Katsuhiko Fāsutofūdoka: Kuningasrapu

Tässä blogiarviossa kuvailtavaa runoilijaa ei ole olemassa. Samannimisiä henkilöitä saattaa olla ja jotkut heistä saattavat olla runoilijoita, mutta tässä puheena oleva Katsuhiko Fāsutofūdoka on minun keksimäni henkilö. Mitään tässä esiteltyä Kuningasrapu-haikurunokokoelmaakaan ei ole olemassa. Ainakaan minä en tunne sellaista, niin että jos sellainen on olemassa, kyseessä ei ole tämä minun itse keksimäni fiktiivinen kokoelma. Niinikään en tunne kuningasrapujen pyyntitapoja enkä tiedä niistä paljon muutakaan.

Kuvan seutu (Pohjois-Unkari) ei liity tekstiin

Sumuntäysiä

puolivuoriston rinteet,

katseeni peilit.

Japanilainen Katsuhiko Fāsutofūdoka (s. 1978) on työskennellyt jo joitakin vuosia laivaköksänä Pohjoisen jäämeren ravunpyyntialuksella Norjassa. Hänen suloisesta koti-ikävästä kertovat haikurunonsa ovat tehneet hänestä suuren nimen juuri Norjassa. Niinpä ei siis ole ihme, että runoilija Kinttu Nausikka on suomentanut hänen haikurunoteoksensa Kongekrabbe (vuodelta 2011) norjan kielestä, vaikka Fāsutofūdoka kirjoittaakin japaniksi.

Fāsutofūdokan haikurunot ammentavat aiheensa pääosin kahdesta isommasta altaasta. Ensiksikin hän on runoilijana keskeislyyrikko, iso osa runoista käsittelee hän omaa tunnemaailmaansa, hänen syviä toiveitaan ja mieluilujaan. Fāsutofūdoka tunnustaa rehdisti potevansa koti-ikävää, mikä synnyttää kauniin surumielistä kaukokaipuuta kotiin. Toisaalta tämän kokoelman etuna on se, että runot käsittelevät myös toista, täysin erilaista aihetta, nimittäin Fāsutofūdokan työmaata: merta, pyyntialusta ja merimiehiä. Nämä runot viehättävät paitsi ajoittaisella huumorillaan, myös jostain kaukaisuudesta kumpuavalla, merimiesromanttisella syvällisyydellään.

Kuten haikurunot alunperin, myös Fāsutofūdokan runot toimivat puheenvuoroina. Tässä keskustelijoita on vain yksi, runoilija itse. Yksistään Jäämeri lisäisi runojen syvämietteisyyttä, nyt tietä syvyyksiin viitoittavat meren pohjalla käyskentelevät jättiläismäiset ravut ja niitä jahtaavat, pinnalla killuvat pyyntialukset. Keskustelua käydään paitsi runoilijan itsensä kesken, myös ympäröivän luonnon ja sitä kansoittavien hahmojen välillä. Tästä pieni esimerkki:

Kapteeni käskee.

Tottelevatko tuulet?

Kuuleeko meri?

* * *

Turskia täynnä

pyyntialuksen ruuma,

miehistön jutut.

* * *

Laupias meri

sallii itseään kyntää

jättiläisravun.

Lukija saa itse päättää tarkoittaako viimeisen runon jättiläisrapu meren pohjalla möyrivää, ekosysteemin ulkopuolelta tullutta kuningasrapua vai pinnalla poukkoilevaa pyyntialusta. Loppuun vielä runo, joka sopinee vastaukseksi blogiarvioni alussa olleeseen runoon.

Aurinko kantaa

pienen, kostean vuoren

sumusta sumuun.

Kirjassa ei ole turhan monta sivua, joten lukaisin sen parissa tunnissa.