Puijo on mäennyppylä Kuopionniemellä,
Kuopion kaupungin keskustasta pari kilometriä pohjoiseen. Puijon
laaja metsäalue on rauhoitettu luonnonsuojelualueeksi, mutta myös
talviurheilukäytössä Puijon rinteet ovat olleet vanhastaan. Puijon
metsät ovat korkeita kuusia kasvavaa lehtoa.
Sunnuntaina kävin vaimoni kanssa
kävelyllä Puijolla. Oli kulunut varmaan parikymmentä vuotta siitä,
kun viimeksi olin kulkenut Puijon metsässä. Sinä aikana oli
kasvatettu lapset ja kaikenmoista muutakin oli tapahtunut. Olin
lihonut kymmeniä kiloja, tukkani oli harmaantunut. Puijonrinteentie
ei ole sekään entisellään. Se on asfaltoitu, minkä johdosta se
vaikuttaa kapeammalta kuin ennen. Hyvä siinä silti on kulkea. Tien
vierelle on rakennettu alue jousiampujille, vähän lähemmäs
kaupungin keskustaa on noussut pesäpalloareena.
Muistin monia paikkoja tien varrella,
kuten sen rinteen, jossa olin ottanut kuvan ketunleivistä sekä
tietysti merkkikiven, josta alkaa Puijon vaaralle kohoava vanha
Puijontie. Matkan edetessä kävi ilmi, että Puijoa on hoidettu ihan
minun makuni mukaan. Siellä täällä luontopolun varressa nököttää
kulkijan luettavaksi selostetta Puijon luonnosta löytyvistä kasvi-
ja eläinlajeista, alueen virkistys- ja hyötykäytöstä,
historiasta jne.
Aikoinaan Puijonlaaksossa asuessani
kävin harva se sunnuntaiaamu kävelyllä Puijon metsässä. Kuljin
vanhaa Puijontietä ylös vaaran laelle ja kipitin alas hyppyrimäen
viereen rakennettuja puisia rappusia. Kulkijoita oli tuolloin vähän,
eikä reitin varrelta kovin paljon opasteita löytynyt. Nyt vanha tie
on kaventunut, sen reunojen on annettu ruohottua. Sopii siitä silti
oikein mainiosti kävelemään, eiköhän näin olekin parempi.
Metsä on hienosti hoidettua, sekin on
entistä paremmalla tolalla. Kaikkia kaatuneita tai kaadettuja
runkoja ei ole raivattu pois vaan jätetty hoitamaan hommaansa metsän
lajien monimuotoisuuden hyväksi. Sitä paitsi maisema muistuttaa nyt
enemmän luonnonmetsää kuin luonnonpuistoa.
Puijon metsän aluskasvillisuuden
saniaisten ohessa muodostavat nuoret pihlajat kasvavat suurten
kuusten juuressa hennon vihreinä valoa kohti kurkotellen. Puijon
metsän hoitajilla on ollut tapana raivata tämä hento
aluskasvillisuus pois syksyisin. En tiedä onko se oikein, mutta
ilmeisesti tämä tapa on edelleen voimassa, sen verran matalia
nuoret pihlajat ovat. Eräs kaverini kertoi aikoinaan kuulleensa,
että jos pihlajien annettaisiin kasvaa, huojuisi Puijolla ennen
pitkää vankka pihlajametsä. En ole missään pihlajametsää
koskaan nähnyt, olisi oikeastaan aika hauska nähdä sellainen.
Lieneekö kaverini väite laskettavissa urbaanilegendaksi vai onko
kyse silkasta ”puijauksesta” tyyliin ”mittee nä aena
puijjoot?”
Kuljettuamme vanhan sunnuntaiaamuisen
reittini saavuimme autolle ja vaimo ehdotti että kävisimme Puijolla
vielä tänä syksynä uudestaan ja oikein eväitten kanssa. Aloin
heti unelmoida Satulanotkon saniaisten ja koivulehtojen herkästä,
syksyisestä apeudesta.
Mukava kertomus ja kauniita kuvia! Puijo on kyllä vaikuttava. Vanhoista valokuvista löytyy isoäiti Puijon majan portailta joskus 1920-luvulla, omat vanhempani kävivät pyörivässä ravintolassa syömässä kateenkorvaa ja itse poikkean siellä silloin tällöin Kuopiossa käydessäni. Ottakaa ensi kerralla hyvät eväät ja nauttikaa kauniista Savosta!
VastaaPoistaItse asiassa Puijo alkoi vetää minua ja vaimoa niin vahvasti puoleensa, että jo viime sunnuntaina kävimme siellä eväsretkellä ja kuljimme helppokulkuisia ja hyväkuntoisia kävelyteitä pitkin Antikkalasta Puijonsarveen ja takaisin. Käväistiin Konttilassakin, Puijon rinteillä sijaitsevassa torpassa, jonka kahvila on auki ympäri vuoden.
Poista