Gabhardt Čüttkiş: Kalkkiviivan tuoksu

Tässä kirjoituksessa käsiteltyä kirjaa, henkilöitä ja maata ei ole olemassa. Kirjoituksen kaikki yhteydet fyysisen elämän saati sitten jalkapallon todellisena pidettyihin ilmiöihin kiistetään.

Jopa suomalaisillekin jalkapallodiggareille melko tuntematon Gabhardt Čüttkiş (s. 1977) on kotimaansa Arpaduurian jalkapalloikoni, monille lajia seuraamattomillekin eräänlainen puolijumala. Luin Čüttkişin omaelämäkerrallisen muistelmateoksen Nalkhaanaŝ, jonka haamukirjoittajana on toiminut Edžardt Ellon. Kirja on melko tuore, se ilmestyy arpaduurin kielellä mahdollisesti ensi vuonna jos silloinkaan. Kirja ilmestynee suomeksi vasta tämän vuosikymmenen lopulla nimellä Kalkkiviivan tuoksu. Suomentajaa ei ole vielä päätetty.

Kuten olettaa sopii Gabhardt Čüttkiş kertoo kirjassaan paljon jalkapallosta. Kirjan nimi, Kalkkiviivan tuoksu, viittaa hänen lapsuuteensa ja sieltä kumpuavaan jalkapalloinnostukseen. Čüttkişin perheen isä toimi paikallisen jalkapallokentän vartijana ja vastasi myös kentän hoidosta ja kunnostuksesta. Koska koko perhe asui kentän katsomorakennuksessa sijainneessa talkkarin asunnossa, sai pikku-Gabhardt jo varhain tuntuman nurmikenttään, sen hoitoon ja kalkkiviivojen vetoon. Čüttkiş kertoo miten jalkapallokentän tuoksut painuivat hänen mieleensä taianomaisena sekoituksena. Kirjan lapsuutta kuvaava osuus on lähinnä kaunokirjallisuutta etenkin uskottavuutensa osalta.

Sen mielenkiintoisemmaksi kirja käy, kun kerrotaan miten nuori Gabhardt Čüttkiş aloitti pelaamisen ja näytti pelimiehen elkeensä kaikkien hämmästeltäväksi. Vähääkään kursailematta Čüttkiş kertoo miten hänet valittiin maansa kaikkien aikojen nuorimpana pelaajana, jo 16-vuotiaana, Arpaduurian A-maajoukkueeseen. Ensimmäisessä maaottelussaan hän teki yhden maalin ja otti varoituksen suunsoitosta. Askelkuviot kansainvälisille areenoille olivat siis heti valmiit, Čüttkiş tunnetaan nykyään molempien suuntien pelaajana: hän sekä astelee kentälle että ajetaan sieltä ulos. Mutta tulosta syntyy. Värikkäästä pelaajaluonteestaan huolimatta Čüttkiş on erittäin tehokas maalintekijä, josta Euroopan pienilevikkiset seurajoukkueet tappelevat keskenään, milloin ei satu olemaan mitään mielekästä tekemistä. Kirja sisältää useita pitemmän päälle aika puuduttavia kuvauksia siitä miten Čüttkiş on lähes yksinään ratkaissut otteluita oman joukkueensa hyväksi – jopa silloinkin kun hänet on jälleen kerran ajettu pois kentältä!

Kaikkein kiinnostavin osio kirjassa käsittelee kansainvälisen jalkapalloilun henkilökemioita ja filologiaa. Jokainen Suomessakin tietää, etteivät pelaajat kuuntele pelin aikana niitä ohjeita, joita valmentaja kentän laidalta heille pää punaisena karjuu. Erotuomarit tosin joskus käyvät huutoja kommentoimassa. Sen sijaan minulle aivan uutta oli kirjan väite siitä, että huolimatta varsin pitkistäkin sanallisista neuvonpidoista, joita usein esiintyy kentällä pelaajien ja tuomarien kesken, eivät pelaajat ja tuomarit yleensä ymmärrä toistensa puhetta, sillä yhteistä kieltä harvemmin löytyy. Sanallisen viestinnän sijasta tärkeällä sijalla ovat katseet, äänenpainot, ilmeet ja kansainväliset tukiviittomat, myös eläinten ääniä matkimalla voidaan viestiä välittää! Tämä saa minut kyllä virittymään aivan uudella tavalla jalkapallo-ottelujen katseluun.

Summaa samentaakseni Gabhardt Čüttkişin muistelmateos on omaääninen puheenvuoro jalkapallokenttien raikulipojalta, joka pelittelee omilla kalkkiviivoillaan hyvässä ja pahassa.

Kirjassa tulee luultavasti olemaan kolmisensataa sivua tai vähemmän ja luullakseni lueskelen sitä ainakin viikon.