Uusi Valamo

Tämä kirjoitus loppuu sanoihin: ”Illalla join puoli pulloa viskiä.” Siitä lukija voi arvata, että kyse on mätäkuun jutusta, vaikkakin se mitä tässä kerron edustaa totuutta sellaisena kuin katson sopivaksi julkisesti tunnustaa.

Kaikki alkoi siitä, kun eräänä päivänä lehden lukaistuani (Olemme saaneet anopilta lahjaksi Savon Sanomat postilaatikkoon toimitettuna kuuden viikon ajaksi. Lahja sisältyy anopin vuosia voimassaolleeseen kestotilaukseen ja on siten katsantotavasta riippuen hänelle täysin ilmainen. Meille lahja on merkittävä, sillä Savon Sanomat on erittäin hyvää syttypaperia.) ehdotin vaimolleni: ”Eiköhän käydä Valamon luostarissa!” Olin tainnut lukaista sivumennen jutun Tito Collianderin Ristisaatosta. Vaimoni, joka on jaksanut rinnallani jo yli neljännesvuosisadan, mukautui nytkin tahtooni noin vain. Kun jälkeenpäin ajattelen asiaa, saattaa hyvinkin olla, että mikäli hän olisi asettunut nyreälle kannalle ehdotukseni suhteen, Valamon retkestämme olisi saattanut tulla pakotetun oloinen, tuskastuttava odysseijja. Tosin en muista sellaista useinkaan tapahtuneen. Vaimoni on yleensä aidosti rinnallani. Hän on uskollinen ystäväni.

Päätimme lähteä matkaan keskiviikkona, sillä silloin sain työttömyyskorvaukseni. Oli meillä muutoinkin rahaa, mutta varma on aina varmaa. Varmaan. Laittauduimme matkaan kotoamme Siilinjärveltä kello yhdeksältä. Emme ihan kerenneet aamuruuhkiin, joten saimme ajella rauhassa. Ensimmäinen pysähdys tehtiin jo Kuopion Pitkässälahdessa sijaitsevalla S-ketjun monipuolisella tankkausasemalla. Ostimme sieltä Boney M. -yhtyeen ja Juice Leskisen cd-levyt matkamusaksi yhteensä 18 eurolla. Ajoimme kohti Leppävirtaa vanhaa viitostietä pitkin Juicen laulaessa kappaleessa 3.30 ”Tänään liikenteessä kuolee jonkun teräsvartalo. Vieläkö meillä on kaljaa?” Mietin ajellessani miten moni suomalainen mahtaakaan osata ulkoa tuon säeparin. Musiikki oli minulle tuttua kuin viitostie Kuopion ja Varkauden välillä. Se sai mielen nöyräksi ja kunnioittavaksi.

Leppävirralla kävimme hautausmaalla kastelemassa kukkia, jotka olimme istuttaneet äitini ukin ja isomummon haudalle kesäkuun lopulla. Iloksemme huomasimme, että joku muukin oli käväissyt haudalla samoissa puuhissa luultavasti edellisenä päivänä. Tästä hyvästä kastelimme myös lähellä olevan tutun haudan begoniat, jotka olivat jääneet vähemmälle kastelulle. Itikat joivat vertamme ahnaasti. Pysähdyimme lyhyesti myös Leppävirran kirkolla, joka ei ollut ihan vielä auki, joten katselimme sitä ulkoapäin.

Leppävirran sillan ylitettyämme päähäni pälkähti käväistä yhdellä mäellä, jossa on kaunis kylänraitti ja upeat näkymät Leppävirran suuntaan. Ajoin kylän läpi kahta-kolmeakymppiä ja pysähdyimme hetkeksi katselemaan avaraa maisemaa ja haistelemaan lietelannan tuoksua. Sitten suuntasimme Heinävedelle päin ja laitoimme Boney M:n soimaan. Ajoimme tapojemme vastaisesti ikkunat auki, koska helle oli melkoinen. Ohittaessamme nätin järven tajusin unohtaneeni uikkarit kotiin.

Kävimme tutustumassa Heinäveden kirkkoon. Nurmialueita valmisteltiin kirkastusjuhlia varten. Lehmuksissa oli valtavasti kukkia. Kirkko sijaitsee mäellä ja sieltä on näkymät jollekin järvelle. Kirkon huomattavin piirre minun silmiini ovat sen avarat ylätilat, joita näyttiin nimittävän parveksi. Ylätilat ulottuvat kirkon kolmelle laidalle ja ne ovat niin laajat, että syntyy vaikutelma kahdesta päällekkäisestä kirkkosalista. Varsinkin kirkkaalla, aurinkoisella säällä valoa tulvehtii kirkkoon niin paljon, että se tuntuu soveltuvan kirkastusjuhlien kirkoksi erinomaisesti. Nyt kirkkoa markkinoidaan taidekirkkona, ympäriinsä on esillä kudottua ja maalattua taideteosta. Arvioin kirkon olevan 1890-luvun rakennus, ja esittelijä sanoikin sen olevan vuodelta 1892. En viitsinyt kysyä arkkitehdin nimeä. Sytytin kynttilän. Maksoin 2 euroa, kun ei ollut euron kolikkoa. Kirkon tornikoristeessa on kuvattuna Heinäveden vaakunan ruorikuvio siten, että siitä tulee mieleen ruusuikkuna. Kirkon parkkipaikalla nautimme vaimoni valmistamat eväät, jotka koostuivat neljästä leipäviipaleesta kummallekin. Kasviksina nautimme tomaatit. Lisäksi join Virosta tuodusta muovipullosta puoli litraa raanavettä.

