie ja syntyi tarvetta monenlaisille palveluille. Harmaakourat joutuivat tapojensa vastaisesti mukaan tuottaisaan turistibisnekseen. Tänä päivänä vain muutamasta perhekunnasta koostuva kansa omistaa hotelleja, ravintoloita, pelihalleja ja tankotanssilavoja. Harmaakourat eivät kuitenkaan itse työskentele liikeyrityksissään vaan työntekijäkunta koostuu laittomista maahanmuuttajista, jotka ovat syrjäisellä seudulla kuin kotonaan.

Harmaakourien syrjäänvetäytyvä käytös on peräisin heidän maailmankatsomuksestaan, joka perustuu onaniaan. Tästä syystä on merkityksetöntä pohtia, onko harmaakourien yhteiskunta patriarkaalinen vai matriarkaalinen, tärkeämpää kunkin harmaakouran kohdalla on, onko hän oikea- vai vasenkätinen. Kansa viettää paljon aikaa omissa oloissaan, kukin omassa huoneessaan ja kartiinit ikkunoissa. Harmaakourat ajattelevat, että Luoja on antanut kaikille ihmisille vain yhden mahdollisuuden ja se siitä. Niinpä heidän käsityksensä mukaan pariskunnan kuuluu tehdä korkeintaan yksi lapsi. Kaikki muut ovat erehdyksiä. Erehtyminen on harmaakourien yhteiskunnassa sallittua mutta verrattain harvinaista.

Avainkäsi asettuu kirjassaan vankasti tukemaan harmaakourien kulttuurista omaleimaisuutta, vaikka hän toteaakin, ettei länsimaisella ihmisellä tätä nykyä ole niinkään paljoa opittavaa harmaakourilta. Toisaalta, kuten Avainkäsi toteaa, elämä ei ole pelkkää korvakynttilöitten polttelua.

Kirjassa saattaisi olla 243 sivua ja voisin lueskella sitä viitisen päivää.