Ling Meng-tšu: Kiinalaisia lemmentarinoita

Kiinalainen Ling Meng-tšu eli englanninkielisen wikipedian mukaan vuosina 1580 – 1644. Hän kirjoitti kertomuksia rakkaudesta ja seksistä. Luin tarinoista julkaistun kirjan, jonka oli saksankielisestä teoksesta Chinesischer Liebesgarten suomentanut Kyllikki Härkäpää. Kirjassa esiintyvät runot on kiinan kielestä suomentanut Pertti Nieminen. Suomenkielinen teos lienee ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 1966. Minä luin vuonna 1988 ilmestyneen painoksen, jonka upean kuvituksen on tehnyt Matti Louhi.

En tiedä onko näin, mutta minulle tuli kirjaa lukiessa vahvasti se vaikutelma, että kirjoittajalla on ollut käytettävissään valmiit tarinat, jotka hän on sitten pukenut kertomuksen muotoon. Ehkä tarinat ovat olleet kansankertomuksia sekä niihin liittyviä runoja, en tiedä. Tässä kirjassa ei varsinaista esipuhetta ole, takakannen tekstiä lukuunottamatta. Siinä puhutaan Ming-dynastiasta, puupiirroksista ja runoudesta. Ehkä sen mainitseminen riittää tähän minun selontekooni.

Itse kertomukset ovat mukaansatempaavia, eivät erityisen vaikeatajuisia. Paikoin niissä on huumoria, paikoin julmaa, joskin oikeutettua kostonhimoa. Naimakohtauksia on viljalti ja kirja antaa sitä mitä lupaa. Mutta kerronnan sävy ei ole rietas vaikka rietastelua melkein joka kertomuksessa kuvataan. Kertomusten kautta avautuu väljällä ja helpolla tavalla näköaloja vanhaan Kiinaan, sen kaupunkeihin, maaseutuun, luostareihin ja oikeuslaitokseen. Tapakulttuurin ja uskomusten kuvaukset ovat ohimeneviä sipaisuja, ne eivät ahdista lukijaa kaamealla tiedon pakkosyötöllä ja silti ne värittävät tarinoita kevein siveltimenvedoin. En pystyisi moiseen.

Eroottiselta kannalta tarkastellen kirja vaikuttaa paikoin sellaiselta, ettei siihen tapaan ehkä nykyään helposti kirjoitettaisi. Toisaalta tunnen nykykirjallisuutta aika huonosti. Ehkä kirjoitetaan hyvinkin samalla tavalla. Homoseksuaalisuus on kirjassa mukana jokseenkin yhtä luonnollisena kuin heteromeininki. On aika yllättävää kun tarinan sankari on portinvartija, joka aukaisi takaporttinsa sopivassa tilanteessa, mitä sitten vielä lopussa ylistetään.

Ensimmäinen kertomus Apotti ja Liun leski keskittyy munkkien keskinäiseen leskivaimon tavoitteluun ja lesken pojan paheksuvaan asenteeseen tätä kohtaan. Loppuratkaisu saattaa olla aikakausi huomioiden ymmärrettävissä niin kammottavan julma kuin se onkin. Samanlaista munkkien ja nunnien rietastelua esiintyy erittäin monessa tarinassa. Toinen yhteinen piirre on oikeuslaitoksen huutaminen apuun erityisesti loppukahinoissa. Jotkin tarinat saavatkin lopussa Matlock-virityksen. Tuomari ja hänen avustajansa joutuvat käyttämään juonikkuuttaan tapausten saattamisessa oikeudenmukaiseen ratkaisuunsa.

Valikoiman helmi on kertomus nimeltä Granaattiomenapuun alla. Se on kertomus syvästä rakkaudesta, jota rakastuneitten nuorten väliset varallisuuserot varjostavat. Nuori neito Si-si on rikkaan nousukkaan tytär, kun taas nuori ylioppilas Ju-tšien on arvostetusta, mutta köyhästä virkamiesperheestä. Kun tytärtä varjellaan ennen avioliittoa, on nuorten keksittävä keino ylittää heidät erottava muuri. Onneksi muurin lähellä kasvaa kameliapuu... Humautan tähän näytteeksi kertomuksen runoista katkelman, joka kuvaa nuorten lemmenleikkiä:

Lapsuuden leikeissä raolleen auennut nuppu

liittyy nyt vankkaan jadevarteen

ja värisee, hauras,

onnellista tuskaa, aukeaa verkkaan.

Monet kirjan tarinoista päättyvät julmasti. Itse asiassa sellainen lopetus toimii usein varsin tehokkaasti. ”He elivät onnellisina yhdessä elämänsä loppuun saakka” kuulostaisi pitemmän päälle aika pitkäpiimäiseltä.

Kirjassa on 254 sivua ja luin sen muutamassa päivässä.