Amos Tutuola: Palmuviinijuoppo

Nigerialainen Amos Tutuola (1920 – 1997) kirjoitti vuonna 1946 englanniksi romaanin The Palm-Wine Drinkard and his dead Palm-Wine Tapster in the Dead's Town. Romaani julkaistiin vuonna 1952. Vuonna 1963 ilmestyi Reijo Tuomen laatima suomennos nimellä Palmuviinijuoppo ja hänen kuollut palmuviininlaskijansa kuolleiden kylässä.

Koska en tiedä, en ala lähemmin arvailla millaista juomaa palmuviini mahtaa olla. Ilmeisesti jossain määrin juovuttavaa kumminkin. Heti kärkeen on silti todettava, että tässä romaanissa palmuviini tai juopottelu eivät ole tarinan aihe vaan pikemminkin toiminnan liikkeelle paneva tekijä. Kertoja on itse palmuviinijuoppo, hän lienee varakkaan perheen poika, joka keskittyy elämässään palmuviinin juomiseen. Hänen isänsä järjestää pojalleen mahdollisuuden toteuttaa tätä kutsumustaan lahjoittamalla pojalleen ison palmuviljelmän (560.000 puuta) ja taitavan palmuviininlaskijan hoitamaan vaadittavat järjestelyt. Kaikki on aluksi tosi hyvin, kunnes palmuviininlaskija kuolee. Pojalle koittavat kuivat ajat, mutta hän murtautuu tästä tyhjyyden tilastaan ja päättää lähteä etsimään kuollutta palmuviininlaskijaansa, sillä hän on kuullut, etteivät ihmiset kuoltuaan heti menekään suoraan taivaaseen. Käynnistyy satumainen matka, jolla palmuviinijuoppo saa kokea monet ihmeet ja kummat. Tahattomalle lueskelijalle kummat saattavat näyttäytyä vieläkin ihmeellisempinä.

Minun oli pakko kurkistaa olisiko Wikipedia saanut selvitettyä tämän mystisen teoksen taustoja ja aihelmia tarkemmin. Wikipedian artikkelissa arveltiin teoksen pohjautuvan jotenkin jorubojen kansanuskomuksiin. Samoilla linjoilla oltiin kirjan takakannessa. Lienee siis uskottava näin olevan. Kuitenkin näissä tarinoissa näytettiin suunnistavan sentapaisessa kuvitelmien ja uskomusten maastossa, joka toi minun mieleeni milloin Odysseian, milloin paroni von Münchhausenin ja jopa kotoisen Kalevalamme. Etsiessään juomanlaskijaansa palmuviinijuoppo joutuu suorittamaan mahdottomalta tuntuvia tehtäviä, joista hän selviytyy neuvokkuutensa avulla. Kerronta on tarinoivaa, tuntuu kuin lukisi ylöskirjoitettua sadunkertojan puhetta, joka pulpahtelee vaikeasti tulkittavia ja paikoin ristiriitaisia väittämiä. Näytteeksi pieni katkelma, jossa pohditaan jatkaako matkaa vai ei:

Mennä takaisin oli vaikeampaa ja mennä eteenpäin oli vaikeinta, joten lopulta päätimme lähteä jatkamaan matkaa.

Romaanin tyylistä vielä semmoista, että takakansi mainitsee surrealismin. Tätä kautta voi tietysti lähteä haarukoimaan kirjoittajan tarkoituksia hänen ”hämätessään” lukijaa kansanomaiseen puhekielisyyteen viittaavalla kerronnallaan. Mihin tämä haarukointi sitten johtaa, ainakaan minua ei paljon mihinkään, mikä sopinee yhtä hyvin surrealistisen kuin sadunomaisen tekstin tulkintaan. Hämäryys, joka pitkin syksyä on ympäröinyt meitä, ei tämän kirjan myötä minun osaltana hälvennyt. Luultavasti tämä ei siis olekaan viimeinen luettavani juopottelukirjallisuuden saralta.

Kirjassa on 137 sivua. Aloitin lukemisen ennen joulua, jatkoin tapanina ja saattelin sen loppuun tänä aamuna.