maanantai 15. elokuuta 2016

Puijo – sunnuntai elokuussa

Puijo on mäennyppylä Kuopionniemellä, Kuopion kaupungin keskustasta pari kilometriä pohjoiseen. Puijon laaja metsäalue on rauhoitettu luonnonsuojelualueeksi, mutta myös talviurheilukäytössä Puijon rinteet ovat olleet vanhastaan. Puijon metsät ovat korkeita kuusia kasvavaa lehtoa.
Sunnuntaina kävin vaimoni kanssa kävelyllä Puijolla. Oli kulunut varmaan parikymmentä vuotta siitä, kun viimeksi olin kulkenut Puijon metsässä. Sinä aikana oli kasvatettu lapset ja kaikenmoista muutakin oli tapahtunut. Olin lihonut kymmeniä kiloja, tukkani oli harmaantunut. Puijonrinteentie ei ole sekään entisellään. Se on asfaltoitu, minkä johdosta se vaikuttaa kapeammalta kuin ennen. Hyvä siinä silti on kulkea. Tien vierelle on rakennettu alue jousiampujille, vähän lähemmäs kaupungin keskustaa on noussut pesäpalloareena.
Muistin monia paikkoja tien varrella, kuten sen rinteen, jossa olin ottanut kuvan ketunleivistä sekä tietysti merkkikiven, josta alkaa Puijon vaaralle kohoava vanha Puijontie. Matkan edetessä kävi ilmi, että Puijoa on hoidettu ihan minun makuni mukaan. Siellä täällä luontopolun varressa nököttää kulkijan luettavaksi selostetta Puijon luonnosta löytyvistä kasvi- ja eläinlajeista, alueen virkistys- ja hyötykäytöstä, historiasta jne.
Aikoinaan Puijonlaaksossa asuessani kävin harva se sunnuntaiaamu kävelyllä Puijon metsässä. Kuljin vanhaa Puijontietä ylös vaaran laelle ja kipitin alas hyppyrimäen viereen rakennettuja puisia rappusia. Kulkijoita oli tuolloin vähän, eikä reitin varrelta kovin paljon opasteita löytynyt. Nyt vanha tie on kaventunut, sen reunojen on annettu ruohottua. Sopii siitä silti oikein mainiosti kävelemään, eiköhän näin olekin parempi.
Metsä on hienosti hoidettua, sekin on entistä paremmalla tolalla. Kaikkia kaatuneita tai kaadettuja runkoja ei ole raivattu pois vaan jätetty hoitamaan hommaansa metsän lajien monimuotoisuuden hyväksi. Sitä paitsi maisema muistuttaa nyt enemmän luonnonmetsää kuin luonnonpuistoa.
Puijon metsän aluskasvillisuuden saniaisten ohessa muodostavat nuoret pihlajat kasvavat suurten kuusten juuressa hennon vihreinä valoa kohti kurkotellen. Puijon metsän hoitajilla on ollut tapana raivata tämä hento aluskasvillisuus pois syksyisin. En tiedä onko se oikein, mutta ilmeisesti tämä tapa on edelleen voimassa, sen verran matalia nuoret pihlajat ovat. Eräs kaverini kertoi aikoinaan kuulleensa, että jos pihlajien annettaisiin kasvaa, huojuisi Puijolla ennen pitkää vankka pihlajametsä. En ole missään pihlajametsää koskaan nähnyt, olisi oikeastaan aika hauska nähdä sellainen. Lieneekö kaverini väite laskettavissa urbaanilegendaksi vai onko kyse silkasta ”puijauksesta” tyyliin ”mittee nä aena puijjoot?”
Kuljettuamme vanhan sunnuntaiaamuisen reittini saavuimme autolle ja vaimo ehdotti että kävisimme Puijolla vielä tänä syksynä uudestaan ja oikein eväitten kanssa. Aloin heti unelmoida Satulanotkon saniaisten ja koivulehtojen herkästä, syksyisestä apeudesta.

2 kommenttia:

  1. Mukava kertomus ja kauniita kuvia! Puijo on kyllä vaikuttava. Vanhoista valokuvista löytyy isoäiti Puijon majan portailta joskus 1920-luvulla, omat vanhempani kävivät pyörivässä ravintolassa syömässä kateenkorvaa ja itse poikkean siellä silloin tällöin Kuopiossa käydessäni. Ottakaa ensi kerralla hyvät eväät ja nauttikaa kauniista Savosta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse asiassa Puijo alkoi vetää minua ja vaimoa niin vahvasti puoleensa, että jo viime sunnuntaina kävimme siellä eväsretkellä ja kuljimme helppokulkuisia ja hyväkuntoisia kävelyteitä pitkin Antikkalasta Puijonsarveen ja takaisin. Käväistiin Konttilassakin, Puijon rinteillä sijaitsevassa torpassa, jonka kahvila on auki ympäri vuoden.

      Poista