Tiukan liikenteellisen tilanteen hämäämänä ajoin ohi Valamon luostariin johtavasta risteyksestä. Vaimo kyllä ennätti sanoa, että siinä tienviitassa luki Uusi Valamo. Mutta vaimokaan ei ehtinyt havaita mitään mainintaa luostarista. Voi olla, ettei sitä ollutkaan. Ehkä nykyään kaikki eivät tiedä miksi luostaria nimitetään Uudeksi Valamoksi? No, ajoimme siinä sitten joitain kilometrejä Viinijärven suuntaan kunnes käännyimme soratielle, joka kyllä ennen ihan hirveän pitkää johti sekin Valamoon. Olimme perillä. Parkkipaikka oli aika täynnä mutta vielä sinne yksi huntsikka mahtui.

Luostariin johtavan tien varressa oli kansallispukuinen nainen kertomassa meille päivän tapahtumista. Hänen esittelynsä johdattamina kävelimme luostarin vanhaan kirkkoon kuuntelemaan Konevitsa-kvartetin pientä kirkkokonserttia. Neljän miehen kokoonpano esitti vennäänkielistä, kirkollista laulumusiikkia, oli siinä joukossa yksi kreikankielinenkin ja lopuksi encorena tuli suomenkielinen ylistys Valamon saariluostarille, sille vanhalle Valamolle Laatokassa. Kaunista laulantoa, jota olisi voinut ostaa kotiinkin vietäväksi 20 euron kannatushintaan. Arvelimme kannattaneemme Konevitsan luostaria jo pitkäaikaistyöttömän perreelle riittävästi kun kymppi maksettiin konsertin sisäänpääsystä. Ilahduttavana yksityiskohtana jäi mieleen, miten eräällä laulajalla oli jalassaan muoviset pistokkaat, jotka toisinaan näkyivät kaavun alta. Itsekin ostin aidot crocsit Leppävirralta juuri sinä päivänä, kun käytiin istuttamassa ne hautakukat, joita reissullamme kävimme kastelemassa. Sain kengät kahdellakympillä, ne ovat taivaansiniset, vaimo sanoo että turkoosit. Nyt minulla oli jalassani joskusmustat kävelykengät, joita käytin myös edellisenä päivänä ruohoa leikatessa. Helteillä kannattaa käyttää jalkineita, joissa on kotonaan.

Kävimme luostarin pääkirkossa. Ostin sieltä kahdella eurolla tuohuksia. Poltan niitä kotona milloin on aihetta aivan erityiseen kiitollisuuteen.

Matkamuistomyymälästä ostimme yhtä sun toista tavaraa kannatushintaan. Kannatimme noin kolmenkympin edestä. Viinipullo pantiin mustaan kassiin, muut ostokset punaiseen.

Luostarin aukiolla oli taulu, jossa kerrottiin mitä ei luostarissa haluttaisi suvaita, mutta ilmeisesti olosuhteitten pakosta näyttiin suvaittavan. Siinä mainittiin sortsit ja valokuvaaminen ja ties mitä. Kun ensimmäisen kerran vierailin Uudessa Valamossa 1970-luvulla, siellä oli samanlainen taulu, jossa lueteltiin samanlaisia asioita. Muistan osoittaneeni sormellani kohtaa, jossa kehotettiin välttämään valokuvaamista, kun isäni otti kuvaa minusta ja veljestäni. Meillä oli silloin Bonita-merkkinen, muistaakseni espanjalaisvalmisteinen laatikkokamera. Siinä oli ihan tyylikäs nahkakotelo. Taidettiin jossain vaiheessa antaa jollekin tyypille se kamera koteloineen päivineen.

Lopuksi nautimme munkkikahvit ja jäätelöt. Minä sain päärynäjäätelöä, vaimo mansikkaa.

Kotimatka tuntui aika pitkältä. Ajoin melko kovaa. Auto ponnahteli käsissäni töyssyisellä tiellä. Boney M. muistutteli meitä useampaan kertaan Belfastista. Tuusniemellä edellä ajava auto ohitti peräkärrillisen traktorin molemminpuolisen ohituskiellon kohdalla. Minulla oli ikkuna auki, joten kuulin miten traktorinkuljettaja esitti protestinsa äänimerkillä. Traktorimies kääntyi edestämme pihatielleen vasemmalle satakunta metriä myöhemmin.

Kotiin tultuamme vaimo valmisti meille broileririisiä. Minä lämmitin saunan. Illalla join puoli pulloa viskiä.