Lukemistani ja lukemisistani

Tämä on täyteblogeeraus. Käsittelen tässä kahta aihetta kuten otsake antaa ymmärtää.

 

Lukemistani

Blogini oikeassa yläreunassa olen pitänyt laskuria, jonka on ollut tarkoitus kertoa miten usein palstallani on vierailtu. Alkuun se sitä taisi meriteeratakin. Nyttemmin, ehkä tämän vuoden alkupuolelta lähtien, palstallani käynneistä on rekisteröitynyt laskuriin enemmän piippauksia kuin todellisia tai edes virtuaalisia kävijöitä on täällä käväissyt. Tilastojen mukaan samalla minuutilla palstallani olisi käväisty vaikkapa Yhdysvalloista useita kymmeniä kertoja.

Tätä nykyä suurin osa kävijöistä näyttäisi olevan Yhdysvalloista. Myös Ranska on ollut kovassa kurssissa, joskus myös Moldova ja Thaimaa. Kirjoitusajankohdan kuukauden saldon mukaan Yhdysvalloista vieraillaan palstallani puolitoista kertaa niin usein kuin Suomesta, Ranskasta puoli kertaa niin usein ja neljäntenä tilastoissa olevasta Moldovasta reilua kymmenesosaa Suomen käyntikertoja vastaavalla määrällä. Kaikkiaan Yhdysvalloista on vierailtu palstallani 9107 kertaa. Niistä korkeintaan sata lienee todellisia kurkkauksia? Eniten haamukävijät ovat suosineet tekstejä Tuntemattomalle jumalalle ja Kuninkaan on kuoltava.

Kommenttiosastolle ilmaantui viestejä, joissa esiteltiin mahdollisuutta kasvattaa rintoja tai päästä eroon sokeritaudista tai muuta vastaavaa. Meni vuosia ennen kuin tajusin että blogini roskapostilokerossa ne viestit voi todella lukea, aikaisemmin vain poistin ne sähköpostistani avaamattomina. Tänä vuonna aloin poistella roskapostiviestejä sitä mukaa kuin niitä ilmaantui. Jossain vaiheessa laitoin sanavarmistuksen blogini viestilaatikkoon. Silti on pari haamuviestiä tullut läpi. 

Lukemisistani

Elokuussa luin viisi kirjaa, joista haluan sanoa vielä sanan tai pari.

Antiikin kirjallisuutta en kovin paljon ollut ennen lukenut. Joitakin antiikin Kreikan draamoja tunsin. Nyt lukemistani Ovidius, Lukianos ja Apuleius olivat vieraita, Ovidius oli ainut, jonka tunsin nimenä ja hänen karkoitushistoriansa perusteella.

Kaikkien näitten herrojen kuva maailmasta on täynnä draamaa. Ihmiset, jotka tarpovat tukevassa tietämättömyydessä, pyrkivät kuitenkin parhaansa mukaan ja usein onnistuvat hankaloittamaan lähimmäistensä elämää omaa osaansa kohentaakseen. Kuva elämästä vaikuttaa kaikkien sodalta kaikkia vastaan. Apuleiuksen romaanin Kultainen aasi kertomuksessa Eros ja Psykhe nuori nainen saa ohjeita jumalalliselta puolisoltaan:

Omat sisaresi, vihollisesi, ovat jo tarttuneet aseisiin, lähteneet matkaan, järjestäneet rintamansa ja antaneet hyökkäysmerkin. He tulevat miekat paljastettuina sinua tuhoamaan.

– –

Älä ota vastaa, älä kuuntele noita kirottuja naisia, joilla ei ole oikeutta sanoa olevansa sisariasi, koska he vihaavat sinua leppymättömästi ja ovat katkaisseet sisaruksia toisiinsa liittävän pyhän uskollisuuden siteen.

Ovidiuksen Muodonmuutoksien runo Filemon ja Baukis lienee kertomuksena lähellä idylliä. Vanhan pariskunnan luona vierailevat jumalat Zeus ja Hermes viehtyvät vanhusten vieraanvaraisuuteen ja palkitsevat heidät. Samalla jumalat kuitenkin hävittävät koko vanhusten naapuruston ja muuttavat seutukunnan suoksi. Varmaan on niin, että idyllissä täytyy jollain tapaa näkyä myös mitalin toinen puoli, mutta kun runoilija panee vanhuksetkin itkemään naapureittensa kohtaloa, tuntuu minusta lukijana, että joku raja on ylitetty. Sinänsä pidän vaatimattoman elämäntavan ihannoimisesta. Arvostan vaatimattomia ihmisiä, kunhan ei mennä älyttömän nuukailun puolelle.

Filemon ja Baukis valmistivat jumalten ruuaksi kaalikeittoa.

Sekä Erasmuksen että Rabelais'n keskiajan loppua henkivissä kirjoissa korostuvat konstailemattomuus ja mutkattomuus jonkinlaisena tavoiteltavana tekijänä. Tämän voi helposti liittää uskonpuhdistukseen, mutta kyse voi silti olla muistakin tuon ajan tapakulttuuriin pesiytyneistä ärsyttävistä krumeluureista, joista haluttiin eroon. Vaan enpähän tiedä onko päästy. Usko sen sijaan on puhdistettu ihmisten arkipäivästä. Ja näin meidän kesken – aikamoisia kiemuroita käyttävät kirjoissaan sekä Erasmus että Rabelais.

Lukianos antaa satiirissaan Kharon jumalien tarkastella ihmisten maailmaa ylhäältä käsin. He toteavat maan päältä löytyvän niitä, jotka näkevät totuuden, mutta sen vuoksi maanpäällinen elämä näyttäytyy heille turhana taisteluna, jonka tuloksia ei voi ottaa mukaansa täältä lähtiessään. Lukianoksen mukaan nämä totuuden torvet kaipaavatkin jo Kharonin lautalle. Tämä kuulostaa peräti pessimistiseltä. Olisiko elämä siis olemassa pelkkiä kieltäymyksiä varten ja lopullisia ilon hetkiä voisimme odottaa vasta maallisen matkamme päätyttyä? Tavallaan Apuleius vaikuttaa päätyvän samantapaiseen ajatukseen asettamalla romaaninsa lopussa minä-kertojan, Lukioksen, useisiin paastoihin ennen jumalien salaisuuksiin vihkimistä. Tällainen ajatus vaikuttaa antavan piut-paut maanpäällisen elämän merkitykselle. Sellaista näkemystä en halua allekirjoittaa. Siitä puuttuu jotakin oleellista ja sen mukana kaikki.

Jorma Jormito totesi kommentissaan, että näihin vanhoihin teksteihin sopisi hidas lukeminen. Ehkä minä lukaisin ne nyt liian reippaaseen tahtiin? Toisaalta mielikuva ketjukolaajasta syvällisen kirjallisen viisauden luuytimien imeskelijänä on korkeintaan huvittava. Aion yrittää jatkossakin uppoutua sinne missä milloinkin hanki näyttää sopivan puuteriselta. Syyskuussa minua kutsuvat sotaisat jotokset, saapahan nähdä minne ne minut johdattavat. Mutta niin kauan kuin on emäntä, on kaalilaatikkoa.