Aleksis Kivi: Olviretki Schleusingenissä

Aleksis Kivi (1834 – 1872) kirjoitti vuonna 1866 näytelmän Olviretki Schleusingenissä. Luin näytelmästä vuonna 1996 julkaistun, tyylikkäästi toimitetun laitoksen. Kirjaa somistavat kuvat taiteili Pekka Vuori. Kirjan lopusta löytyy lyhyt mutta kattava sanasto, jonka avulla lukija voi selvittää Kiven käyttämiä vieraskielisiä lausahduksia, sotilasslangia ynnä muita puolentoista vuosisadan aikana vanhentuneita ilmaisuja.

Olviretki Schleusingenissä on sijoitettu tapahtumaan näytelmän kirjoitusvuonna 1866. Tapahtumapaikka on Schleusingenin kaupunki Saksanmaalla. Näytelmän henkilöt ovat suurimmaksi osaksi sotilaita, baijerilaisia ja preussiläisiä, jotka käyvät toisiaan vastaan sotaa Saksan parhaaksi. Näytelmän tapahtumat kuitenkin keskittyvät oluen anniskelutiskin (näytelmässä toikan) ympärille. Olut on sotilaille muodostunut välttämättömyydeksi, mistä osoituksena Kiven näyttämöohje kuuluu:

Jokaiset, sekä sotamiehet että kapteeni, ovat tavattoman lihavia miehiä kovin punertavilla nenillä.

Kyseessä on siis sotilasfarssi. Toisaalta näytelmässä voi nähdä tietyn samankaltaisuuden juuri toissapäivänä lukemani Ludvig Holbergin näytelmän Jeppe Niilonpoika kanssa. Tuon näytelmän esipuheessa mainitaankin Holbergin komiikan vaikutuksesta mm. Aleksis Kiveen. Samaan hönkäykseen on minun nyt helppo näytellä isänmaallista ja todeta, että Aleksis pysyy mielestäni paremmin aiheessa ja muodostuikin Olviretki Schleusingenissä minulle ihan kelpo lukukokemukseksi. Tietty kohta Kiven näytelmässä herätti minussa klaustrofobisia tuntemuksia, jota tosin näyttämöllä voitaisiin paksuilla pehmusteilla lieventää. (Olen tässä syksyn mittaan huomannut, miten puolitoista vuotta sitten Turusta hankkimani välikausitakki on alkanut tuntua ylläni kumipukumaisen kireältä, niin että kaupoilla käydessä minun on ollut liikuttava reteesti takki auki.)

Kiven näytelmä (tekstissä osotelma) vaikuttaa tahallaan näytelmäksi suunnitellulta tarkkoine näytös- (tekstissä osa) jakoineen ja huojentavine loppuineen. Minään erityisempänä tutkielmana olvin juonnista ja sen tarkoituksesta tätä näytelmää voi tuskin pitää, mutta uskoisin sen ilahduttavan minua näyttämölle saatettuna siinä missä kirjoitettunakin. Teatteriesityksen taltiointi televisiolle olisi miehevä kulttuuriteko. Ehkä Saksa-yhteyden kautta voitaisiin anoa EU-rahoitusta?

Tunnustan tuntevani tiettyä kanttorinrakkautta tätä näytelmää kohtaan, sillä kerran lausuin Siilinjärven kirjastossa Aleksis Kiven -päivän tapahtumassa näytelmään kuuluvan laulun, jossa ylistetään olvia ja sen voimaa. Liitän tähän laulun lopusta katkelman:

     Mitä huolin

     Vaihka iskis

     Taivaan nuoli

     Mailman halki

Ja polttais palleroisen maan,

Kuin mä ja olvi ollaan vaan?

Terve, ruskee ohranneste,

Terve, voima kuohuva!

Omalla tavallaan samantyyppisissä tunnelmissa ovat näytelmässä kaksi juoppohullua sotilasta, Fuchs ja Max, jotka arvelevat loppunsa jo koittaneen ja odottavat mitä tuleman pitää. Jumalan viimeisestä tuomiosta esittää käsityksensä Max:

En kärmettäkään, vaihka olis se mua sadat kerrat pistänyt, en vihamiestäni suurimpaa mä syöksis tähän masuuniin, niin miksi sitten hän tuolla pilvien päällä, jolla tiedän olevan sydämmen paljon paremman kuin minulla, mielisi sinne viskata minua, joka en koskaan ole häntä pistänyt, ehdolla en suinkaan, vaan itseänipä enemmitten pistellyt olen? Sen on hän tekemättä, niin uskon ja vakavana varron mitä annetaan, ja tähän pääni torkahtaen kallistan. (Painuu alas)

Elän Maxin kanssa jokseenkin samassa uskossa.

Kirjassa on 175 sivua ja sen lukemiseen käytin pari päivää.

Koska tämä vuosi on kohta jo selvitelty, tahdon toivottaa kaikille Hyvää Uutta Vuotta!